Päivä 74

Aloita leikekirja

Oletko koskaan harkinnut kerääväsi sinulle tärkeitä asioita leikekirjaksi?

Kerää muistoja omasta elämästäsi tai asioista, joita arvostat tai joista haaveilet. Liita kirjaan lehtileikkeitaä, valokuvia, runoja, mietelauseita ja piirroksia ja sommittele ne omaa silmääsi miellyttäviksi kokonaisuuksiksi kirjan sivuille.

Voit käyttää myös omia kirjoitelmiasi, kirjeitä, kuivattuja kukkia ja lehtiä, teatterilippuja ja kutsuja sekä koristella sivut tarroilla tai helmillä.

No näitähän minä olen koko elämäni tehnyt, jo ihan teini-iästä lähtien. Niitä löysin, kun äitini myi talomme ja piti hakee omat rojunsa sieltä pois pari vuotta sitten. Sepon muistokirja on leikekirja. Tämä blogi on myös tavallaan leikekirja. Joten mitenkähän tästä kirjoittaisi tai jotain enemmän. Katsotaan, vai jätänkö väliin isomman postauksen.

Unelmia
 

Kaipaan Seppoa koko sydämelläni ja sielullani. Tällä hetkellä. Tänään. Sepon Unelma oli saada tehdä meille tälle minun tontilleni kauniita kohteita. Se pieni puisto, joka jäi alkuunsa jo kesken. Marjamaa pensaineen, mansikoita, yrttejä. Kukkapenkkejä. Hän hoivasi istuttetuja männyn- ja kuusentaimia. Perunapelto ja sipuleita ja muuta hyötykasveja. Pienimuotoista maalaiselämää. Rauhaa ja hyvää oloa. Hän oli maalaistalon poika, jossa kovalla työllä ansaittiin oma elanto. Tässä minulla on kaikki pienessä muodossa. On jopa oikea pieni pelto. Sepolla oli vahva näkemys, miten kaikki tehdään. Ja hän olisi osannut tehdä kaiken. 

Elämänlanka

Elämänlanka oli ohentunut jo siinä vaiheessa, kun aloimme seurustella. Jo vuosia aiemmin, ennen kuin edes muutin tänne, hän oli nähnyt minut jossain. Ja oli jo silloin tavallaan ihastunut minuun. Tiesi olevan mahdotonta saada minua koskaan. Kunnes koitti Se Päivä. Yllättäen. Mutta lanka oli jo liian ohut. Se olisi saattanut kestää kauemmin kuin kesti, jos olisin tehnyt jotain toisin. Ehkä. Ehkä ei. Jos Seppo olisi tehnyt jotain toisin. Ehkä. Elämänlankaa ei voi enää punoa takaisin, lanka on katkennut iäksi. En edes minä, joka saan jopa rautalangasta punottua asioita, en edes minä saa sitä lankaa punottua enää koskaan.

Pilviä

Minä rakastin ja olin rakastettu. Nyt Seppo on Pilvenä taivaalla, aivan kuten on Pilvi Unelma-vauvanikin. Kummallekaan en voi ääneen sanoa miten paljon rakastin. Pilville en voinut sitä koskaan alunperinkään sanoa, niin että hän olisi sen oikeasti kuullut. Hän kun oli kuollut jo ennen kuin syntyikään. Sepolle ehdin sanoa sen moneen kertaan, vielä ihan viimeiselläkin hetkellä. 

Elämänlanka on ohut ja kun se katkeaa jäljelle jää vain Pilviä ja Unelmia.

Minä rakastin, rakastan, mutta olenko rakastettu? Koska saan tuntea saman mitä itse olen antanut? 

Pyrin ainakin osan Sepon Unelmista toteuttamaan, koska ne olivat meidän molempien yhteisiä haaveita. Rakennan edes osan niistä ja Seppo Elää niissä minun kanssani. Ja rakastaa minua siellä muiden Pilvien joukossa.


Kappale mikä kuvaa tätä kirjoitustani hyvin.

Jos sä tahdot niin  Jippu ja Samuli Edelmann
http://www.youtube.com/watch?v=vzxxBpMH1-Y



 

Päivä  73

Rakasta ja ole rakastettu

Menestys työssä ja raha-asioissa on toki merkittävää, mutta todelliseen menestykseen elämässä tarvitaan myös toisten ihmisten huomioimista ja ystävällisyyttä heitä kohtaan.

Jos muistat noudattaa tätä ohjetta, tulet saamaan kaiken antamasi lämmön ja rakkauden takaisin moninkertaisena

Päivän ajatus

  USKO MENESTYVÄSI

 Muista, että ainoa varma tapa menestyä on olla lämmin ja ystävällinen toisia kohtaan.

Ja sama aihe siis jatkuu eri muodossa, johan on. Sitä menestystä tässä odotellessa, olenhan ainakin yrittänyt antaa lämpöä ja rakkautta, yritän miettiä taas tähänkin vastausta. 

 Tämä tehtävä nyt sitten tuottaa vaikeuksia, voitte päätellä muutamasta edellisestä, miksi. Ensin todella aioin kirjoittaa jonkin ystävyyskokemukseni, mutta en jaksanut niitä alkaa kertomaan. Sepon tarinaa olen kertonut paljon, mutta en aivan sitä alkua. Enkä ehkä haluakaan kertoa, sen kohtaamisen tahdon pitää itselläni, vaikka osan siitä olen joillekin ystävilleni kertonutkin. Kirjoitan sen kokonaan ja sellaisenaan kuin se oli, Muistokirjaani, jonka olen tässä vaiheessa jättänyt myöskin väliin huilimaan. Sitä kiintymyssuhdetta aion vaalia lähellä sydäntäni. 

Aiemmin myös olen kertonut, etten ole pystynyt lukemaan monisivuisia kirjoja ja että kirjallisuus, jota olen viime aikoina lukenut, on paljon poikennut aiemmin lukemistani. Nyt, taas, kohtasin kirjan kirjastossa, jonka lukemisen aloitus oli ensin vaikeaa, jouduin jopa uusimaan sen ennen kuin olin siitä sivuakaan lukenut. Mutta tänään sain loppuun. Sivuja kirjassa on vähän yli 500. Kirja teki minuun vaikutuksen, sitä en voinut lukea kuin siltikään tai ehkä sen vuoksi, kuin muutamia kappaleita kerrallaan. Kirjassa kerrotaan kahta tarinaa rinnakkain. Molemmissa tarinoissa loppu on samantyylinen, samoin kuin minun ja Sepon tarinassakin.  Kirja kertoo täydellisestä kiintymyksestä, enkä usko, että sitä koskaan saavutan kenenkään kanssa, Sepon kanssa se oli lähellä, mutta aika loppui kesken, tai kuten kirjassakin sanotaan, kaikki tapahtuu omalla ajallaan, ei koskaan liian aikaisin, ei koskaan liian myöhään, tai jotain siihen suuntaa.

Kirjailija täysin minulle ennestään tuntematon, enkä tiedä onko hänen kirjojaan julkaistu muita suomeksi, en ole vielä ehtinyt ottaa asiasta selvää. Kirja nimi on Rakkauden aikakirja, kirjailija on Elif Shafak. Etukannen teksti kertoo näin hänestä:

" Elif Shafak (s. 1971) on Turkin suosituin, monesti palkittu naiskirjailija. Hän on valovoimainen kosmopoliitti sekä kirjailijoiden sananvapautta puolustavan kansainvälisen PEN-järjestön aktiivi. Shafak on julkaissut useita romaaneja ja tietokirjoja sekä englanniksi että turkiksi. Hänen tuotantoaan leimaa omaperäinen länsimaisten ja itämaisten tarinankertomisperinteiden yhdistäminen.Rakkauden aikakirja oli Turkin myydyin kirja vuonna 2009."  

