Älä masennu - siinäpä tehtävää kerrakseen. Koko loppusyksyn kun olin aika pahassa masennuksessa. Ja juuri erinäisten perheasioiden vuoksi. Lähinnä siis Sepon vuoksi, vaikka tavallaan ei enää perhettä olekaan. Sepon kunto on romahtunut todella pahasti. Hän on tosiaan edelleenkin terveyskeskuksessa. Erittäin kivulias, henkeä ahdistaa, ei pysty juuri edes istumaan sängyn laidalla. Kuitenkaan ei kehtaa edelleenkään pyytää apua hoitajilta edes syömiseen, vaikka ihan selvästi sitä tarvitsee. Olen syöttänyt hänet useaan kertaan, kun olen ruoka-aikaan ollut paikalla. Sänky ollut märkänä myöskin pari kertaa, eikä siitäkään ole hoitajille sanonut mitään. Kerran tullut isokin asia vaippaan ja oli siitä kovasti murheissaan. Mutta minkäs teet, kun voimat ovat vähissä eikä haluaisi olla muiden vaivana, kuten itse asian ilmaisee. Olen sanonut, että apua pitää pyytää, sitä varten ne hoitajat siellä ovat. Heitä ei häiritse vaikka mitä olisi tapahtunut, se kuuluu toimenkuvaan. Minun kanssani uskaltaa antaa tehdä hoitotoimenpiteitä., syöttämisen, lakanoiden ja vaatteiden vaihtamisen. Hän luottaa minuun edelleenkin eniten.  Sanoo, ettei jaksa jutella kuitenkaan. Minä en siitä pahoita mieltäni. Sanokin, että en tullut juttelemaan, vain olemaan lähellä. Silittelen hiuksia, pidän kädestä kiinni ja vain olen. Omaa pahaa oloani yritän olla näyttämättä kovin paljon. En tiedä, onko oikein etten sitä tee. Mutta en kertoile mitään ylimääräistä, joka saattaisi satuttaa häntä.

Jos hän kysyy jotain Ollista, kerron vain hyvin vähän. Seppo on huolissaan, miten Olli minua kohtelee ja voin onnekseni kertoa, että hän huolehtii hyvin. Hoitaa talon lämmityksen, lumitöitä tekee, huolehtii, että autoni on kunnnossa, ostaa ruokaa ja kaikkea muuta talouteen liittyvää. Koen olevani turvassa Ollin kanssa. Sepolle voin siis antaa tukeani ja myötätuntoani, hiukan hellyyttä ja huolenpitoa. Se ehkä on tärkeintä tässä vaiheessa, kukaan ei voi sanoa suoraan, mikä tulee olemaan lopputilanne. Toipuuko Seppo vielä tästä parempaan kuntoon vai joutuuko toistaiseksi vallan vuodepotilaaksi, onko loppu lähellä vai ei. Mutta ainakaan toistaiseksi ei ole parempaan vielä menty. 

Minulla on onneksi itsellä parempi olo, en enää ole niin masentunut, lähinnä ehkä tätä voisi olotilaa voisi kutsua surulliseksi. Silti hyviä päiviä on enemmän kuin ennen, olen saanut jo paljon aikaiseksi syksyyn verrattuna. Näytelmä vie oman osansa, vaikka sekin tuntuu välillä ylivoimaiselta, mutta on pakko pysytellä mukana. On pakko lähteä harkkoihin ja opetella vuorosanoja. Ei voi jäädä makoilemaan kotiin ja murehtia asioita. Vaikka sanonkin "pakko" , tarkoitan sillä lähinnä sitä, että on lähdettävä liikkeelle, on jokin tarkoitus minkä vuoksi teen asioita. Ollikin ymmärtää tätä minun mielialojen vaihtelua enemmän kuin koskaan. Todennäköisesti itse kokenut myös masennuksen, tai ainakin oppinut ymmärtämään mitä se on. 

Elämä on kaiken kaikkiaan menossa parempaan suuntaan. En sure ihan pikkuseikkojen vuoksi eikä minulta vaadita liikaa miltään taholta. Vai olenko kenties itse oppinut sanomaan EI, jos jokin asia tuntuu ylivoimaiselta. Tiedän minussa elävän masennuksen, joka aika ajoin nostaa päätään ja vie voimani, osaan kuitenkin hakeutua jonnekin hoitamaan itseäni. Osaan tunnistaa tämän asian ja yritän silloin tehdä jotain mukavaa, koska tiedän masennuksen kuitenkin häviävän minulle jos vain laitan vastaan sille. Minulla on ystäviä tukemassa minua, omasta perheestäni lapseni tukevat minua, he ovatkin ne tärkeimmät. Että he tietävät miten voin, ja pystyn kertomaan heille kuten aikuisille kerrotaan. Tyttäreni on vielä kuitenkin melko tavalla vastaan tätä uutta aloitusta Ollin kanssa. Hänellä on omat periaatteensa, eikä hän heti usko, että tämä tulisi toimimaan. No, hän saattaa olla oikeassa tai väärässä. Kunnioitan tyttäreni mielipidettä siitä huolimatta, tapahtui mitä tahansa. Hänellä on oikeus ajatuksiinsa, hän on nähnyt liian paljon huonoja hetkiä minun elämässäni, mutta hän tietenkin voisi myös muistella hyviä hetkiänikin. Onhan niitäkin ollut. 

Poikani suhtautuu ehkä avoimemmin asiaan. Toisaalta hän asuu kuitenkin lähempänä minua ja hänellä on mahdollisuus käydä useammin kotona. Ja minulla hänen luonaan. Mutta eteenpäin mennään, ei ehkä kovin vauhdikkaasti, mutta kyllä hitaammallakin vaihteella pääsee. Tästä nyt tällainen asiallinen jaarittelu, toivottavasti seuraava tehtävä olisi aivan toisenlainen. Kohta se nähdään.