Susiemo
Susiemo pitää hellää huolta pennuistaan,
mutta älä ärsytä häntä.
Silloin Susiemo puolustaa omaansa
kaikella raivollaan.
Elämä on nuorallatanssia, jokainen tietää,
että naru loppuu joskus, vaan tärkeintä on,
että tietää taiteilleensa loppuun
kaikilla taidoilla parhaimmillaan
Kissaa ja kässää, koissua ja kuvista
http://tassunhassua.vuodatus.net/
Toinen blogini, jonka olen aloittanut 18.09.2011,
sisältää harrastuksiani. Ja nimestä voit päätellä millaisista
harrastuksista mm. on kyse. Vähitellen tulen täydentämään tuotakin
blogia, paljolla kuvilla ja vähällä tekstillä.
Ja kaupungeissa ja taajamissa viitsitään vääntää koirankakasta ärräpäitä.....
Nämä kasat ovat muutaman kymmenen metrin päässä nurmikkoni reunalta, kuvat otin tonttini reunalla seisten. Näkymät suoraan keittiöön, olohuoneeseen ja makuuhuoneeseen. Hajuhaittako? No, en vielä vie pyykkiä ulos kuivumaan.
Joo, tällasta se täällä maalla, jostain sitä leipänsä on saatava ihmisten. Leipomoon ei mene jauhoja, jos joku ei viljele sitä viljaa ensin.
Mutta kenenkään hautajaissa en ole itkenyt. Nyt itkin niin, etten kuullut sanaakaan papin puheista. En nähnyt mitään muuta kuin valkoisen arkun. En pystynyt lukemaan kukkalaitteessa olevaa tekstiä, minun piti pyytää tytärtäni lukemaan se. Arkun äärellä pystyin sanomaan vain "Hyvästi Seppo".
Poikani haki minut ja Anun hautajaisiin, en pystynyt itse ajamaan autoa, ja keli oli aivan hirveä, joten en uskaltanut antaa Anunkaan ajaa.Taivaalta tuli räntää täysillä. Aamulla oli paistanut aurinko. Siunaustilaisuuden aikana alkoi aurinko paistaa. Aivan kuin koskaan ei olisi mitään satanutkaan.
Aurinko.
Aivan kuin taivaskin olisi itkenyt ja tyyntynyt kun Seppo sai viimein siunauksensa papin puheen aikana. Sepon lapset istuivat ensimmäisellä penkillä, kaikki kuusi sekä vanhimman tyttären poika ja toisen tyttären tytär. Minä olin lasteni kanssa seuraavalla penkillä. Laura, Joni ja Virpi istuivat takanani. Sepon veljet ja siskot käytävän toisella puolella, heitä oli saapunut kymmenen paikalle, eli kolme puuttui, yksi näistäkään ei tullut muistotilaisuuteen. En ymmärrä itsekään, miten sitä itkua riitti niin paljon, luulin kestäväni sen kuin Nainen. Olihan meidän suhde ollut jo tavallaan lokakuusta lähtien loppu ja minulla jo uusi-vanha kotona odottamassa. Mutta minä itkin.
Sepon arkku saatiin laskettua hautaan auringon kultaamana, aivan kuin olin unessani nähnyt auringon kimmeltävän joen yllä, nyt vain se kimmelsi jäätyneestä maasta. Hän muutti pois, paikkaan, jonne ei ole osoitetta, enkä voi lähteä mukaan. Minun pitää mennä kotiin.
Muistotilaisuus oli vaatimaton, mutta niin Seppo halusikin. Vain kahvit ja voileipäkakkua, voileipiä ja tietenkin makeaa kakkua ja pikkuleipiä. Turun poikien isoäiti lauloi, pappi piti puheensa sitten oli minun vuoroni lukea adressit. Turun poikien äiti tuli sanomaan, että niitä on niin paljon, että tarvitsen jonkun avaamaan ne valmiiksi. Sanoin tekeväni lukemisen Anun kanssa. Tässä vaiheessa olin jo viilipyttyvaiheessa. Olen lukenut adressit sekä vauvani ja isäni muistotilaisuudessa. Muutamassa oli sellainen lause, että oli pala mennä kurkkuun. Tuon omani lukiessani olin hajota, eli sen minkä julkaisin arkkukuvan yhteydessä. Kukkalaitteessa oli silti eri teksti, samasta kirjasta,"Muistoissa suru saa toivon siivet. Ikävä on kunnianosoitus rakkaudelle." Ajattelin, etten pysty sitä pitkää runoa lukemaan arkun äärellä, mutta enpä pystynyt lukemaan tuota lyhyttäkään.
Tämän jälkeen Sepon siskonpoika piti pitkän puheen, joka alkoi saada jo, ikävä kyllä huvittavia piirteitä. Hän on tullut uskoon jokusia vuosia sitten, ja noin viisi minuuttia hän puhui ihan asiaa Seposta. Sen jälkeen juttu alkoi mennä jo saarnaamiseksi ja käännytyspuheeksi, minä en tiedä mihin ihmeen lahkoon hän oikein kuuluu, mutta ei kuitenkaan ihan tähän ns normiin. Meidän pöydän porukka, minä, Anu, Miika, Laura, Joni ja Virpi, oltiin jossain vaiheessa jo ihan hysteerisessä tilassa, kun piti pidätellä naurua. Laura vielä oli minua vastapäätä ja väänteli naamaansa. Anu yhtäkkiä vieressä sanoi " Tässä kirjeessä ei ole rakkautta", repliikkini näytelmästä, jossa yleisö nauraa aivan hulluna. Oli pakko ottaa naamalleen iso lautasliina ja yrittää sen takana esittää itkevää. Varsinkin kun pappi istui minuun nähden niin, että näki minut koko ajan.
Odotin Sepon veljien tulevan ottamaan osaa suruuni, siskot kävivät puheillani. Kukaan miehistä ei kuitenkaan sitä tehnyt, eivät edes ne kaksi, jotka olen tavannut ja jotka ovat käyneet minun ja Sepon luona. Minun oli tarkoitus pitää ennen adressien lukemista pieni puhe Seposta ja meistä yhdessä. Kun yleisö oli kuitenkin täynnä kuivia koivupökkelöitä, ei tehnyt mieli sanoa mitään. Totesin vain, että kolmen vuoden yhdesssäolomme aikana en ehtinyt tutustua kuin pariin sisarukseen, ja nyt tapaamme tällaisessa tilanteessa ensimmäisen kerran. Kukaan pökkelöistä ei edes tuosta vihjeestä ottanut onkeensa.
Välillä tunsin olevani aivan väärässä paikassa, väärässä muistotilaisuudessa, yli puolet olivat minulle outoja, eikä heillä ollut aikomustakaan tutustua Sepon viimeiseen läheiseen henkilöön.
Kotiin palattuamme en ehtinyt juurikaan hengähtää, kun piti jo alkaa vääntää itseään taas Viiviksi. Laitoin vain uutta pakkelia itkussa pois lähteneen tilalle. Päässäni ei ollut ainuttakaan vuorosanaa eikä kohtausta mielessä. Pyysin Anua tulemaan mukaan, hän sanoi, että pitää lukea kokeisiin. Sanoin, että voi aivan rauhassa lukea takahuoneessa. Mutta että olisi minun tukenani. Hän myös kävi meidän tyttöjen kanssa läpi kohtauksemme, koska minulla ei ollut sanoja päässäni. Suoritin osuuteni kohtuuhyvin, mutta kuinka olinkaan väsynyt. Vielä kaksi esitystä jäljellä sinä viikonloppuna, hautajaiset olivat siis perjantaina. Poikani 21-vuotis päivänä. Varmaan muistan loppuelämäni tuon päivämäärän. Seppohan kuoli oman neljän vanhana kuolleen poikansa syntymäpäivänä. Sattumia, sattumien perään. Seppo myöskin haudattiin samaan kohtaan, kuin tämä poika. Seppo usein kaipasi tätä poikaa, nyt hän pääsi hänen kanssaan samaan paikkaan, viimeinkin.
Myös teatteriryhmäni oli lähettänyt adressin, tylyn, kylmän ja tyhjän. Iso adressi, pieni lause ja osanottajana Teatteri *****. Olin odottanut jotain henkilökohtaisempaa, että olisivat kerännet kaikkien nimet johonkin kauniiseen korttiin, ehkäpä vielä kukkiakin. Tuo adressi oikeastaan vain kiukutti minua. Tyly. Etäinen. Viimeisenä näyelmäpäivänä lähtiessämme sinne ruokailuun, kerroin meidän vanhimmalle näyttelijällemme tuosta ja ihmettelin, mikseivät olleet vähän lämpimämmin muistaneet. Toinen "pomoista" oli ymmärtänyt yhden viestini väärin. Sillä viikolla kun Seppo kuoli, olin pyytänyt, ettei ennen esitystä esitetä osanottoja vaan vasta esityksen loputtua voimme puhua asiasta. Hän oli ymmärtänyt, ettei asiasta saa puhua ollenkaan! Ja minä olin ihmetellyt, miksei kukaan tue minua, kysy miten jaksan, tarvitsenko apua, ihan mitä tahansa. Vain siksi kukaan ei tehnyt mitään, kun se vanha palikka, ei tajunnut viestiäni oikein. Siksikin oli niin vaikea välillä näytellä, loppuesityksissä unohtelin repliikkejäni ja tein muutakin ihmeellistä välillä. Olisivat perkele kysyneet, sanoneet jotain, olleet avuksi ja tukena ja kuunnelleet, kun puhuin Seposta.