Skannasin takakannen tekstin, koska sitä on sen verran etten viitsinyt sitä alkaa kirjoittamaan. Englannikielinen alkuteos on The Forty Rules of Love. Kustantaja Gummerus Kustannus Oy, Helsinki. Painopaikka Bookwell Oy, Juva 2010. Suosittelen kovasti kaikille. Lukiessani kirjaa, olisin halunnut ottaa lyijykynäni ja tehdä alleviivauksia ja merkintöjä, kuten teen monien muidenkin kirjojen kanssa. Mutta ei ole oma kirja, löysin sen kuitenkin jostain nettikirjakaupasta ja tilasin itselleni. Varsinkin ne 40 sääntöä olivat niin tosia, olemassaolevia asioita. En tiedä onko ne oikeasti olemassa vai onko kirjailija ne keksinyt. Mutta lukekaa itse. Tässä takakannen teksti, toivottavasti siitä saa selvää.

 Päivä 72

Uskalla kiintyä

Mitä yllättävämpiä ystävyyssuhteita voi syntyä vahingossa.Sinulla saattaa olla vihamiehiä suvussa, naapurustossa tai työpaikallasi. Sen sijaan, että kiristelet hampaitasi ja ajattelet, ettei teillä ole mitään yhteistä, päätä, että voitte tulla toimeen keskenänne. Jos suhtaudut toiseen avoimesti, teille voi muodostua yllättävänkin läheinen suhde.

Anna siis ystävyydelle mahdollisuus, vaikka todennäköisyys sen syntymisestä näyttäisi pieneltä.

Kiintymys voi syntyä mitä erilaisimpien ihmisten välille. Se voi yhdistää kaksi, jotka ovat suorastaan koomisella tavalla huono pari. C.S.Lewis

Ja taas pitää ystävystyä, eikö tässä kirjassa nyt sitten enää muuta ole. No en tiedä, kun en lue eteenpäin edelleenkään kuin päivän kerrallaan. Mutta tämä ei ole hankala. Kaiketi. Minulla on juuri noita yllätysihmisiä matkan varrella ollut. Jonkun tarinan aion kertoa tarkemmin.

Mikäli lähden purkamaan tätä tehtävää kuten se lukee tarkasti, eli virvoita henkiin lapsuutesi rakkaus kimaltaviin jne asioihin, niin ei tästä mitään kimaltavaa tule. Jos virvoitan henkiin lapsuuteni rakkauden asioihin, on se lähinnä mutaa ja likaa. Joten kerronpa miten.

Olin siis yksin, en yksinäinen. Ainut lapsi siihen saakka kunnes pikkuveljeni syntyi vähän ennen neljättä syntymäpäivääni. En tiennyt muita samanikäisiä olevan olemassakaan, enkä varsinkaan tyttöjä. Kylällä oli poikia, joiden iät olivat pari kolme vuotta enemmän kuin minun. Heistä ainoastaan serkkupojan kanssa joskus olin tekemisissä, hän oli kolme vuotta vanhempi. Eli en leikkinyt muiden lasten kanssa lainkaan. Joskus kyläillessä tapasin muitakin lapsia, mutta jostain syystä hekin poikia! Outoa, ei ihme etten oikein ole koskaan sydänystävää kenestäkään tytöstä onnistunut saamaan. Tämä liittyi suoraan edelliseen tehtävävään.

Minä en leikkinyt mitään prinsessaleikkejä, minulla oli nukkeja, mutta en muista niillä kovin paljon leikkineeni. Kimaltavista asioista puhumattakaan. Mutta, mitkä olivat sitten asiat joista olin kiinnostunut. Sammakot, hämähäkit, toukat ja madot, muta ja kura. Oman tien päässä oli syvä oja, ojassa rumpu, joka meni tien ali. Siellä oli vesi uurtanut syvänteen johon vesi jäi olemaan, keväisin sammakot kävivät kutemassa sinne. Minä tietenkin istuin kuraisessa ojassa ja katselin sammakoita, vihreä kutu oli mielenkiintoista, oja ihan vihreänä sitä. Myöhemmin kudusta syntyi nutipäitä, jotka uivat vedessä ja vähitellen alkoivat saada sammakon muodot. Ne olivat minun kavereita, itkin jokaista sammakkoa joka loikki tielle ja jäi niiden harvojen autojen alle, joita silloin kulki siinä.

Meillä oli kauppa ja tietenkin meillä myytiin maataloustuotteita myöskin. Lannoitteita pidettiin vanhanajan kioskinnäköiseksi rakennetussa rakennuksessa. Kuinka monet tunnit istuinkaan siellä säkkien päällä ja seurailin isojen hämähäkkien, joilla oli aivan mielettömän pitkät jalat, ahkerointia verkkojen kanssa.Valtaisia verkkoja oli pitkin rakennuksen nurkkia ja seiniä. Ja miten julmaa oli kun niihin takertui jokin hyönteinen ja pyristeli irti, jäädäkseen vain enemmän kiinni, hämähäkki kaikessa rauhassa kääri tuon hyönteisen koteloon muhimaan myöhempää ruokailuhetkeä varten. Miten paljon lannoitemyrkkyä olen hengittänyt ja likaisista käsistäni nuoleskellut suuhuni, saanut paljaille jaloille. Ei kenellekään tullut tuollainenkaan silloin mieleen.

Myös kaikki muut peltojen ojat olivat kaikenlaisia asukkaita täynnään. Mitä ihanimpia kiiltäviä koppakuoriaisia, nyt päästiin kimaltaviin asti jopa. Kaikki koppakuoriaiset olivat erilaisia, varsinkin sontatunkion koppakuoriaiset olivat valtavan kokoisia ja komeita. Perhostentoukista ainoastaan sitä vihreää inhosin, onkohan se nokkosperhosen toukka, en tiedä. Mutta ne mustat karvaiset, ne piti pelastaa, jos en olivat vaaran paikassa, eli keskellä pihaa. Madot sateen jälkeen pois auringonpaisteesta. 

Myöhemmällä iällä, kouluiässä, kun osasin ajaa polkupöyrällä ja sain ajella kylällä, minulla oli joen rannalla paikka kauempana kylällä, jossa joen vesi oli kesäisin niin matala, että siitä pääsi yli. Voi mitä ihanaa teräksenharmaata mutaa ja savea siellä olikaan, miten upealta se tuntui varpaiden välissä, kun siinä käveli, miten pursui varpaissa ja käsissä. Tein itselleni oikein kunnon savihoitoja, hieroin sääret ja käsivarret mudalla. Mudan kuivuttua, se lähti palasina irti, mudasta sai muovailtua kaikenlaista, siihen mutalampeen saattoi tehdä kokonaisia pikkukyliä. En todellakaan kimaltanut kotiin mennessä! 

Ja monta muuta tarinaa olisi kerrottavana noista lapsuuden touhuista ja pimeistä ja hämäristä ja likaisista paikoista, jotka olivat lempipaikkojani. Joissa eli mitä kummallisimpia ötököitä. Tietenkin pidin myös kukista, silloin niitä olikin pellonpientareet täynnään. Kukkia, joita ei näe enää kuin kukkakaupassa, esimerkiksi ruiskaunokki, kuinka moni on nähnyt ruiskaunokin livenä luonnossa itsekseen kasvamassa villinä. Moni muukin kukka on kadonnut, niittyleinikkiäkään ei juuri näe, ja mitä kaikkea niitä silloin olikaan. Voikukista serkkutyttö opetti tekemään seppeitä, "nappikukan" napit kävivät moneen leikkiin, kävyt ja kivet olivat mitä ihmeellisimpiä asioita ja kävivät milloin lehmästä milloin astiasta, tilanteesta riippuen. Osaako enää nykylapset edes kuvitella, mitä kaikkea käpy voi olla. 

En minä mitään kimalluksia tarvinnut, silmät ympyriäisenä, loistaen ja säteillen juoksin äidille näyttämään maailman ruminta toukkaa tai sammakkoa. Kerroin tarinan kivestä, jossa eli kääpiö tai muu olio, kun se näytti kääpiöltä tai jotain. Kaikki kimallus on tullut vasta teini-iässä, seitsemänkymmentäluvulla, joka ei enää ollut elämäni parasta. Lue edellisestä postauksesta, ja monessa muussakin on tuosta pätkinä. Koulukiusattuna, syrjittynä, revittynä irti luonnosta ihmisten joukkoon, julmaan maailmaan, pois luonnon läheisyydestä ja sen tuomasta rauhasta ja onnellisuudesta. Nyt asun kaukana keskustasta ja ihmisistä, no liiasta määrästä ihmisiä. Peltoja ympärillä, kuten lapsuudessani, ötököitä on vähemmän, villikukkia vielä vähemmän. Mutta periaatteessa samankaltaiset olosuhteet. Täällä on minun Säteilypaikkani! Se on Tässä!

 Päivä 71

Säteile!

Virvoita henkiin lapsuutesi rakkaus kimaltaviin ja kauniisiin asioihin. Vanhetessamme meidät on helppo saada uskomaan, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Älä välitä siitä, vaan huomaa, miten paljon kimaltavista ja sievistä asioista voit saada iloa vielä aikuisenakin.

Kimalluksesta nauttiminen on lapsenomaista, ei lapsellista, ja se on nautinnollista minkä ikäisenä hyvänsä.

Välitöntä iloa

NAUTI JOSTAIN KIMALTAVASTA

Koristautumalla voit toteuttaa säihkettä rakastavaa puoltasi.

Johan on kummallinen tehtävä. No, ainakin kynsikoristeissa olen jo tuota käyttänyt, mutta....?

 Tässäpä sitä pohdittavaa. En oikein tiedä miten tämän purkaisi. Yllättävää jopa itselle, miten vaikea tehtävä tämä onkaan. Olen ollut hyvinkin avoin ja vastaanottavainen uusille ihmislle, juttelen aina tuntemattomille ja kaupan kassalle ja vaikka missä. Ja nyt viime aikoina olen lähinnä erakko. Miten elämä voi muuttaakaan ihmistä. Tai ihminen omaa elämäänsä. Ihan miten vain.

Seitsemänkymmentäluvulla olin vielä koulukiusattu ja minulla oli kolme hyvää ystävää, joiden kanssa liikuttiin aina yhdessä. Jossain vaiheessa sain kylläkseni kiusaamisesta ja muutuin, vaihdoin täydellisesti kaveripiiriä. Enkä ollenkaan parempaan suuntaan. Pois koulun piirissä olevistä, hulttioita ja muutenkin epäsosiaalista porukkaa. No, he hyväksyivät minut, tavallaan, mutta eivät he ystäviä olleet sanan varsinaisessa merkityksessä. Sekoilua ja muuta ikävää. Sitä kesti oma aikansa. Pääsin onneksi parin vuoden sekoilun jälkeen siitä pois, sain kesätyöpaikan, jonka jälkeen pääsin yhteen kouluun. Kesti vuoden. Siellä minulla ei ollut varsinaista lähintä ystävää, kavereita paljon, jotenkin en sopinut porukkaan, enkä varsinaisesti edes pyrkinytkään kenenkään porukoihin. Minulla oli omat, koska ko koulu oli omalla kotipaikkakunnalla. Tiedän, että elämäntyyliäni ei hyväksytty. Varsin railakasta kun oli.

Kahdeksankymmentäluvun opiskelin kolmella eri paikkakunnalla. Vajaan vuoden Tampereella, siellä minulla oli hyvä ystävä, hänen kanssaan asuimme kimppakämpässä. Ja muutenkin meininki oli vähän toista. Ihan hauskaa aikaa, nuoruus ja hulluus. Minua pidettiin vähän outona lintuna, jolla kummallisia ideoita ja aina hauskaa. Mutta luultavasti minua pidettiin pinnallisena liitäjänä ja ehkä olinkin sitä. Seuraava paikkakunta oli Pori. Siellä opiskelin hoitajaksi. Oikein kunnon opiskelijaelämää. Tampereen ystäväni oli hakenut myös sinne, emme tienneet tuota, tapasimme pääsykokeissa. Aluksi olimme se pari, mutta minä liikkuvainen ihminen sain paljon muitakin kavereita, ja toisaalta jo silloin liikuin paljon yksinkin. En halunnut olla kiinni jonkun toisen aikatauluissa, kun lähdimme tyttöjen kanssa juhlimaan. Toiset taas eivät voineet missään nimessä lähteä yksin, he eivät kokeneet mielekkääksi lähteä yksin minnekään. He eivät olleet niin vilkkaita, että olisivat  saaneet kontaktia toisiin ilman toisen apua. Minä en sitä kaivannut, minun oli helpompi liikkua missä vain ja koska vain, kun ei ollut "riippakiveä" roikkumassa mukana. Ja kyllähän minä liikuinkin ja kuinka monesti olin hukassa, siis lähinnä henkisesti. Kaikki oli vain pinnallista liitoa edelleenkin. Ja putosin monesti kovaa ja korkealta.

Hoitajakoulun jälkeen jäin vähäksi aikaa töihin Poriin, muut lähtivät kuka minnekin. Parhaat kaverit eivät jääneet, mutta tuota en surrut. Pidin parhaaseen yhteyttä ja hän on vieläkin olemassa, vaikka emme niin usein enää pidä yhteytttä. Tämä ystävä on jopa tyttäreni kummitäti, ei siis Tampereen aikana ystäväksi tullut ihminen vaan siellä Porissa hänen jälkeensä. Sain työpaikan muutaman kuukauden jälkeen muualta, tässä vaiheessa jätän paikkakunnat pois. Työ hoitajan työtä ja vuoden sopimus kerrallaan. Kolme vuotta kyseissä paikassa. Satunnaisia ystäviä, parempia ystäviä, läheisempiä, kaikenlaisia. Kaveripiirini oli laaja ja minun seurastani pidettiin, keksin aina hauskoja juttuja, vein toisia kokemaan asioita, joihin heillä ei ollut rohkeutta. Aivan mieletöntä aikaa. Työstäni pidin valtavasti, liikuin sulavasti ihan missä vain. Minusta ei ottanut selvää olenko heinäsirkka vai silakka, aina liikkeellä, oli kyseessä työ tai vapaa-aika. Yksi uusista ystävistäni tuli töihin minun jälkeen noin vuoden kuluttua, en pitänyt hänestä ensin ollenkaan. Kummallinen ihminen, ehkä koin hänet "kilpailijaksi", hän vei minun osuuttani hauskanpidossa ja omituisten asioiden kanssa. Jossain vaiheessa jotenkin oudosti kuitenkin löysimme toisemme, yksi syy taitaa olla, että asuimme samassa talossa seinänaapureina. Lopulta olimme kuin yksi ihminen, koimme juuri samoja asioita ja meillä oli samoja kokemuksia ja näkemyksiä. Hän oli myös hoitaja, mutta käynyt sen jälkeen myös askartelualan koulutuksen. Hänen kanssaan opin kaikenlaista hauskaa siltä saralta, hän teki itse vaatteensa lähes kaikki ja opetti minuakin. Minua, joka inhosin käsitöitä, tästä postausta blogissa aiemmin jo ollut. Aloin kiinnostua näistä asioista ja hain tuohon kouluun, pääsin ja otin virkavapaata työstäni. Tässä vaiheessa palasin satakuntaan. Vuoden koulutus ja minun piti palata työhöni sen jälkeen. Vaan elämä vei taas eri suuntaan. 

Löysin "elämäni" miehen, naimisiin ja lapsia ja niin edelleen. Vaan oliko hyvä olla, eipä tietenkään, lopulta. Alkuunsa tietenkin kaikki hienosti, mutta minun pintaliitoni ei ollut vielä loppuun käyty. En vielä tänä päivänäkään tiedä mikä lopulta johti avioeroon, mikä on se lopullinen syy. Pitkään sitä hain ja syytin kaikkia mahdollisia tahoja, mutta en itseäni. Varmaan syvin syy on itsessäni, mutta sillä ei ole enää merkitystä, se on menneisyyttä. Silloin se olisi pitänyt tajuta. Tässä vaiheessa ollaan pitkällä yhdeksänkymmentäluvulla. Elämä oli yhtä sekavaa paskaa, missään ei ollut mitään mieltä, ystäviä, nojoo, jos heitä niiksi voi kutsua oli vaikka ja kuinka paljon. Ehkä pahin vuosikymmen elämässäni on juuri yhdeksänkymmentäluku, kaikkein sekavin. Minä olin hukassa, pienet lapset mukanani. Katkaisin kierrettä muuttamalla asuntoa, ystäväpiiriä miesystäviä, hah, ja sehän vaan jatkui. Lopulta muutin takaisin kotipaikkakunnalle. Yhdeksänkymmentäluvun lopulla.