Joopa joo, sellaista näistä ihmisistä, sukulaisista, omasta tärkeästä ryhmästä, jonka kuuluisi auttaa toisiaan. Edelleenkin Laura ja Joni ovat lasteni lisäksi ainoat, jotka tukevat. Äitikin sanoo jo, että ei kannata ajatella ja surra, pitihän tuo tietää, että se kuolee. Että sureminen ei auta. No eipä auta sekään jos jättää surematta. Asiat pitää hoitaa loppuun. Ymmärrän välillä tällaisissa tilanteissa hyvinkin äitini elämänasennetta, hän on jättänyt monta surutyötä kesken.
Mutta palaan arkeen ja alan ompelemaan käspaikkoihin pitsejä, jotka vien ikoniryhmälleni, ovat pyytäneet niitä tekemään muutaman. Ei ne tässä koneella tule valmiiksi.
Kuudesaisti | 16.12.2011 15:39
Huolettaako sinua terveydentilasi, uuvahtanut luovuutesi tai rakkaittesi hyvinvointi? Testaa Helmen testillä, millainen enkeli voisi opastaa juuri sinua.
Enkeleiden johdossa kerrotaan olevan seitsemän mahtavaa arkkienkeliä, joilla on omat erikoisalueensa. Arkkienkeleiltä voi pyytää apua ja opastusta eri elämäntilanteissa. Mikä enkeli sinua voisi johdattaa?
Voit palata tämän testin pariin eri elämäntilanteissa, eri tunnetiloissa – aina kun kaipaat opastusta.
Samuel
Nimen merkitys: "Hän, joka näkee Jumalan"
Toimialue: Rakkaus, myötätunto, luovuus.
Arkkienkeli Samuel toimii pyyteettömän rakkauden välittäjänä, hän opastaa ilmaisemaan rakkautta luovuuden välityksellä. Samuel avaa sydänenergiaa ja tuo valoa taiteilijoille sekä kaikille, jotka haluavat tehdä työtä sydämestään. Hän auttaa luopumaan kaunasta ja antamaan anteeksi. Samuelin rakkauden enkelit lohduttavat sydänsuruissa ja auttavat vapautumaan negatiivisista tunteista. Se auttaa myös löytämään kadonneita esineitä.
Jos nyt vasta luet tätä, lue ensin teksti otsikolla 17.päivä, murheiden selättäminen ja Pilvi Unelma.
Pilvi oli niin kaunis ja täydellinen. Kaikki hänessä oli todella täydellistä, kauniimpaa vauvaa ei ole koskaan ollutkaan. Kaikki muu oli täydellistä, vain elämä puuttui. Hengitys, sydämensykkeet, ensimmäinen itku. Synnytys meni hienosti, en ollut edes kipeä siitä. Salin läpi käveli toinen kätilö ja onnitteli uudesta vauvasta. Taas järkytyin huonoa informaatiota niin, etten osannut heti sanoa mitään. Huusin hänen peräänsä, minulla on kyllä tässä sylissäni kuollut vauva. Oma kätilöni tuli juuri sopivasti kuullakseen tuon. Toinen kätilö tuli, pyysi anteeksi ettei ollut tietoinen asiasta.
Kaksi tuntia olin vauvani kanssa kahden, exä ei halunnut olla niin kauan. Hänkin oli pitänyt vauvaa sylissään ja otin kuvan siitä tilanteesta. Päästyäni pois salista, kävelin yksin ja tuskaisena takaisin osastolle. Menimme ulos exän kanssa, hän kääri sätkän itselleen, sanoin että kääri minullekin, millään ei ole enää mitään väliä. Olin lopettanut tupakanpolton 19.12. 1999, ihan muuten vain. Sitten olinkin pian sen jälkeen raskaana.
Oli siis tiistaipäivä. Olin pyytänyt äitiäni tulemaan lasten kanssa sairaalaan. Elämäni toinen kamala tilanne, miten kertoa lapsille, jotka olivat odottaneet pikkusiskoa todella kovasti, varsinkin poika vielä enemmän. Kun sen tilanteen olisi voinut ohittaa. Äitini ja lapset tulivat, Miika tuli heti luokseni ja antoi minulle pienen huovutetun sydämen vauvaa varten. (Nyt itkettää ja pahasti, pystynkö kirjoittamaan tämän.) (tauko)
Sitten Miika katseli ympärilleen ja kysyi missä vauva on. Purskahdin itkuun ja sanoin, ettei vauva jaksanut elää, että se syntyi kuolleena. Molemmat lapset ja minä itkimme, kysyin lapsilta haluatko he silti nähdä vauvan, halusivat. Soitin hoitajille ja pyysin hakemaan vauvan. Sitä kohtaamista ei myöskään voi koskaan unohtaa, mutta en halua siitä enempää kertoa, voitte vain kuvitella miten rankkaa se oli. Äitini ei ollut paikalla kun vauva tuotiin, hän ymmärsi, että haluamme tuon tuokion olla oman perheen kesken. Kun olimme kaikki vähän rauhoittuneet, pyysin äitini takaisin. Hänkin halusi pitää vauvaa hetken sylissään. Isäni oli kuulemma ottanut todella raskaasti vauvan kuoleman, eikä halunnut tulla mukaan. Olin soittanut aamulla koululle ja kertonut lasten opettajille tilanteen ja sanonut, etteivät ainakaan tänään tule kouluun, eikä ehkä pariin päivään. Olisin halunnut lähteä heidän mukanaan kotiin myöskin, exä lähtisi. Minua ei päästetty, eivät halunneet päästää minua siinä mielentilassa. Kaiken lisäksi keskiviikolle oli järjestetty kriisipalaveri asiasta.
Meidän luonamme olivat käyneet jo aiemmin sosiaalityöntekijä, sairaalan pappi, ja muitakin kaiketi, en muista enää. Olin myös pyytänyt hoitajia soittamaan terapeutilleni maanantaina, että pyytäisivät häntä käymään jos ehtii. En voinut itse soittaa. Terapeuttini tuli illalla. Onnekseni minulla oli terapia kesken, sain myöhemmin purkaa hänen kanssaan tätä asiaa. Minua ei jätetty yksin pitkäksi aikaa. Soitin monille ihmisille. Luinkin myöhemmin papereistani, joita pyysin 2008, jolloin yritin sitä kirjaa kirjoittaa, että olin ollut paljon puhelimessa.
Kriisipalaveriin sain pyytää ihmisiä, jotka halusin mukaan. Pyysin tietysti vanhempani, exän äiti ja sisko, siskonpoika, josta piti tulla kummi. Omat lapset tietysti ja myöskin siskontytär taisi olla mukana, samanikäinen kuin Miika. Henkilökunnasta pyysin hoitajan, joka teki mokan ja harjoittelijatytön, sekä myös kätilöni. Hänkin tuli, vaikka oli ollut edellisen yön töissä, koki asian sen verran tärkeäksi. Sairaalan puolesta tuli myös sosiaaliterapeutti ja pappi. Keskustelu kesti pari tuntia, jokaisen tuntemukset käytiin läpi. Se oli hienoa, että sellainen oli järjestetty. Ei jäänyt mikään tapahtumassa epäselväksi, periaatteessa. Vaikka kaikki olikin yhtä katastrofia. Vauva oli viety sairaalan kappeliin.
Menimme lopuksi osa kappeliin, minulla oli vauvalle vaatteet, ne vaatteet jotka olisin laittanut päälle KUN lähden vauvan kanssa kotiin. Iso mies toi vauvan ja suurin piirtein paiskasi sen kylmälle lavetille ja aikoi alkaa pukemaan sitä. Sanoin, että puen itse. Siinä vaiheessa huomasin hänenkin jotenkin nolostuneen. Olin päättänyt viedä vauvan mukanani kotiin lähtiessä. Periaatteessa meidän olisi pitänyt hakea hänet ruumisautolla arkun kanssa. Ja minähän en lastani jätä toiselle paikkakunnalle yksin. Toimme hänet kummisedän punaisella Porshella, ja Miika tuli samassa autossa mukana.