Ja nyt ollaan tässä. 2000-luvun asioita blogissani jo paljon onkin. Mutta ne ystävät, missä ne ovat? Kyllä he jossain ovat, jääneet kaikkien myrskyjen taakse, joskus kaipaan tuota Tampereen ystävää, olen kyllä myöhemmin tavannut häntä sattumalta, hän oli jopa jossain vaiheessa esimieheni eräässä työpaikassa, jossa olin sijaisena. Porin ystäväni on siis tyttären kummitäti ja yhteydenpito ajoittaista. Hoitaja/askartelija ystävästäni en tiedä missä menee. Häntä olen joskus yrittänyt etsiä, kun olen saanut vinkkiä missä menee. Lähettänyt kirjeitä muutaman kerran, vastausta ei ole tullut. Ehkä kohtaamme joskus. Hän sanoi, minun muuttaessani pois opiskelemaan jotenkin näin; "Vaikka menisi kymmenen, kaksikymmentä vuotta tai ihan mikä tahansa aika, kun seuraavan kerran tapaamme, ojennan sinulle omenan ja sinä otat sen vastaan, aivan kuin se olisi itsestäänselvyys."  Minä en ikävä kyllä muista enää tarkkaa sanamuotoa, mutta hän tarkoitti tuolla sitä, että pitkäkään aika ei voi erottaa meidän yhteyttä ja ystävyyttä, että kun ojennamme omenan toiselle, se on kuin olisimme koko ajan olleet yhdessä. Tai jotain, vaikea selittää. Olen tuota omenaa muutaman kerran ojentanut, mutta se ei löytänyt kohdettaan. En tiedä löytääkö koskaan. Vai lähettääkö hän joskus omenan.

Tämä tehtävä piti kertoa uusista ystävistä, ja mistä minä olen kertonut, kadonneista ystävistä. Mihin minä tarvitsen uusia ystäviä, kun entisetkin ovat kadonneet. Olen saanut uusia ystäviä, ne keistä olen blogissani tähän saakka kertonut ovat kaikki uusia 2000-luvun ystäviä. Minulla on joka vuosikymmenelle omanlaiset ystävät, näköjään. Minulla ei ole ikiystävää, ei koskaan tule olemaankaan. Olenko viallinen? No en tietenkään. Tai tavallaan. Lapsuuteni kuusi ensimmäistä vuotta olin itse oma ystäväni, koska ketään muuta ikäistäni ei ollut koko kylällä. En edes tiennyt mitä ystävyys on. Jättikö tuo kuusi vuotta minuun lähtemättömän vaikutuksen ystävyydestä? Että itsen kanssa voi olla oma itsensä, muihin ei voi luottaa. Ole siis vain itsesi ystävä. Ole avoin uusille ihmisille olisi parempi otsake tälle tehtävälle. Ystävä - sana on ehkä minun kohdalla vaikea, olen siis avoin, mutta vain silloin kun tunnen siihen tarvetta. Pakko ei ole kaikkien kanssa ystävystyä.

Päivä 70

Ole avoin uusille ystäville

Ystäviä ei koskaan ole liikaa,joten ole aina avulias ja ystävällinen uusille ihmisille.Voit saada hyviä ystäviä.

Vaikka sinulla olisi jo hyvä ystäväpiiri, se ei tarkoita, ettetkö voisi hankkia lisää ystäviä. Ystävyyssuhteita on erilaisia, eivätkä kaikki vaadi yhtä paljon aikaa ja vaivaa. Jos tunnet jonkun pitävän sinusta ja pidät hänestä, kannattaa aina osoittaa mielenkiintoa ystävystymiseen. Ei haittaa vaikka teistä ei tulisikaan läheisiä, mutta jos tulee, olet saanut uuden merkittävän ihmisen elämääsi.

Tämä on niin totta. Viime aikoina, kuukausina, en ole kyennyt hoitamaan entisiäkään suhteitani, joten olen lähinnä keskittynyt jo olevien ystävien kanssa yhteydenpitoon. Silti tässä on varmaan joitain matkan varrella tullutkin. Kirjoittelen kunhan tämä on jälleen muhinut pään sisässä.

Tätä edeltävä tehtävä, nauti matkasta sekä sen jälkeen nähty uni, ovat olleet ikääkuin päätös jollekin jo olleelle, ja tästä alkaa uusi aika. Matkatehtävän aikana siitä jo kerroin. Olen kaikesta huolimatta unestani sitä mieltä, että Seppo halusi minut omalle matkalleen mukaan, vaikka pari kommentoijaa olikin sitä mieltä, että se oli hyvästijättö. Se tunne, joka jäi unen jälkeen heti, ja myös usean päivän ja yön jälkeen siitä, oli pelko. Se oli oikeasti pelottava uni, siitä ei jäänyt hyvä olo, joka olisi hyvästijätön jälkeen jäänyt. Seuraavina öinä en meinannat uskaltaa nukahtaa, jos tuo tilanne tapahtuisi uudelleen, enkä pääsisikään irti. Minähän olin huomannut sen traumakohdan, josta kerroin. Kerroin myös päässeeni pahimmasta surustani ja voin jatkaa eteenpäin,uni tuli sen jälkeen. Seppo ei halunnut sitä. Että jatkan. Näin sen tulkitsen, sanokoon nyt kukin sitten mitä sanoo.

Mitenkähän tämä nyt liittyi ainutlaatuiseen, ei mitenkään ja silti liittyy.  Tehtävän sanoin ...sielusi on omasi... juuri tuo tunne tuli unessa, minun sieluani yritettiin viedä. Kuka tai mikä sitten liekin ollut. Ihmistä ei voi omistaa, ei pakottaa mihinkään ilman omaa tahtoaan, ja silti sitä tehdään joka päivä ympäri maailman. Sitä voi tapahtua omalla kylällä , omassa kotona. Jopa itsessään. Se, että annatko tuon tapahtua, sielun varastamisen, on itsestä kiinni, kuinka paljon laitat vastaan ja pidät kiinni omasta itsestäsi. Annatko toisen tahdon vaikuttaa omaasi ja missä määrin.

Seppo on nyt poissa ja pysyy, hän on minun sydämessäni yhtenä osaa elämääni, mutta ei voi jäädä elämään ja olemaan läsnä koko ajan. Hän ei voi pakottaa minua mihinkään. Mutta ei voi kyllä kukaan muukaan, toivottavasti. Olli,olen siis Ollin kanssa. Miehen kanssa, josta aikoinaan sanoin, etten ikinä-koskaan-milloinkaan edes alkaisi seurustella, vaikka olisi ainut mies maailmassa. Tämä oli vuonna 1998 talvella. Juhannuksena olimme yhdessä ensimmäisen kerran. "Älä koskaan sano ei koskaan". On ollut hyviä aikoja, on ollut huonoja aikoja, sitten ei ollut enää kuin huonoja aikoja ja jos mahdollista erittäin huonoja aikoja, jotka lopulta johtivat eroon. Riitaisaan eroon, en edes halua kertoa miten kaikki meni, eikä se taida olla tarpeenkaan. Yli kolme vuotta erossa, hän jossain ja minulla aivan toisenlaiset asiat, toisen miehen kanssa. Pidimme jonkinlaista yhteyttä Ollin kanssa, hän otti minuun usein yhteyttä vaikka kielsin sen. Hän ei saanut minua mielestään,olin ollut Se Ainutlaatuinen hänelle, jota hän ei saanut mielestään.

Olli on oikeastaan, voisinko sanoa näin, poikkeuksellisen tavallinen ihminen. Ja silti ei ole. Hän on jyrkkä mielipiteiltään, eikä anna periksi vaikka kuinka perustelisit kantasi ja olisit kaiken lisäksi vielä oikeassa. Tuota asiaa en ymmärtänyt niiden yhdeksän vuoden aikana, emme antaneet periksi vaikka puhuimme samasta asiasta ja jopa olisimme olleet samaa mieltäkin. Mutta me puhuimme eri kieltä, hän järjellä ja matemaattisilla kaavoillaan, minä tunteella ja intuitiolla. Samasta asiasta, samaa mieltä ja silti riitelimme. Hän yritti muuttaa minun näkökantaani omiinsa sopiviksi, järjellisiksi kaavoiksi, minä taas vetosin, että asiassa on tunnepuolen kysymyksiä. Eihän ne menneet mitenkään yhteen. Me yritimme yhdeksän vuotta muokata toista omaan muottiimme sopiviksi, viedä toiselta sielun, ajatukset ja mielentilan omaamme sopiviksi. Emme hyväksyneet toisen ainutlaatuisuutta. Emme arvostaneet toistemme ajatusmaailmoita, emme ottaneet huomioon toistemme mielentiloja.

Kolme vuotta, vähän yli kolme vuotta. Molemmat joutuneet käymään kovan koulun siinä ajassa. Olli meni oikeasti kouluun, hänhän ei aikoinaan ole opiskellut juurikaan mitään. Kuulunut sarjassamme "häirikköoppilaat". "Ei kiinnosta, ei huvita". "Paskanko väliä, kunhan vaan on hauskaa" jne. Jos hän olisi aikoinaan saanut saman avun koulussa, jota nykyisin on tarjolla, ties mikä lie olisikaan. Hän on todella viisas monissa asioissa, on käyttänyt viisauttaan vain vääriin kohteisiin ja ajautunut alkoholin ja huonon seurapiirin pariin jo nuorena. Hän on ollut muusikko, joka pelkällä korvakuulolla soittaa kappaleen kuin kappaleen ja melkein millä soittimella vain, olen sen itse nähnyt ja kuullut, säkkiplliä kuulemma ei ole vielä saanut käsiinsä. Hän voisi rakentaa talon melkein tyhjin käsin, hän on ollut ympäri suomea purkamassa ja rakentamassa, joku teistä lukijoistakin on saattanut hänen palvelujaan saada. On saattanut olla juuri se, joka on vaihtanut ikkunat asuntoonne taloyhtiön vuosiremontin yhteydessä. 

Minä taas sinnittelin tyhmänä koulussa ja jos minä olisin saanut apua koulunkäyntiin, olisin ehkä minäkin jotain muuta kuin olen. Olen ajautunut myöskin alkoholiin ja huonoon seurapiiriin, mutta myös päässyt sieltä pois. Ollilla ei ollut jossain vaiheessa enää vaihtoehtoja, koska hän ei käyttänyt hyviä tilanteita hyväkseen ja toisti omia virheitään. Jotka sitten yhteiskunta parhaansa mukaan rankaisi, kierre ja oravapyörä valmis, virhe, rankaisu, katkeruus, kosto, uusi virhe, uusi rangaistus, lisää katkeruutta.....

Ollilta vietiin yhteiskunnan toimesta sielu, ajatukset, hänet on lukittu telkien taakse niin monet kerrat, että se kovettaa ja kovertaa ihmistä. Mutta hän on myös itse syyllinen siihen  miksi on ollut telkien takana, vaikka toisin väittääkin. Ei ketään viedä minnekään, ainakaan Suomessa, jos ei jotain väärää ole tehnyt. Kolme vuotta. 2008-2011-12, vähän yli kolme vuotta. Hän on opiskellut uutta ammattia ja yrittäjyyttä, että voi harjoittaa uutta ammattia. Hän on hankkinut asioita, joita hän olisi voinut hankkia noin 25 vuotta sitten. Tämä materiasta. Hän on materialisti. Hän myöntää sen, tunteet ovat hänelle vaikeita ilmaista. Hän laskee lähes kaiken joko rahassa tai muussa materiassa. Hänelle matemaattiset kaavat ovat itsestäänselvyys, minkä matemaatikon maailman on hänessä menettänyt. Tai vastaavan missä tarvitaan matematiikka, ihan mitä tahansa. Hän on nero siinä asiassa. 

Mutta kun puhutaan tunteista, hän on hämillään, hänen järjenjuoksuunsa ei sovi tunteet, kuten minun järkeeni ei sovi numerot. Minun tunteeni voi sanoa, etten voi ostaa tuota ja tuota, ja vaikka en tarvitse sitä, niin kovasti haluaisin sen, hän laskee yksinkertaisesti, et tarvitse sitä ja sinulla ei ole varaa. Me olemme molemmat oikeassa ja samaa mieltä, mutta puhumme taas eri kieltä. Samasta asiasta, samaa mieltä, mutta voimme saada silti riidan aikaan.

Kolme vuotta. Tätä minä nyt jankutan. Lopputulos, olemme kolmen erossaolo aikana tajunneet olevamme samanlaisia,mutta myös erilaisia ihmisiä, jotka ovat samoista asioista samaa mieltä, jotka kuitenkin ilmaisevat saman asian eri kielellä. Ja nyt kun kumpikin on tämän tajunnut edes alkuun, voimme jatkaa siitä mihin jäimme vuonna 2008 heinäkuussa, jolloin heitin hänen tavaransa ulos, kun hän itse oli jo lähtenyt, mutta ei ollut hakenut tavaroitaan.

Päivä 69

Olet ainutlaatuinen

Kuten lumihiutale, sinäkin olet ainutlaatuinen.Kukaan koko maailmassa ei ole samanlainen kuin sinä. Vaikka olisit identtinen kaksonen, sielusi on omasi, samoin kuin ajatuksesi ja mielentilasi. Pohdi tätä uskomatonta tosiasiaa. Aika mahtavaa, vai mitä?

Kuin jatkoa edelliseen, jälleen. Aivan pelottaa,mitä tästä tuleekaan mieleen ja tulen kirjoittamaan.

Koko viikon olen tätä pohtinut samalla kun olen matkannut työhuoneeni kaaoksessa. En tosiaankaan ymmärrä millainen hamsteri olenkaan, tavaraa on jos vaikka mitä ja minkälaista. Lankoja, kankaita, maalaus-piirustustarvikkeita, askartelusälää. En viitsi edes luetella mitä kaikkea, mutta joka tapauksessa sitä on ja paljon. Samaan aikaan tietenkin löytyy asioita, esineitä, papereita, kirjoituksia, palasia vuosien varrelta, joita on jostain syystä tullut säilytettyä. Facebookkiin olen suurinpiirtein joka päivä päivittänyt "työhuoneen siivousta edelleen", sitä jo kaveritkin alkaa ihmetellä, kuinka monta hehtaaria sitä huonetta oikeastaan onkaan. Tavallisen huoneen kokoinenhan tuo on, mutta siellä on elämänkokoinen määrä asioita ja muistoja, jotka ovat vain muuttojen yhteydessä vaihtaneet paikkaa, ja sitten tungettu mihin on sattunut pienikin rako jäämään.

Monen esineen kanssa olen jäänyt istumaan ja miettimään sen tarinaa ja sen tuomia muistoja. Keskeneräisiä päivänkirjan tapaisia, ja mitä olenkaan saanut lukea. Jos löytäisi kaikki tekstit, niistä saisi koottua pienen teoksen. Mutta luulen, ettei kannata, rankkoja tekstejä on. Ne saavat jäädä olemaan, mutta ne eivät saa jäädä elämään. Matka jatkuu eteenpäin ei taaksepäin. Siitä puheen ollen, olen luultavasti saamassa Kelan kuntoutuksella psykiatrisen terapian, jo toisen kerran elämäni aikana. Viimeksi se suuntautui lähinnä masennuksesta johtuviin aihealueisiin. Nyt siis on todettu, että olisikin kaksisuuntainen häiriö. Oli tai ei, mutta kaikki ei ole kohdallaan. Traumaterapiaa harkittu ja terapeuttia haettu, joita ei tässä hyvinvointivaltiossa ole kuin  jossain ja harvassa eikä heilläkään ole aikaa antaa kun jolloinkin. Nyt kuitenkin olen ehkä menossa "koekäynnille" erään terapeutin luo ja katsotaan onko hän se oikea. Hän saisi varsinaiset terapiat käyntiin syksyllä, mikä sopisi minullekin oikein hyvin. Kesä menee omalla painollaan, syksyt ne minulla vaikeita ja sitä myöten kevääseen saakka. 