Veimme vauvan oman sairaalan kappeliin,koska meillä ollut sitä arkkua. Pihassa Miika sanoi, että haluaa pitää vielä vauvaa sylissä. Kuva on ihana, ylpeä isoveli pitää siskoaan sylissä hymy huulillaan. Isäni ei osannut sanoa mitään, itki vain hiljaa itsekseen. Otimme paljon kuvia. Pilvin hautajaiset olivat 14.10.
Mutta nyt en pysty enempään. Mielestäni minun ei tarvitse käsitellä tätä murhehtimis tehtävää enempää. Vaikka se olikin etukäteen murehtimisesta. Nuo päivät ovat opettaneet, ettei mitään kannata murehtia etukäteen, koskaan ei kuitenkaan tiedä mitä on tulossa. Omaa kategoriaa en Pilville laita. Aluperin oli Pilviä ja Unelmia blogi vain Pilviä varten, mutta siitähän ei tullut mitään. Palaan ehkä tähän aiheeseen jossain toisessa yhteydessä, ehkä näiden tehtävien myötä tai muuten. Tämä oli ensimmäinen kerta kun krjoitin koko tarinan itse omakätisesti näin tarkasti. Ja yhtä vaikeaa se tuntuu olevan kuin olisi ollut aiemminkin. Tänään menen haudalle ja vien sinne enkelin, joka vuosi olen vienyt enkelin, tai ainakin melkein joka vuosi, ehkä muutama enkeli puuttuu välistä. Niitähän pitäisi olla nyt yksitoista tämän päivän jälkeen. Exäkin tulee, tai hän jo eilen kertoi menevänsä, hänkään ei ole kaikesta huolimatta unohtanut. Rakas lapseni, hyvää syntymäpäivää.
Nämä kaksi päivää vuodessa on sellaisia murheen päiviä, joita ei voi ohittaa murehtimatta 25. ja 26. päivät. On yksitoista vuotta Pilvi Unelman syntymästä. Se oli silloin maanantaipäivä kun lähdin synnyttämään. Viikonloppuna lauantaina oli ensimmäinen pelkopäivä. Lapsi ei mielestäni enää liikkunut ja minuun iski hirveä pelko, että hän on kuollut. Tönin vauvaa vatsassa ja odotin vastausta ja lopulta olinkin sen olevinaan saavani. Ilmeisesti vain töniminen sai sen liikkeelle ja torjuin pelkoni. Ajattelin vatsassani olevan vain niin vähän tilaa, ettei hän pystynyt enää liikkumaan, tai että oli jo kiinnittynyt ja siksi ei liikkunut. Silti jonnekin takaraivolle jäi pelko.Exä oli ollut seitsemän kuukautta raskausajasta poissa, vankilassa kahdesta rattijuopumuksesta. Hänellä olisi ollut vielä kaksi viikkoa istumista, ja olimme taistelleet linnatuomion lyhentämisestä koko ajan, syynä minun raskauteni. Että hän pääsisi ulos edes muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa. Eihän se tietenkään ollut hyvä syy kenenkään mielestä. Edellisen viikon maanantaina äityispolilla oli lääkäri oli päättänyt synnytyksen käynnistyksen seuraavalle viikolle maantantaina. Linnasta olisi päässyt käymään kotona mikäli lapsi syntyy kuolleena, oli aiemmin sanottu. Kuitenkin tuon paperin synnytyksen käynnistyksestä lähettäessäni, hän sai kuin sainkin "armahdusta" sen verran, että pääsi edellisenä päivänä kotiin. Tullessaan hän toi vauvan sängyn, jonka oli sinä aikana tehnyt omin käsin. Se koottiin samana iltana tulevan kummisedän kanssa.
En puhunut mitään pelostani, enkä edes ajatellut sitä enää sen kummemmin, olin vain onnellinen hänen paluustaan. Aamulla lähdin kimppakyydilla sairaalaan, siitäkin sain tapella, en mahtunut enää aikoihin ratin taakse, mutta polin mieslääkäri ei sitä oikein tajunnut. Sain kuitenkin luvan tulla kimppakyydillä, kun aikani asiaa selitin. Olin kymmenen aikoihin sairaalalla. Menin äitiyispolin kautta, koska synnytys ei ollut käynnissä. Siellä alettiin tehdä heti rutiinit, eli sydänäänet ja mahdolliset supistukset tutkittiin. Hoitaja laittoi piuhat mahani ympäri ja ääniä olisi pitänyt kuulua, vaan ei kuulunut. Hän kokeli monesta kohtaa, ja näin huolen hänen kasvoillaan. Hän yritti lohduttaa, että lapsi on varmaan niin hankalassa asennossa, ettei nyt löydä oikeaa paikkaa. Tiesi varmaan mikä on tilanne, mutta hänen ei sitä kuulunut sanoa. Minäkin tiesin, ettei niitä ääniä enää ole, mutta en sanonut sitä ääneen, sitä toivoo viimeiseen saakka kaiken olevan hyvin. Minut vietiin toiseen huoneeseen ja sinne kutsuttiin lääkäri, joka ei myöskään löytänyt ääniä, hänkään ei sanonut mitään, vaan haki johtajalääkärin, sen joka oli määrännyt käynnistyksen.
Olin tietenkin siinä vaiheessa jo pelosta shokissa, olin varma että pahin mahdollinen asia on tapahtunut. Matti H. lääkäri, tuli nopeasti, kuunteli ja väänteli nappuloita ja piuhoja kauan, etsi sydäntä ja napanuoravirtausta. Ei puhunut mitään, ja näin koko muun hoitajaporukan katsovan surullisesti monitoriin. Tiesin, minä tiesin. Lopulta kysyin lääkäriltä onko se kuollut. Tähän lääkäri sanoi sanat, joita en koskaan unohda: "Tämä on kyllä menehtynyt." Menehtynyt !Tuntui kuin minut olisi heitetty napajäätikölle, minun tuli niin kylmä, että luulin itsekin olevani kuollut. Ei itkua. Ei tunteita. Nousin hoitopöydältä ja puin päälleni. Kysyin vain, mitä nyt tapahtuu. Lääkäri sanoi, jatketaan suunnitelman mukaan, käynnistetään synnytys. Hoitajat osastolla tyhjentävät yhden huoneen, jossa saan olla yksin. Sanoin, että haluan soittaa miehelleni. Lääkäri sanoi, että voin soittaa hänen huoneestaan. Hän ei todellakaan halunnut, että menen odotushuoneeseen ilmoittamaan tällaista asiaa kaikkien muiden odottavien joukkoon. Sanoin soittavani omasta puhelimestani ja menen ulos soittamaan. Halusin olla yksin, kun asian sanon tulevalle isälle.
Voi kun tätä on kamala kirjoittaa, mutta minun on nyt pakko tämä tehdä. Älkää lukeko enempää, ellette pysty siihen ymmärrän kyllä. Minäkin pidän tauon.
No niin, kahvilla kävin välillä, joten jatkan. Soitin siis exälle. Hän oli juuri yhden kaverin kanssa ollut huonekaluliikkeessä ostamassa patjaa, joutui tilaamaan, koska sänky ei ollut standarikokoinen. Sanoin vain, peruuta se: "Se on kuollut, se on kuollut", tätä hoin varmaan monta minuuttia ja itkin. Ensimmäisen kerran. Hän ei ollut uskoa, tietenkään. Pyysin häntä välittömästi lähtemään sairaalaan. Soitin myös äidilleni ja lasten hoitajalle, jonka olin aiemmin jo sopinut, koska emme tienneet, tuleeko ex kotiin. Hoitajalle sanoin, että menee normaalisti meille kuten on sovittu, vie lapset näppikerhoon ja on heidän kanssaan, mutta ei saa kertoa tilanteen muuttumista mitenkään. Exän ensimmäinen reaktio oli ollut puhelun jälkeen, että hän lähtee ryyppäämään, tyypillinen tapa hoitaa ikävät asiat pois mielestä. Onneksi tämä kaveri, neljän lapsen isä, oli niin viisas, että oli sanonut, mene, isää tarvitaan nyt minun luonani. Itse ei voinut lähteä tuomaan vaan sanoi tietävänsä, kenellä olisi aikaa. Exällä siis ei ollut ajokorttia ja oli juuri linnasta päässyt.