Mutta tästä siivousmatkasta vielä. Ja traumaterapiasta. Olen tuonut läppärin työhuoneeseen ja se on auki koko ajan, pöydällä sen ympärillä hirvittävä kaaos-tavara-sotku-epäjärjestys, välillä jopa lähes koko läppärikin hukassa siellä jossain. Yhtenä päivänä selailin aika ajoin tietoa traumasta ja traumaterapiasta, löysin erilaisia sivuja, joita sitten lueskelin siivouksen välissä. Palan kerrallaan, aika pahoja juttuja. Aloin miettimään, tai oikeastan en alkanut miettimään, vaan niiden muinaismuistojen noustua esineinä ja teksteinä päivänvaloon, tuli mieleen ne tarinat, joita ne aiheuttivat. Huomasin monen esineen tuovan nimenomaan noita vähemmän hauskoja muistoja eteeni. Trauman, kriisin tms. käännekohtia. Olenko jotenkin alitajuisesti niitä raahannut mukanani vuosikymmeniä, koska ne ovat niitä käsittelemättömiä asioita? Ehkä.

Mutta eräs hetki, 26.4 kello19.55, kuin lekalla olisi pamautettu päähäni kesken askeleen, tajusin SEN. Sepon sairaus ja kuolema eivät ole asia mikä minua sairastuttaa, vaan se päivä  jolloin tulin kotiin 27.10-11 vähän ennen yhdeksää illalla. Kun jo heti ulko-ovella tajusin, ettei kaikki ole kohdallaan. Silloin tapahtui samanlainen pamaus. Seppo oli lähtenyt kertomatta minulle sanaakaan ennakkoon. Trauma - se oli trauma. Viimeinen - viimeisin trauma. Ei kuolema, Sepon kuolema oli tiedossa jo silloin kun aloin hänen kanssaan olemaan. Elinaikaa ei voinut tietää, mutta tiesin ettei sitä monia vuosia ole jäljellä. 

Tähän mennessä olin siis lukenut monia tekstinpätkiä traumasta ja tajusin tuon hetken olleen yhden monista traumoistani. Pakko oli pitää pidempi tauko ja tehdä vallan muuta. Taisin itse asiassa lopettaa koko siivoustouhun siltä päivältä, no olihan se kellokin jo vaikka mitä. Aloin kelaamaan päässäni taaksepäin ja mietin hetkiä, jolloin minulla on ollut masennuskausia, minkälaisiin tilanteisiin ne liittyvät, mitä on tapahtunut ennen jokaista romahdusta. No ei jokaista, mutta useata. Monia tulikin mieleen. Paljon käsittelemättömiä asioita, jotka nyt tulivat pintaan. 

Tajuntani viimeinkin oli saanut vapautuksen, olin kevyt, aivan kuin se leka olisi kulkenut tähän saakka selkärepussa mukana. Tajusin, tästä se vasta alkaa, toipuminen. Että viimeinkin voin alkaa käsitellä traumoja, joita en ole koskaan edes tajunnut traumoiksi. Ymmärsin kaikkien terapiaistuntojen olleen joutavaa löpinää, joka on vain sivunnut tai jopa ohittanut olennaisen. Kukaan ei ole saanut minua paljastamaan, paljastumaan, sitä mitä minussa on muhinut kaikki nämä vuodet. Ihmiset kuvailevat uskoon tulemista jokseenkin tuollaisilla sanoilla, tunsin omalla kohdallani tämän "uskoon tulemisen", mutta voisin kuvailla sitä enemmän terveeksi tulemiseen. 

Matka lähtee tästä, terveeksi tulemisen matka, toivottavasti ainakin. Nyt minulla on päämäärä, mihin suunnata ja nyt olen valmiimpi ottamaan kipeätkin asiat vastaan. Varmaan olen niitä vältellyt niin arkielämässä kuin terapioissakin. Nyt ymmärrän miksi Seppo tuli elämääni juuri silloin kun tuli, miksi hän lähti silloin ja siten kuin lähti. Ymmärrän miksi hän kuoli juuri silloin kun kuoli. Hän oli tehtävänsä tehnyt ja oli hänen aikansa lähteä. En sure enää hänen kuolemaansa samalla tavalla kuin tähän saakka, kaipaan häntä edelleen, mutta hyväksyn hänen poislähtönsä eri tavalla.

Minulle on tuotu eteen elämäni aikana näitä "lekalla päähän"-tilanteita useaankin kertaan, mutta en ole ottanut niitä vastaan, en ole osannut ottaa niitä vastaan. Lopulta minun eteeni piti asia tuoda näinkin rajusti, että viimeinkin ymmärtäisin, toisen ihmisen kuoleman kautta, että minä eläisin. Seppo on nyt se Enkeli, joka minua johdattaa eteenpäin. Kun saan itseni eteenpäin, voin jossain vaiheessa olla itse Enkeli jollekin sitä tarvitsevalle. 

Kulkekoon vierelläsi

Jumalan enkeli.

Ohjatkoon viisauden käsi

jokaisen päiväsi

Kun yhden oven hän sulkee,

uusi on edessä.

Mukana matkalla kulkee

eletty elämä.

Täyttyköön unelmasi.

Taivas on avoinna.

Kaikella kaipaamallasi

on oma aikansa.

Anna-Mari Kaskinen: Vierelläsi enkeli

Joopa joo, Annakin jo ihmetteli, että miksi tehtävä on liitetty materiaaliseen onneen. Ja minä samoin, kirjassa ei vielä tähän materiaan kovin paljon olekaan liitetty Onnellista arkea, yksi taisi olla, Nauti omaisuudestasi, mutta senkin voi käsittää sekä materiana, että henkisenä omaisuutena. Mutta miten tämä. Ota osaa arpajaisiin, miksi ihmeessä, kun niistä ei kuitenkaan mitään voita. Lähetä joka kirjekuoressa olevat kaikki kupongit, joilla voittaa matkoja, autoja ja kymppitonnin rahaa päälle ja yllätyspalkintoja suorastaan satelee, jos lähetät viiden tai seitsemän päivän sisällä! Joo eipä ole paljon sadellut. Ja kaiken lisäksi sama kirjekuori, jossa tuo tarjous oli, on tullut naapurille jo viikko sitten. Että hä!

No kuitenkin tästä tehtävästä intaantuneena, tein puoleen vuoteen eka kerran pitkästä aikaa r-kioskilla täyskenon 50 centtiä panos. 5 euroa, sain takas 2 euroa. Netin kautta uusin ko kenon, jälleen 5euroa, sain takas 9,50 euroa. Laitoin siis 10 euroa ja takas tuli 11.50 euroa, eli voitinko jotain? Joo, ja nyt en tiedä vaikka siellä olis mitä, kun en ole muistanut tarkistaa, kun laitoin vielä kerran sen. Toisin sanoen olen häviöllä, ellei tällä välin ole tullut enemmän kuin 5 euroa takas. 

Ne kirjekuoret, joissa tarjotaan lehteä ja niitä palkintoja, avaan vain sen vuoksi, että niissä on joskus jotain mukana, viimeksi oli neljä kukkapostikorttia, toisessa neljä Maisa ja Kaarina korttia. Joskus on tarroja ja sellasta, kylläs tiätte. Niitä, joissa oli oma nimi ja joissakin jopa osoite mukana, olen käyttänyt kirjojeni kansilehdille, kun kuljetan niitä töissä mukana toisinaan (askartelu/käsityö/taide-kirjoja mm.).Tai jos lainaan niitä, on omistajan nimi kirjassa.