Sillä aikaa minulle laitettiin huone, ja sanoin isänkin tulevan, myös hänelle varattiin vuode viereeni. Käynnistyslääkitys. Kipulääkityksen saan heti kun supistukset alkavat. Sanoivat, ettei minun tarvitse kärsiä yhtään enempää kuin on tarpeen, että kärsimystä on tarpeeksi. Exä tuli, ja itkimme yhdessä ja pohdimme tilannetta, miten näin voi käydä kaiken jälkeen. Minun raskauteni oli ollut ongelmaton, paras kaikista kolmesta, ellei oteta huomioon sitä, että jouduin odottamaan sen yksin pienten lasten kanssa, olivat silloin yhdeksän ja yksitoista. Illan mittaan sain enemmän ja enemmän lääkitystä, supistuksia ei tuntunut, muuten kuin kokeilemalla vatsaa, kipuja ei ollut. Hoitajat kävivät usein luonani ja keskustelivat kanssani. Oli myös yksi kätilöharjoittelija, ei varmaan usein tule harjoittelijan kohdalle moinen tilanne. Pyysi aina luvan saako tulla ja halusi jutella. Annoin hänen käydä. Ajattelin, että tekee hyvää tulevalle kätilölle tällainenkin tilanne. Mietimme lapsen nimeä exän kanssa. Siiri hän oli ollut tähän saakka. Halusimme nimetä hänet uudelleen ja lopulta hänestä tuli Pilvi Unelma, nimen tarinan olenkin kertonut jo aiemmin. Katsoimme teeveetä siitä mitään näkemättä. Joku Bondin elokuva sieltä tuli illalla. Sinänsä jännä juttu, kun olin vakavasti sairaana masennuksesta, en pystynyt katsomaan kuin Bondeja nauhalta toinen toisensa perään. Nykyään en pysty Bondeja katsomaan.
Saimme molemmat unilääkkeet ja rauhoittavat, että saisimme edes vähän unta. Exä oli sanonut, ettei halua tulla synnytykseen mukaan, ei halua nähdä kuollutta lastaan, enkä ollut siitä pahoillani, ymmärsin hyvin. Yksi hoitaja teki pahan mokan. Olin pyytänyt lisää kipulääkettä, hän tulikin vähän aikaa myöhemmin sen harjoittelijan kanssa ja toi sydänäänikoneen mukanaan !!!. Apua. Sanoin tarvitsevani lääkitystä, kun on kipuja, hän puoliksi nauraen sanoi, että niin lapsi tulee maailmaan. Että kuunnellaan äänet ensin. "Äänet? Mitkä äänet? Nyt sinä et ole ajan tasalla. Olen täällä synnyttämässä kuollutta lasta!". Hoitajaharjoittelijakin oli ihan järkyttyneen näköinen, koska hän tiesi tilanteen. Tämä hoitaja meni todella noloksi ja hämilleen. Änkytti jotain, että oli ollut pitkällä vapaalla eikä ollut kuunnellut kunnolla raporttia. Mikä moka. Illan mittaan hän kävi monesti luonani ja pyyteli anteeksi sanomiaan sanoja ja käyttäytymistään, lopulta tämä hoitaja oli paras lohduttajani, ehkä juuri tuosta syystä. Hän oli jo iäkkäämpi hoitaja ja monenlaista nähnyt.
Yöllä kolmen aikaan tunsin, että olisi vessahätä, en ollutkaan koko päivänä aamun jälkeen käynyt vessassa, kipulääkitys vei senkin tunteen. Hoitajan pyysin avukseni, kun olin niin tokkurassa, etten pystyssä pysynyt, ja kauan lorottelin, jälkeenpäin vasta tajusin, että lapsivesi lähti samalla. Puolen tunnin päästä alkoi kovat kivut ja hoitajan pyysin jälleen, hän tutki tilanteen ja niin minua lähdettiin miljoonaa viemään saliin, synnytys oli jo pitkällä. Salissa oli tietenkin tieto, luojan kiitos, että tulee äiti joka synnyttää kuolleen vauvan. Oli lähes jo ponnistuksen aika. EI, minä en synnytä ennenkuin minun mies on täällä, hakekaa se heti tänne, en halua synnyttää ennenkuin hän on täällä. Ja nukahdin. En synnytä. Exä tuli, vaikka oli sanonut, ettei tule. Onneksi tuli. Minulle oli jo edellisenä päivänä sanottu, että katso vauva sitten kun se on syntynyt. Olin sanonut, etten mistään hinnasta jättäisi katsomatta. Viimeinen ponnistus oli kaamea. Poltot alavatsalla hirveät, enkä meinannut millään uskaltaa ponnistaa loppuun saakka. Mutta tulihan se sieltä lopulta. Samantien ponkaisin istumaan, ja otin vauvan syliini. Kätilö sanoi, että hänen pitäisi vähän neuloa, ettei saa vielä nousta, sanoin, ettei sillä ole väliä, haluan vauvan. (itkettää). Pyysin exää hakemaan kameran, kuvia pitää saada edes tästä ainutlaatuisesta tilanteesta, että jäisi edes jotain muistoa. Pilvi syntyi 26.9.2000, kello 4.45, pituus 52 cm, paino 3260 g.
En nyt kyllä pysty kirjoittamaan tätä loppuun saakka. Kirjoitan myöhemmin päivällä lisää. Haluan jakaa tämän kuitenkin loppuun saakka, pääsen itsekin yli tästä päivästä paremmin.
http://www.studio55.fi/lahipiirivoimavarana/artikkeli.shtml/1394183/oletko-masentunut-syyt-loytyvat-itsestasihttp://www.studio55.fi/lahipiirivoimavarana/artikkeli.shtml/1394183/oletko-masentunut-syyt-loytyvat-itsestasi
... Lääkäri Antti Heikkilän mukaan masennus ei johdu ulkoisista tekijöistä, vaan syyt löytyvät usein omasta itsestä. ...
... – Ajatukset ovat linnoittautuneet valituskierteen taakse. Jos haluaa päästä näistä omista kierteistä eroon, kannattaa lähteä tekemään työtä itsensä eteen. Se kannattaa aina, lisää luovuutta ja avaa elämässä jotain ennekokematonta. Jopa ympäröivän maailman väritkin muuttuvat, Heikkilä painottaa. ...
Täytyy sanoa, että tässä on ollut opettelemista. Viime vuosina vasta olen oppinut kertomaan muille minkälainen päivä minulla on. Täytyy myöntää, päivä menee paljon paremmin kun on tiedostanut itselleen minkälainen olotila minulla on . Ja ympäristökin suhtautuu aivan eri tavalla minuun. Muistan ne ajat, jolloin vain kiukuttelin ja hankasin vastaan, ei mennyt mikään hyvin. Eikä muutkaan kovin suopeasti suhtautuneet.
Exän kanssa jouduin patoamaan tunteitani, käperryin vihantunteeni kanssa yksin, katkeroituneena sulkeuduin omaan tilaani. Joka sitten purkautui aivan väärässä paikassa väärille ihmisille, lapset ikävä kyllä saivat suurimman osan silloin. He olivat lähimpäni, joihin voin sen tehdä.Huusin heille olemattomista asioista ja komensin heitä tavalla, joka ei ollut ollenkaan kivaa. Jälkeenpäin kaduin kovasti, mutta onneksi tajusin, että asia pitää edes yrittää korjata. Kun olin rauhoittunut, menin yleensä juttelemaan lapsen kanssa, joka myöskin oli käpertynyt itseensä. Otin syliin ja pyysin anteeksi käytöstäni. Yritin parhaani mukaan selittää mikä oli aiheuttanut kohtaukseni. Monesti näistä tulikin pitkiä juttelutuokioita. Lapset olivat kymmenen ikävuoden ylittäneet näihin aikoihin, joten heille saattoi puhua jo melko suoraan asioita.Tietenkään ihan kaikkea ei voinut sanoa, ainakaan kovin suorilla sanoilla. Nämä hetket ovat kuitenkin tuoneet luottamusta minun ja lasteni välillä. Varsinkin tyttäreni kanssa saatamme palata noihin aikoihin ja keskustella aikuisten oikeasti niistä tunteista, joita silloin kumpikin tunsimme.
Olen tuntenut suurtakin syyllisyyttä välillä äityidestäni, siitä miten olen heidän kanssaan käyttäytynyt ja pelännyt aiheuttaneeni heille elinikäiset traumat. Ainakin tytär tuntuu ymmärtävän tilanteen, hän on järkeistävämpi heistä kahdesta. Monesti on käynyt niinkin päin, että hän on alkanut tavallaan analysoida tilanteita, hän on pienestä saakka kyllä analysoinut. Mutta hän on antanut minulle anteeksi huutamiseni ja pahat sanani ja olemme todella hyvät ystävät. Moni tytär ei välttämättä uskoudu äidilleen asioistaan, en minäkään ole tehnyt niin, enkä osaa vieläkään niin tehdä, äitini on aina ollut jotenkin etäinen. Vasta isäni kuoleman jälkeen hänkin on alkanut vähitellen puhumaan tunteistaan. Ja minä olen kertonut vähitellen omaa tarinaani. Avioerostani, vaikeuksista exän kanssa ja monesta muusta asiasta, joista hän ei ollut tietoinen, mutta tiesi minulla olevan vaikeuksia. Äidit tietävät. Tuota samaa virhettä en ole halunnut omien lasteni kanssa tehdä.
Kaipasin äitiäni monesti, että olisi sellainen äiti, jolle voi kertoa kaiken ilman, että sieltä alkaa tulla syytöksiä. Hän siirsi nimittäin kaiken tapahtuneen aina minun syykseni, että minä olin aiheuttanut omat ongelmani, ettei toinen olisi syyllinen. Vaan, että minä tein väärin, etten osannut käyttäytyä. Kuitenkaan hän ei koskaan antanut neuvoja miten tulisi käyttäytyä, käski vaan olemaan toisenlainen. Millainen ? Sitä hän ei koskaan sanonut. Miten minun olisi pitänyt käyttäytyä? Siihenkään ei tullut neuvoja. Käsky vain kävi, että muutu. Miten muuttua, kun ei tiedä mitä on tehnyt väärin. Minun on pitänyt se aivan itse opetella, ja kärsiä monet kerrat kun en ole osannut.
Exä sai minusta nöyrän ja apaattisen, tottelevaisen. Tein kaiken lopulta juuri niin kuin hän sanoi, tai itse asiassa käski, huusi, karjui. Ja minä pelkäsin. Yritin kaikkeni ollakseni hänen mieleensä. Kun aloin olla liiankin nöyrä, sekään ei ollut hyvä. Olin nössö ja saamaton, en osannut enää mitään tehdä ilman komennusta. Exä ei tajunnut, että hän minusta sellaisen teki. Aikoinaan rakastui minun aitouteen ja iloisuuteen. Hän istutti minuun herran pelon. Ja oli tyytymätön aikaansaannoksestaan. En ollutkaan enää kiva ja ihana ja luonnollinen. En tietenkään. En uskaltanut. Hänelle ei sanottu vastaan. Vain hänen sanansa oli laki. Viimeisinä vuosina hän istutti vielä yhden pelon minuun. "Sä et koskaan tuu pärjäämään yksin" ja "mä teen kaikkeni, ettei sulle jää yhtäkään ystävää, jos mut jätät, pyytelet varmasti takasin, jos mä lähden täältä". Uskalla siinä sitten tehdä ratkaisu. Keväällä 2008 hän teki kuitenkin viimeisen virheensä. Oli ollut paljon poissa kotoa, töissä veljensä kanssa. Kotiin tuli humalassa, pyykkipussi toisessa ja mäyräkoira kaljaa toisessa kädessä. Ja alkoi aina sen tavanomaisen tupatarkastuksensa. Huhtikuu oli rankin, hänellä ei mennyt veljensä kanssa hyvin, eivät kovin hyvin olleet koskaan tulleet toimeen. Veli piti kurissa ja herran nuhteessa työmaalla, ei kaljaa ei krapulaa, ei lusmupäiviä. Kaikki tuo piti purkaa minuun kotona. Jatkuvaa huutoa ja komentelua. Valehtelua, ei ollut saanut muka palkkaa. Monesti tutkin lompakon hänen sammuttuaan. Kahdensadan euron rahoja lompakko pullollaan. Ne kaikki meni hänen juomiseensa.
Jos yksikin raha puuttui lompakosta, minä olin siihen syyllinen. Muistan yhdenkin kerran, kun viisikymppinen oli kateissa. Minä oli sen varastanut, tiesin etten ollut ottanut sitä, mutta uskoiko hän, ei tietenkään. Sitten muistin hänen selanneen lompakkoaan autossa, laskeneen rakkaita rahojaan umpikännissä. Menin autolle ja etsin rahaa sieltä. Yksi viisikymppinen oli pelkääjän penkin alla. Hän oli sen sinne pudottanut. No, se tietysti meni niin, että hän kuvitteli minun palauttavan rahan omantunnontuskissani. Ei HÄN ole voinut pudottaa rahaa itse, hän ei hukkaa rahojaan. Toinen kerta oli pahempi, koko lompakko oli hukassa ja illalla olisi pitänyt lähteä työmaalle. Kaljaa meni pullo jos toinenkin, laittoi meidät kaikki etsimään lompakkoaan. Pojan kaverit tulivat hakemaan poikaa ja tytär lähti heidän kanssaan, kuka sellaista hullua nyt olisi jaksanut katsoa. Exä istui pullonsa kanssa ja karjui kuin mieletön. Olin aivan avuton. Minä en kerta kaikkiaan voinut tietää enää mistä etsin. Monen tunnin jälkeen muistin, että hän oli eilen lähtenyt kavereilleen kaljottelemaan. Muistelin mikä takki hänellä mahtoi olla päällä silloin. Muistin takin jossain vaiheessa, enää oli löydettävä se takki. Sen löysin lopulta makuuhuoneen nurkkaan heitettynä ja lompakko kiltisti sen taskussa. Exä ei oikein osannut sanoa mitään, kun kerroin mistä sen löysin. Koska minähän sen olin taas jälleen kerran häneltä piilottanut. Ihan niin kuin jokainen muukin kerta. Hän ei voinut myöntää omaa virhettään. Jotenkin sai kuitenkin väännettyä asian taas niin, että olin aiheuttanut hänelle harmia ja siksi ei muistanut. Muistamattomuus johtui kyllä selkeästi juopumuksesta ja sen aiheuttamasta sammumisesta, mutta sillä ei ollut merkitystä.
Voi kun tuntuu pahalta kirjoittaa näistä. Ei ollut tarkoitus,mutta tähän tämä tajunnanvirta taas vei. Joten pakko jatkaa vielä vähän. Niin tuo kevät . Pian noiden edellisten tapahtumien jälkeen hänellä oli syntymäpäivä, jota piti "juhlia", ihan kuin hän ei olisi juhlinut jo koko vuoden. Kai se ikääntyminen oli hänellä jotenkin rankkaa, koska kaikki kärjistyi silloin. Minusta tuntuu, että jotenkin olen torjunut tuon viikonlopun asiat, en muista mitä kaikkea silloin tapahtui, ehkä parempi niin. Ainut minkä muistan tarkasti, on kun itkuisena ja lopen uupuneena sanoin hiljaa, ettet taida pitää minua edes tiskirätin arvoisena. Siihen hän vastasi, ettei pidä paikkaansa, "Mä pidän sua laattiarätin arvoisena" . Laattiarätin! Se oli siinä, minä heräsin kuin Prinsessa Ruusunen pitkästä unesta. Koskaan kukaan milloinkaan ei ole pahempaa minulle sanonut.
Aloin systemaattisesti ottaa selvää hänen kavereiltaan mitä hän on elämästämme kertonut. Ensinnäkin hän oli kehunut minua kaikille kuinka ihana olen, teen kaiken hänen puolestaan. Harrastamme ihanaa seksiä ja teemme kaikkea kivaa yhdessä. Minä inhosin hänen kosketustaan ja kaikki mitä "teimme yhdessä" tarkoitti sitä, että hän huusi ja käski ja minä tein. Hän oli istuttanut puoli peltoa perunaa ja kaikkea muuta,minä ne laitoin kun hän oli viikot poissa. Hän kävi pellon reunalla katsomassa, että onko mitään tapahtunut. Ja muuta vastaavaa. Sain kuulla, että hän oli ostanut minulle talon. Minä olin ihan itse ostanut talon, jossa asuimme, yhdessä kylläkin teimme päätöksen, mutta talo oli ja on edelleen minun nimissäni. Otin lainan,jossa hänen nimeään ei ole missään kohtaa. Hänellä oli 30 hehtaaria metsää, hän oli siis ominut metsän, jonka saimme veljeni kanssa perinnöksi isältä. Hän jätti minulle aina kaksituhatta euroa kotiin töihin lähtiessään. Hyvä jos kaksikymppiä sai vaivoin pyydeltyä. Nämä ja monta muuta asiaa selvisi. Kaikki kaverit kuulemma kunnioittivat häntä ja olivat hänen puolellaan tapahtui mitä tahansa. Moni sanoi minulle, kuinka kauan katselen hänen touhujaan. Jos jätät hänet, autamme sinua. Siis kaikki ne, joiden kanssa exä laittaa minun välit poikki. Omille tyttökavereilleni aloin kertoa, he tiesivät minkälaista elämäni oli, mutta en ollut sitä täysin myöntänyt.
Muutuin itsekin rauhallisemmaksi ja pystyin vastustamaan exän komennuksia. En enää hermoillut niin kovasti ja jätin yksinkertaisesti huomioimatta hänet ja hänen käskynsä. Hän alkoikin tuntea olonsa tukalaksi, tiesi, että ilmassa on jotain nyt tapahtumassa. Vähitellen aloin puhua erosta ja siitä miten minulle riittää tämä touhu. Ellei hän lopeta juomista ja rähjäämistä, hän saa yksinkertaisesti pakata tavaransa ja lähteä. Jopa lapset, joista tytär ei enää asunut kotona, mutta oli kesän luonani, kun ei ollut saanut töitä, alkoivat vähitellen puhua samaa. Tytär, viisas tyttöni, sanoi kerran hänelle, "etkö huomaa, kun sinua ei kaivata täällä enää." Exä yritti vielä kerran parantaa tapansa, vähensi juomista alkoi käyttäytyä inhimillisemmin. Minä en kuitenkaan heltynyt, oli liian myöhäistä tehdä enää mitään. En kuitenkaan alkanut rähjäämään tai mitään sellaista, olin vain ja elin normaalisti. En enää panikoinut. Jonkin aikaa menikin suht hyvin. Mutta sitten hän ei enää jaksanut, vaan repesi taas jostain olemattomasta. Silloin sanoin, että nyt on parempi lähteä, hän oli työnsä taas kerran juonut pois. Hän sanoi, että on paikka mihin mennä jos on pakko. Muutaman kilometrin päässä "paras kaveri" . Tyynesti totesin, että sinun täytyy sitten mennä sinne, jos siellä kerran on paikka. Että saat mennä, mutta takaisin ei tarvitse tulla. Minä kyllä pärjään yksinkin. Lopulta hän lähti, mutta seuraili matkan päästä minun pärjäämistäni.