Pitää oikein tarkistaa kirjasta välillä, mitä tämä tehtävä nyt oikein pitää sisällään, etten kirjoita mitä sattuu. ..todennäköisyys voittamiseen on siis paljon mahdollisempi jos osallistuu kuin jos ei osallistu lainkaan.. No tuohan on aivan itsestäänselvyys. Mutta jos osallistuu voiton mahdollisuus on silti lähes olematon. En ole kenenkään kuullut koskaan voittaneen matkaa tai autoa niiden tarjouskirjekuorien kautta. Missä näiden voittajien nimet julkaistaan? Vai onko niitä voittajia olemassakaan?

Luota onneesi on ihan asiaa, mutta se onneen luottaminen lähtee kyllä ihan jostain muualta kuin edellämainituista. Tällä hetkellä kaikesta huolimatta tunnen olevani lähes onnekas. Minua on nyt aktiivisesti hoidettu niiden nivelten kiertäjäkalvontulehdusten vuoksi, ja tuntuu ettei tulehdus aio minuun asumaan jäädä. Olen saanut oikean diagnoosin psyk.polilta ja siihen uuden lääkkeen, jonka sivuvaikutukset alkavat pikkuhiljaa laantua. Kaksi ensimmäistä viikkoa tuntui, että minun kaksisuuntainen oli välillä neli- tai jopa kuusisuuntainen. Mutta nyt alkaa tasaantua nekin oudot olot. Minulla on keskussairaalaan aika monelle taholle eri vaivojen vuoksi, ja osassa tutkimuksissa olen jo käynytkin, tuloksia odotellessa - Olen siis alkanut viimeinkin hoitamaan itseäni, ennen hoidin sairasta miestä ja oma terveys petti ihan huomaamatta. 

Jaksan järjestellä kotiani uuteen järjestykseen ja sisustan eri tavalla, en silti osta mitään uutta, ei ole varaa, mutta tavaroiden paikkoja vaihdellen saa paljon aikaan. Esimerkiksi ne Enkeli-hyllyt on yksi juttu. Vaikka siellä on yksi "alttari" kuolleille rakkailleni, on se olohuoneessa sellaisessa paikassa, ettei sitä edes näy, ellei mene huoneen nurkkaan suoraan kaappia vastapäätä. Ja muuta vastavaa. 

Minulla on mieskin, mutta en aio hänestä kovin paljon vielä kertoa, niitä juttuja voi  lukea vuoden 2008(ja kai 2009) sivuilta, koska mies on sama jonka jätin. Olen vielä kuitenkin niin paljon Sepossa kiinni, ja yritän joka päivä lieventää tätäkin asiaa. Aina millin tai kaksi kerrallaan, ei mitään harppauksia. Nyt tänään on kerrankin päivä, ettei tule taivaalta mitään märkää, kävelin tontillani ja mietin samoja asioita kuin jossain aiemmassa postauksessa, mitä Seppo oli tuohon ajatellut tehdä, jos olisi jaksanut jne. Samalla kiitin jokaisesta asiasta, jonka hän ehti tehdä kanssani, syksyllä en osannut, nyt osaan. Raparperista, minkä kaivoin hänen mökiltään aikoinaan ja istutin juurakon omalle pihalle, siinä on jo alut kovasti näkymässä. Kiitin yhden männyntaimen kohdalla, jonka Seppo pelasti toukilta, tiesi mäntysuopa-vesiliuoksen auttavan häädössä. Mänty on jo isohko. Ja muuta vastaavaa. Pellolla oli aamulla valtava kurkilauma, menin ulos aamukahville ja katselin ja kuuntelin kurkia. Seppo olisi ehdottomasti ollut heti ulkona, istuin vanhan puulaatikon päälle ja kysyin, näetkö Seppo, kurjet on taas tulleet. Samassa pieni tuulenvire tuntui vasemmalla poskella ja hiuksissa, Seppo olisi istunut siinä kanssani juuri vasemmalla puolelle, kuten aina ennenkin. Tiesin, että Seppo oli siinä, mutta vain eri olomuodossa. Sanoinkin, sinä et siis jättänyt minua, vaihdoit vain olomuotoa. Ja tulin onnelliseksi siitäkin, vaikka nyt kyllä kyyneleet tippuu miljoonaa kun kirjoitan tätä, en näe edes kunnolla kirjoittaa.

Olli on niin erilainen, ettei sovi samaan postaukseen, hänen aikansa tulee aikanaan. Silti olen tavallaan onnekas, minulla on asioita, joista voin olla onnellinen, vaikka sitä matkaa tai autoa kymppitonnin kera ei tulekaan.

Päivä 67

Luota onneesi

Itsevarmuus on oleellista hyvän onnen kannalta. Etsi aina tilaisuuksia olla onnekas. Voit esimerkiksi osallistua erilaisiin kilpailuihin ja arvontoihin. Ei tietenkään ole taattua, että voitat, mutta todennäköisyys on suurempi, kuin jos et osallistuisi lainkaan.

Itsensä onnekkaaksi tunteminen on hyödyllistä itsetunnolle. Elämässä on täynnä onnenpotkuja ja vastaiskuja, mutta omaan onneensa luottaminen parantaa menestymisen mahdollisuuksia.

Päivän ajatus

ONNI MYÖTÄ!

Jos tunnet olosi onnekkaaksi, olet onnekas.

Niinpä, mitähän minä juuri kirjoitin tuosta asiasta jo palasen. Aikoinaan lähetin lähes kaikki mahdolliset kupongit, kylläkin EI-kuoressa. Ei palkintoja, jos laitat KYLLÄ-kuoressa ja tilaat samalla, ihan sama juttu. Sitten maksat sitä turhaa lehteä tai muuta vastaava, etkä meinaa siitä päästä eroon millään. Arpoja turha ostaa, myyjäisissä vaikka sataan lappuun laittaisit nimesi, ei palkintoja. Ei juurikaan nosta itsetuntoa, yleensä menee vain rahaa, kun se arpa pitää ensin ostaa ja mitään et saa vastineeksi. Joten, mitähän tästä saan aikaiseksi. Jotain, mutta en vielä tiedä mitä.

Jospa sitten yrittäisi uudelleen saada edes samantapaisen tekstin aikaiseksi kuin eilen kirjoitin. Siitä liikunnasta siis. En tosiaan ole siitä mitenkään erityisen innostunut, ainakaan enää, jos varsinaisesti olen koskaan ollutkaan. Hyvää se tekisi, terveysvaikutukset ovat todellisia. Minulla kun on näitä kaikkia juttuja, nivelet paukkuu ja pää huutaa happea. Vaan ei onnistu edes kävelemään lähtö. Varsinaisia liikuntarajoitteita ei ole, ainakaan vielä, rajoite on minun oman pääni sisällä. Haluttomuus, laiskuus tai mitä se lie. Ehkä jonkin verran nuoruuden kokemukset saattavat vaikuttaa vastenmielisesti asiaan. Mutta kerron tämän asian mieluummin muutaman pienen tarinan kautta.

Tuleva balettitanssija

Ollessani lapsi, meillä ei ollut vielä televisiota, naapurissa oli. Siis sen vähän mitä sitä tuli katsottua, menin aina tien toiselle puolelle tätini luo, silloin tuli jokin lastenohjelma, jota kävin katsomassa. Sattumalta varmaankin näin jonkin balettiohjelman. Ja ihastuin balettiin. Myöhemmin olen lukenut, että naispuolisen tanssijan pitää olla pieni ja siro, painaa korkeintaan 45 kiloa. En ole varma onko tämä tosi, mutta tuskinpa sitä kovin paljon saa painaa, kun mies nostelee ym naista. Ja eikä ne naiset pitää virtahepoja ole. Itse painoin vielä pitkälti yli kolmikymppisenä alle 50 kiloa. Sanoin kaikille tulevani isona balettitanssijaksi. Äitini olisi haavettani yrittänyt toteuttaa mikäli paikkakunnalla olisi ollut kyseistä toimintaa, mutta eipä sitä pienellä kunnalla. Ehkä naapurikunnassa olisi ollut, mutta ei meillä ollut autoakaan, millä kulkea. Vieläkin katson välillä balettiohjelmia, mikäli satun vahingossa niitä näkemään kun teevee on auki. En ole mikään iso fani siis kuitenkaan. Koskaan en ole livenä nähnyt balettia, pitäisikö joskus käydä. Minusta ei siis tullut balettitanssijaa, vaikka niin varma pienenä siitä asiasta olin.