Olen pärjännyt. Takaisin en häntä kaipaa. Koko syksyn pommitti kylläkin millä syyllä milloinkin. Kaveri oli loppujen lopuksi heittänyt hänet ulos, kun hän oli alkanut liikaa isännöimään talossa. Luuli olevansa suurikin auktoriteetti. Nykyään olen puheväleissä exän kanssa, joskus soittelee ja sanoo nyt vasta tajunneensä mitä menetti. Ettei hänellä ole koskaan niin hyvää ihmistä ollut lähellään kuin minä. Että olen hänen ainut paras ystävänsä, tiedän, että moni kaveri jätti hänet pulaan erottuamme. He ovatkin nykyään minun ystäviäni. Moni tuki minua ja auttoi erovaiheessa. Kävi aivan päinvastoin kuin exä oli ennustanut. En vain ollut tajunnut ajoissa, että minäkin olen olemassa. Että muut auttavat minua, kun vain osaan kertoa missä mennään. Missä tarvitsen apua.
Ymmärrän, miksi meidän Siiri, pieni Pilvi Unelma, teki päätöksen ja syntyi kuolleena. Ei olisi lapsella ollut isää, eikä äiti olisi jaksanut. Olen oppinut rankemman kautta, missä menee raja,mihin pystyn. Ja miten löydän voimia, kun niitä tarvitaan. Olen oppinut kertomaan tunteistani, ennen kuin tunteet vievät minut. Olen oppinut pyytämään ja ottamaan vastaan apua. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin.
ahdistaaa..
Lisäys vuonna 2012
Tähän asti blogini oli Pilviä ja Unelmia. Ahdistus tänä päivänä johtui siitä, kun rakkaani joutui ensimmäistä kertaa ambulanssilla lähtemään keskussairaalaan. Jätin blogin kirjoittamisen tähän ja aloitin uuden nimellä Elämänlanka, josta seuraava postaus onkin. Myöhemmin mietin teen edelliselle blogilleni, poistanko kokonaan vai jätänkö oman onnensa nojaan vain olemaan. Päätin jossain vaiheessa siirtää kaiken Pilviä ja Unelmia-blogin tekstit Elämänlankaan. Samalla myös muutin blogin nimeksi Elämänlanka: Pilviä ja Unelmia.
Juu, joulu lähes sitten vietetty. Aattona ennen kauppojen kiinni menoa viimeiset pakolliset ruokaostokset. Käynti oman äidin luona. Poika viedä tyttöystävän luo. Parin kaverin luona hyvät joulut toivottamassa ja sitten oman kodin rauhaan, viimeinkin. Kaksistaan. Annettiin toisillemme lahjoja, ei paketeita vaan rakkautta ja sellasta muuta siihen liittyvää. Joulupäivänä nukuttiin ja loikoiltiin pitkään, pitkään. Kaikessa rauhassa oleskelua, eikä meininkiäkään että olisi minnekään lähetty.
Tapaninpäivän aamun sai vielä olla rauhassa. Sitten alkoikin tohina. Keskustaan linja-autolle vastaan Sepon kahta poikaa ja omaa tytärtäni, jotka sattumoisin tulivat kaikki kolme samasta suunnasta ja samalla autolla. Samalla kyydillä tuli keskustasta poikani yksi kaveri, joka asuu naapurissa. No takapenkki hiukan täysi, kolme poikaa ja tytär, jonka piti istua kaverin sylissä. Omalle pojalle soitin ja kysyin onko tulossa kotiin,olisi jossain vaiheessa. Ok, päätös mahtuuko taakse vielä yksi. Mahtuu kun sopu sijaa antaa. Poikaa hakemaan ja auton lastaus. Takapenkki tosi täysi samoin peräloota. Sivuteitä ajellessa piti vain toivoa, ettei muutenkin lähes irrallinen pakoputki jää matkan varrelle. Eipä siinä mitään, kotiin päästiin turvallisesti. Ja yhtäkkiä talo täynnä elämää. Aika oudolta tuntui yhtäkkiä.
Ruokaa nälkäiselle nuorisojoukolle, iso kattilallinen "perinteistä" jouluruokaa, jauhelihakeittoa. Siinä sitten porukat tutustuivat toisiinsa. Poikani kaverikin päräytti jossain vaiheessa traktorilla pihaan. Aikansa sählättyään porukat päätti lähtee kyläringille keskustaan. Tyttäreni ainut täysi-ikäinen ja kortillinen. Toinen Sepon pojista ei halunnut lähtee. Nuorison päästyä muutaman kilometrin päähän, soitti poikani kaveri, miten tämä v****n mankka oikein toimii ja saman lauseeseen, "ja muuten nyt sitten ollaan ojassa". Just. Oli ollut liukasta. Eipä onneksi ollut mitään pahempaa sattunut, pojat saivat jonkun vetämään auton ojasta ja tulivat takas kotiin katsomaan vahinkoja. Joita ei onneksi tullut eikä kehenkään ollut sattunut. Vauhti oli ollut pieni ja oja täynnä lunta, vain pieni lommontapainen lokarissa. Uusi lähtöyritys ja niin sitä sitten oltiin taas rauhassa yhden pojan kanssa.
Uuteen vuoteen saakka ainakin osa nuorista on kotona. Poika lähti tänään takasin tyttöystävän luo. Tytär lähtee ennen uutta vuotta viettämään vuoden vaihtumista kavereiden luo ja samaa matkaa opiskelupaikkakunnalleen. Toinen pojista lähtee myös ennen uutta vuotta ja sitten toinen perässä parin päivän kuluttua. Näin se menee, välillä on elämää ja touhua ympärillä ja luulen että ollaan helpottuneita kun taas rauha palaa vähitellen kotiin.
Kun on tottunut tasaisen tappavaan hiljaisuuteen ja rauhaan, on hyvä ettei tätä touhua kestä kovin kauan. Välillä on toki mukavaa kun on väkeä ympärillä ja varsinkin kun ovat omia lapsia, joita harvoin näkee. Oikeestaan jo kaipaan työhön paluuta, en ole koko syksyn aikana tottunut vain olemaan, paitsi ne muutamat sairaslomaviikot, mutta nekin menivät oikeasti sairastaessa. Ja silloin ei pysty edes ajattelemaan mitään suurempaa tekemistä.
Erilainen joulu, mutta oikein hyvä joulu. Ei suurempaa hälinää ja touhua, ei kiirettä ja pakettien käärimistä. Vain pari pakollista lahjaa lähimmille. Jees ja nyt alan kattoon Reinikaista.
Täällä käyvän useita ihmisiä, ja toden totta olisi kiva jos jättäisit käynnistäsi pienen kommentin. Kunhan tästä "joulusesongista" hiukan selviän, kirjoittelen oikein kunnolla, miten sen joulun oikeasti vietän/vietin. No tässä vaiheessa voin sen verran jo kertoa, että suurimman osan ajasta tähän saakka lojumalla sängyssä rakkaani kanssa, niin jos Sitä voi lojumiseksi sanoa. Ainakaan emme ole stressanneet itseämme turhilla joulun viekotuksilla. Toisiamme olemme kyllä viekoitelleet sitäkin ahkerammin, Nam
Kotona Seppo on sairaana ja ahdistunut myös, huomaan kiukuttelevani hänelle aivan turhista asioista. Nyt minun pitäisi olla sekä kotona että töissä se jolla on homma hanskassa ja kaikki narut käsissään. Olin ehkä liian kauan pois työmaaltani,koska en meinaa saada otetta. No selvähän se on,joku muu on hoitanut asioita jotka olisivat minulle kuuluneet.
Minä en onneksi kuulu niihin jouluihmisiin, jotka höösäävät vielä kaikenmaailmann ruokien ja muiden hössötysten kanssa. Ei edes jouluvaloja ole asennettu minnekään. Ei lahjan lahjaa ole ostettuna, eikä varmaan ostetakaan, laskuja pukkaa laatikon täydeltä joka päivä.
Ahdistun, kun ihmiset valmistelevat joulua kiireisinä ja kireinä. Olen mieluummin ihan muuten vaan kireä. Teen joulun viimeisinä päivinä ja ehdin aivan varmasti sopivan joulutunnelman. Tarviiko sitä koko kuukauden vääntää. Joulu tuntuu joululta, kun sitä ei viikkotolkulla ole ympärillä. Joulu minun mielestäni rauhoittumisen aikaa, eikä tätä miksi se nykyään on tehty.
Saan varmaan joulua rakastavat ihmiset näkemään punaista, mutta ei kai se ole minun ongelmani (siksi kirjoitin jo varoiksi punaisella). Minulla nyt vain on erilainen näkemys joulusta, eikä perheeni ole koskaan sitä moittinut.
Joten hyvät jouluhulinat kaikille tässä vaiheessa. Jatketaan taas myöhemmin.
o eilen tuli vissiin vähän juhlittua tulevaa tätä päivää, seuraus tietenkin selvä. Väsymys, lievä(onneksi) krapula, mutta ennenkaikkea henkinen morkkis. Olen viime viikkoina pohtinut niin paljon omaa elämääni ja siihen liittyviä huonoja hetkiä varsinkin. Purin niitä tietenkin humalassa Sepolle. Ei sille kuulu minun vanhat pahat juttuni, vaan kelle muulle niitä täällä purkaisin. Kissoille, kolme kpl, vai koirille, kaksi kpl. Joo, ei, väärä paikka, väärä aika. Lääkäri ehdotti minulle työpsykologilla käyntiä silloin saadessani sairaslomaa viime viikolla. En ole vuosiin tarvinnut enää terapioita tai vastaavia, vaan alkaa olla ilmeistä, että olisi päivitettävä pään sisäinen tila. Elämässäni tapahtuneet muutokset, ulospääsy vanhasta alkoholistisuhteestani, uusi ihana rakkauselämä. Työ, jota kestää enemmän kuin kaksi viikkoa. Kaikki. On niin paljon uutta ja hyvää tapahtunut, että vanhat asiaa uhkaa pilata asiat. Eli, päivitys on tarpeen. En pelkää mennä puhumaan, sitähän olen monesti ennenkin tehnyt. Harmittaa vain, kun taas alkaa sama kierros. Eli ne asiat,joita olen aikoinaan purkanut,on saaneet syrjäytyä, mutta senjälkeen on tullut noin kymmenen vuoden aikana monta paskaa asiaa tilalle. On saatava kuitenkin ulos monia vanhoja asioita tavalla tai toisella, että voi jatkaa elämää. Minulla on tällä hetkellä jonkinlainen pysähtyneisyyden tila. Askel eteen kaksi taakse, taas pari eteen ja yksi taakse. Tikapuutkin on tainneet kaatua, eli en kipua ylöspäin enkä alaspäin.
Eilen olin syntymäpäivillä. Pojan, jonka avustaja olen koulussa. Hän aloitti syntymäpäivilleen pyytämisen jo syyskuussa, ja tietenkin lupauduin, sehän on luottamuksen ja ystävyyden osoitus minua kohtaan. Kaikki ekaluokan pojat olivat siellä sekä muutama muista luokista. En ole yli kahteen viikkoon nähnyt "poikiani", ja tuntui tosi kivalta nähdä heitä, ja minusta tuntui että hekin ovat minua kaivanneet. Joku heistä kysyikin, olenko enää ollenkaan töissä koulussa, sanoin että tietenkin olen. Olen ollut vain niin sairaana, etten ole voinut sen vuoksi mennä töihin. Minua odottaa seitsemän pientä poikaa, he tarvitsevat minun apuani luokassa ja välitunneilla, mutta aivan yhtä paljon tunnun tarvitsevan heitä. Pojissa on energiaa, joskus liikaakin, mutta myös sitä lapsen iloa, oppimisen riemua, jonka me aikuiset usein unohdamme.
Kunhan pääsen tästä henkisestä morkkiksesta eroon, onneksi se on yleensä väliaikaista, olen itse riemuissani siitä, että elän ja minulla on tällä hetkellä rakastava ystävä. Nukummekin joka yö aivan kiinni toisissamme. Yöllä Seppo lähtee joskus sängystä pois, kun ei saa nukuttua, ei mene kauan kun alan kopeloimaan viereeni ja herään kun siinä ei ole ketään. Minun on ihan pakko nousta tarkistamaan joka kerta, että onko hän vielä paikalla, vai onko kaikki ollut vain ihanaa unta. No, tietenkin hän on paikalla, joko keittiössä tai olohuoneessa, senjälkeen menen sänkyyn takas ja nukahdan välittömästi. On outoa kaivata jotakuta niin paljon, että muutaman minuutin poissaolo saa minut melkein pois tolaltaan. Exäni kanssa oli toisin, toivoin vain että hän pysyisi kaukana, ei koskisi minuun. Ja lähtisi vaikka keskellä yötä ihan mihin tahansa, kunhan saisin vain olla rauhassa hänestä. Näin voi tuntea eri tavalla eri ihmistä kohtaan. Seppo on olemassaolollaan eheyttänyt minua, mutta en saisi rasittaa liikaa häntä vanhoilla asioillani, joten otan nyt tavoitteeksi sen työpsykologille ajan varaamisen, kun kerta minulla on siihen mahdollisuus. Minun ei kannata saattaa itseäni tarpeettoman huonoon kuntoon, kun kerta apuakin on saatavilla.
Olen kohta ollut lähes kolme viikkoa sairaslomalla. Aluksi ankaran flunssan takia, jota jatkettiin exäni uhkailuviestien vuoksi, koska pelkotilat olivat tulla takaisin, ja väliaikaisesti tulivatkin. No flunssa paheni, lääkärikin oli sitä mieltä, että kaikki oireeni pahenivat sen vuoksi, kun asiaan tuli edes väliaikainen ratkaisu. Eli sain pelätä pelkoni rauhassa pois, kun tiesin exäni olevan lukkojen takana.
Eilen sijaiseni ja toinen lähimmistä työkavereistani soittivat minulle. Tuntui tosi hyvältä kuulla, että minua kaivataan töissä. Ja ne kaipaavat henkilöt ovat tietenkin ne ihanat,kamalat, iloiset, hankalat ja mitä kaikkee milloinkin ovat, lapset. Ja tietenkin työtoverini, hänen piti kahden viikon tapahtumat kertoa minulla, vaikka olen sairaslomalla. Hän ilmeisesti halusi purkaa minun kanssani niitä asioita ja hankaluuksia, joita olemme lasten kanssa yhdessä kokeneet syksyn aikana. Sijaiseni kanssa ei tietenkään ole tätä historiaa takana. Ihanaa ja pelottavaa palata töihin maanantaina. Kohdata kaikki samat ilot, surut ja vaikeudet, joita työssäni kohtaan. Nyt olen saanut itseni sekä henkisesti että fyysisesti kuntoon, ja olen valmis kohtaamaan kaiken mitä eteen tulee. Oikein jo kaipaan työtäni ja se on hyvä merkki se.
Onpas kulunut aikaa kun olen viimeksi täällä kirjoittanut. Työ ja rakkaus vie kaiken aikani nykyään. Töissä on paljon hankalia tilanteita, jotka kuluttavat energiaani. Kotona taasen lataan uutta energia rakkaani kanssa. Oikein harmittelen välillä, kun en saa mitään muuta aikaiseksi kotona, en kirjoita kirjaani lainkaan. Epälen, saanko sitä enää edes jatkumaan, jotenkin sitä on jämähtänyt koko asiasta ulos. Uutta opiskeluakin pitäisi aloittaa, tällä kertaa koulunkäyntiavustajan tutkinto pitäisi suorittaa, että olisi oikeasti pätevä työssäni. Luulen, että periaatteessa olen pätevä,olenhan opiskellut paljon elämäni aikana asioita, jotka ovat myös tässä työssä. Mutta ilman virallista paperia palkkaus ei vastaa työni määrää. Ja onhan se tietenkin hyvä päivittää asioita, ainahan uusia asioita ilmestyy, kirjallisuutta, netissä löytyy kaikenlaista, ja muutenkin on toisaalta kiinnostavaa pysyä ajan tasalla.
Mutta oikeasti viihdyn aivan liian hyvin rakkaani kanssa, enkä millään malttaisi irrottaua hänestä kun olen kotona. Toisaalta kuitenkin on ihanaa olla rakastunut ja nauttia toisen läheisyydestä, sitähän olen ollut vailla vuosia. Siinä mielessä on sallittua nauttia tästä ihanuudesta kun sitä kerrankin saa.
Eräs ystäväni pyysi minua kertomaan tästä uudesta miehestä täällä. Mitähän kertoisin. Hän on rauhallinen, ei hosu koskaan minnekään. Ja kysyy aina minun mielipidettäni jos on menossa jonnekin, että mitä mieltä olen jos hän on poissa jonkin aikaa. Jos en halua hänen menevän, hän jää kotiin tai lähden mukaan. Hän on siis kotona, koska on eläkkeellä, tapaturmaeläkkeellä. Tiskit on tiskattuna ja talo lämmitettynä kun tulen kotiin.