Maailmanmestarihiihtäjä

Sukset, yksi asioista joita en voi sietää. Hiihtäminen on asia mitä en ole sitten kolmetoista vuotta täytettyäni tehnyt.  Pikkuisena kotona vähän hiihtelin kotimarkilla, mutta sen ajan sukset ja siteet olivat niin onnettomia, että turhauduin vain niihin, eivät pysyneet jalassa. Koulun hiihtotunnit aiheuttivat kauhua ja ahdistusta jo etukäteen. En jaksanut hiihtää sitä matkaa jota muut oppilaat hiihtivät, ja minua piti aina odottaa. Toisen luokan opettaja viimein huomasi tämän ja vei minut itsensä kanssa hiihtämään lyhyempää matkaa. Entäpä sitten jokavuotinen hiihtokilpailu, se oli painajainen, oikein kunnon horror-tarina. En millään olisi jaksanut hiihtää sitä matkaa, kaikki menivät ohitse ja olin kaikkien tiellä ladulla, tai olin siis enemmän ladun sivulla, kun piti latua antaa. Olin aina viimeisestäkin viimeinen ja maaliin tulin itkien täysin uupuneena, sydämessä tuska ja mielipaha. Ollessani noin kolmentoista, ulkorakennus paloi ja siinä meni sukset mukana, ainut onnenasia koko tulipalossa. Siitä lähtien koulussa kerroin opettajalle syyksi tulipalon, miksi minulla ei suksia. Se meni läpi kumma kyllä viisi vuotta, sama selitys. Opettaja kyllä ehdotti, että vanhemmat ostaisivat uudet, sanoin että meillä ei varaa. Olisi kyllä ollut. Ja minä sanoin heille, ettei koskaan-milloinkaan tarvitse minulle suksia ostaa. Minä, joka olin jo muutenkin koulukiusattu, sain uuden lisänimen entisten lisäksi, Maailmanmestarihiihtäjä. Siis ei minusta ainakaan Olympialaisiin kultamitalistia tarvinnut odottaa.

Pikajuoksija

Kansakoulussa oli joka kevät oman luokan kesken pieni juoksukisa, matka 60 metriä, tytöt ja pojat erikseen. Silloin tiesin olevani lajissani. Minä voitin jopa sen tytön, joka oli luokan paras, ja sehän tietysti innosti lisää. Voittajaoppilas pääsi koulujen kesken pidettäviin kisoihin, paitsi etten koskaan mennyt niihin. Olin niin ujo ja arka lapsi, etten uskaltanut koskaan mennä. Se toinen tyttö sai lähteä, rohkea tyttö, sosiaalinen jne. Oli hetken aikaa paras ystäväni, valitettavasti muutti toisen luokan jälkeen pois paikkakunnalta. En edes vanhemmilleni koskaan kertonut, että pääsisin kisoihin, vasta aikuisena olen äidilleni tästä kertonut. Olisivat varmaan kannustaneet minua. Minulla olisi saattanut olla mahdollisuus pikajuoksijana, jos minua olisi kannustettu ja ehkä jopa alettu valmentaa. Kestävyysjuoksijaa ei minusta olisi tullut, mutta ei tullut pikajuoksijaakaan.

Taitoluistelija

Luistelemisesta pidin kovasti. Kotona oli huonot mahdollisuudet siihen, isä kyllä teki joen jäälle minulle pienen jääradan, mutta joki on niin syvällä ettei sinne oikein uskaltanut yksin mennä. Oli ihanaa kiitää luistimilla jäällä ja nauttia vauhdista. Kouluaikana sama juttu, mutta minulla oli vanhat mistä lie hankitut luistimet. Silloin olin jo yläasteella. Kerran tytöt alkoivat ihmetellä mitä ihmeen ruuveja jäällä on, joku oli kaatunut niihin. Opettaja tarkasti kaikkien luistimet ja tietenkin ne oli minun luistimista tippuneet ruostuneet ruuvit ja terät melkein irti. Ja taas yksi pilkanaihe lisää jo entisiin, joita oli ihan riittämiin jo tullut.  Vanhemmat eivät ostaneet uusia, ehkä osittain syynä kun ei suksiakaan, niin ei luistimiakaan. Tuo luisteleminen ehkä liittyy myös balettiin, näyttää kauniilta ja on vauhdikasta. Taitoluistelu, jäätanssi jne. Mutta eipä sitten tullut jäätanssistakaan mitään

Ystävälle, kaverille

 Kiinnitä huomiota siihen mitä luet.

 Kun olet lukenut kaiken, ymmärrät

 miksi tämä viesti lähetettiin juuri sinulle.

 Ihmiset tulevat elämääsi jonkin syyn takia,

 pieneksi hetkeksi tai loppuelämäksi.

 Kun ymmärrät syyn, ymmärrät myös miten suhtautua eri ihmisiin.

 Kun joku tulee elämääsi jonkin syyn takia,

 he tulevat usein täyttämään jonkin tarpeen elämässäsi.

 He auttavat sinut läpi eri koettelemuksien,

 opastamalla, tukemalla, auttamalla fyysisesti, emotionaalisesti ja

 henkisesti.

 Usein voi vaikuttaa, että he ovat kuin Jumalan enkeleitä.

 Ja niin he ovatkin! Siksi sinä tarvitset heitä.

 Joskus aivan yhtäkkiä, ilman että teet mitään väärin,

 tämä ihminen voi sanoa tai tehdä jotain,

 mikä saa aikaan sen, että kaikki päättyy.

 Joskus he kuolevat.

 Joskus he jättävät sinut.

 Joskus he yllyttävät sinua

 ja auttavat sinua tekemään tärkeitä päätöksiä.

 Se mikä on tärkeintä, on, että sinun tarpeesi on tullut täytetyksi.

 Kohtalosi on täytetty, heidän työnsä on tehty.

 Rukous tai pyyntö, jonka esitit, on kuultu ja nyt on aika jatkaa eteenpäin.

 Jotkin ihmiset tulevat elämääsi vain pieneksi hetkeksi.

 Silloin on sinun vuoro antaa osa itsestäsi toisille, kasvaa ja oppia.

 He antavat sinulle kokemuksia,

 mielenrauhaa tai saavat sinut vain hymyilemään!

 Ehkä he opettavat tai näyttävät sinulle jotain,

 jotain mitä et ikinä olisi tehnyt tai tiennyt ilman

 heidän apuaan.

 Usein he tuovat mukanaan paljon onnellisuutta.

 Usko siihen. Se on todellista!

 mutta kestää vain hetken.

 Eliniän kestävät suhteet opettavat sinulle elinikäisiä asioita.

 Sellaiset suhteet sinun täytyy

 rakentaa vakaalle perustalle.

 Sinun tehtäväsi on oppia läksysi

 ja rakastaa tuota henkilöä elämässäsi.

 Ja käyttää oppimaasi muissa ihmissuhteissasi ja muilla elämäsi aloilla.

 Sanotaan, että rakkaus on sokea,

 mutta ystävyys näkee asiat selkeästi.

 Kiitos, että olet osa elämääni,

 Vaikka vain hetkisen tai sitten lopun elämämme!

En tiedä mistä olen kyseisen tekstin aikoinaan kopioinut, mutta tämä on juuri tehtävään sopiva, eikä minun mielestäni kaipaa enempää selityksiä. Tässä on kaikki.