En ole aikoihin nukkunut kenenkään kanssa saman peiton alla, mutta nyt ei tulisi mieleenkään nukkua eri peiton alla. Hän halaa minua koko yön, aamulla keittää kahvit ennenkuin lähden töihin. Saan suukkoja ja halauksia niin paljon kuin vain haluan. Ja tietenkin hänkin saa. En osaisi kaiketi enää olla ilman häntä, vaikka aluksi vähän epäilin, miten kauan jaksan olla hänen kanssaan. Nyt on ikävä jo muutaman tunnin jälkeen häntä. Niinkuin aiemmin olen kertonut, minua huolestuttaa hänen sairautensa, joka on melko vakavaa. Hänellä ei ole juurikaan voimia tehdä mitään raskaampia töitä tai asioita. Mutta eipä tuo hirveästi haittaa, olen aikaisemminkin paljon kotona tehnyt itse asiat. Monet epäilevät sairauden vaikuttavan meidän suhteemme intiimiin puoleen, se kuitenkin toimii paremmin kuin monen "terveen" miehen kanssa. Hän on kertonut minulle, että haluaa ottaa naisen huomioon joka tilanteessa ja näin hän myös tekee. Hän nyt vain on niin ihana, vaikka ei ihan heti uskoisi, vaatimaton kun on. Vaan hiljasisissa vesissä ne parhaat saalit piileksivät. Joten epäilijät menkööt tutkimaan itseään, miettikööt miksi heillä menee huonosti vaikka kaikki pitäisi olla parhain päin. Jos tunne-elämä on huonolla mallilla, sitä ei mikään materiaalinen voi korvata.
Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, olen ansainnut kaikkkien vaikeuksien jälkeen tämän onnen. Jos joku minua kadehtii, saa sen tehdä, mutta menkööt ensin läpi kaiken saman jonka minä olen käynyt. Silloin vasta voisivat tietää, etten helpolla ole mitään saanut. Kello on puoli kolme ja nyt pitää keskittyä lasten kanssa olemiseen kerhossa. Yksi poika jo kävi kysymässä, kuinka kauan oikein aion naputella koneella. Hyvää viikonloppua kaikille, siis niille muutamalle harvalle jotka ovat blogini löytäneet.
Hups, melkein kaksi viikkoa etten ole kirjoittanut mitään tänne. Olen ollut puoliksi kipeenä ja väsynyt koko ajan. Ei meinannut flunssa tai mikä lie, lainkaan antaa periksi. Mutta nyt ollaan paremmalla puolella. Työrytmiinkin alkaa sopeutua kunnolla. Viionloppusinkin herää samaan aikaan kuin arkiaamuina vaikka saisi nukkua, toisaalta hyvä niin. Työ on edelleen mielenkiintoista ja antaa uutta joka päivä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Välillä tulee ikäviä asioita oman oppilaani kanssa, ja olen edelleen epätietoinen miten voisin häntä parhaiten auttaa. Luottamus minuun on hänellä kuitenkin syntynyt, ja se on jo suuri edistys asiassa. Siitä on hyvä lähteä jatkamaan eteenpäin. Iltapäivät ovatkin sitten rennompia, koska koulu on ohi siltä päivältä kerhossa olevilta ja voimme lukea ja leikkiä ja ulkoilla ilman aikatauluja.
Rakkaani sairaus vähän masentaa minua, hänellä ei ole helppoa sen kanssa ja tottakai minua hieman pelottaa mitä tapahtuu. Tiesin hänen kanssaan aloittaessani hänen sairaudestaan, joten mikään yllätys asia ei ole. Olisin toki voinut odottaa uuden suhteen kanssa pidempään ja voinut löytää vaikka minkälaisen prinssin vaan onko niitä enää olemassa. Ja mikä loppujen on tärkeintä elämässä. Sen olen huomannut ettei rahalla onnea saa, helpottaisihan se elämää. Olen kuitenkin oppinut viime vuosina elämään melko vaatimattomasti, joten kai sitä edelleenkin siihen tyytyy. Lämpö hellyys ja huolenpito ovat aikalailla tärkeitä asioita minulle nykyään. Uuden rakkaani myötä olen oppinut kärsivällisyyttä ja tullut rauhallisemmaksi ihmiseksi. On tietenkin eri asia jaksanko kauan olla tämä uusi ihminen. Jos hänen sairautensa pahenee, ja luultavasti niin tekee, olen kohta enemmän hoitaja kuin rakastettu. Tavallaan olin jo edellisessä suhteessa eräänlainen hoitaja, lähinnä ehkä terapeutti. Kai minun elämäni on sidottu huolenpitoon ja hoitamiseen tavalla tai toisella. Alunperin ammattini liittyikin hoitotyöhön, moneen vuoteen en sitä varsinaisesti enää tehnytkään. Vain näin kotioloissa sitten näköjään. Ehkäpä se on minun kohtaloni.
Kirjastani olen huolissani, en ole edes ajatuksissani saanut sitä etenemään. Työpäivän jälkeen sitä ei pysty tekemään ja viikonloput menevät näköjään aivan johonkin muuhun. Täytyykö minun nyt vain odottaa koulun syyslomaa ja pyrkiä silloin saamaan itseni irti muista asioista.
Niinpä. Tietää hän joka ymmärtää otsikon sanat. Tein vain puolikkaan päivän siis eilen, olin kuin zombie kotiin päästessäni. Nukuin muutaman tunnin, ja sitten illansuussa lähdimme rakkaani kanssa hoitelemaan kylille asioita. Tunsin olevani vaihtelun tarpeessa. Illalla katsoimme elokuvan Partanen ihan sattumalta, elokuvan jossa Moilanen vastaili kysymyksiin sanoilla "Mieluummin en". Joskus tekisi mieli itsekin sanoa moniin asioihin samoilla sanoilla. Vaikka menimme melko myöhään nukkumaan, heräsimme jo viiden maissa aamulla. Ja tietty tupakalle ensimmäisenä, emme siis vieläkään ole vasta kuin harjoitteluvaiheessa tupakanlopettamisessa. Jups. Siinä sitten puolipimeässä mietimme, jatkammeko nukkumista vai keitämmekö kahvia. Totesin, että jos nukun nyt vielä noin tunnin, on olo luultavasti taas zombiemainen. Joten kahvit ja aamusuihku piristivät kummasti. Mutta kaikkein ihaninta oli, ettei sairauteni enää vaivannut juuri lainkaan. Töihin olikin aivan ihana mennä. Alkaa tuntua siltä kuin olisin ollut aina töissä kyseissä paikassa. Pieni luokkamme on innokasta oppimaan, jopa poika, jonka avustaja olen. Hän alkaa vähitelle luottamaan minuun ja jopa uskoo ja noudattaa neuvojani. Minulle kiitollista ja uutta intoa antavaa.
Iltapäivä menikin sitten iltapäiväkerhon puolella. Ulos mennessämme satoi vettä ja ajattelin jotain jota ei voi kertoa. Kysyinkin lapsilta haittaako pieni sade, onneksi vain pieni, ei haitannut, joten olimme ulkona vähän yli tunnin verran. Kaksi pientä tyttöä oppivat jotain suurta, hyppimään narulla oikeasti. Vau mikä elämys, ja minä tietenkin kehuin heitä kovasti, ja sain vastaani innostunutta yritystä. Jee.
Vaan mitä kuuluu kirjalleni. Ei sitten yhtikäs mitään, ei niin mitään. Minä en ala enää kohta millekään, ellen pian saa itsestäni irti tekstiä. Aika menee töissä päivät ja rakkaan vieressä lojuessa illat. Potkikaa ystävät ja kylänmiehet/naiset minua persuuksille, että löytäisin taas innostuksen kirjaani. Ja Hän eräs, joka ei sitten koskaan enää ottanut minuun yhteyttä, on edelleenkin kateissa. Missä lie. Hänen kannustuksensa oli minulle erityisen tärkeää. Hänelle kerroin paljon asioitani, sain Häneltä tukea ja neuvoja. Ilman niitä en olisi saanut asioitani ratkaistua varmaan milloinkaan. Kaipaan Hänen huumoriaan, outoja jorinoitaan ja muuta sellaista. Vaikka minulla on nyt hellä ja empaattinen ihminen vierelläni, kaipaan välillä Häntä, no olenhan tuntenutkin Hänet monia vuosia. Ilmeisesti meitä ei oltu tarkoitettu yhteen kokonaan. Vain tähdenlentona ajoittain.... Jonain päivänä maalaan sen taulun Hänestä, josta kerroin aiemmin - ne värit - tähdet - avaruus - kaipaus kaikessa -
