Aikansa kun säätää, niin alkaa oppimaan. Mutta tässä olisi nyt kuvia ostamistani enkeleistä, ja nyt pitää alkaa hillitä tätä osto/keräilyvimmaa. Minähän keräilen jo muutenkin koristenukkeja ja pellejä, joista kuvia toisessa blogissani, niitä en tähän blogiin aio sotkea

Nämä olen nimennyt Musisoiviksi Enkeleiksi, tuolla isolla on ollut jotain toisessa kädessän, mutta puuttui jo ostaessani sen, näyttää ihan mikrofonilta. Takana Jumalan Äiti-patsas ja Sepon tyttäreltä saatu lasityö.

Näitä en ole nimennyt erikseen. Tuo takana olevaan lasienkeliin kun laittaa patterin, siinä on ledvalo, joka vaihtaa väriä

Nämä ei oikein mahdu enää kaappiin, toinen kuuluisi Musisoiviin ilmiselvästi.

Minun Rakkaitteni Suojelijat, Pilvi Unelma, isä (isästä pieni kuva samassa kehyksessä Sepon kanssa) ja Seppo.

Sepon haudalta, eri päivinä otettuja.

Outo juttu, silloin kun oikein pyytää ja toivoo lukijoilta kommentteja, ei niitä tulekaan. Johtuukohan se siitä, etten itse  anna tarpeeksi kommentteja vain johtuuko siitä, että kirjoitan asioista, jotka eivät muita kiinnosta tai siitä, etteivät ymmärrä mitä pitäisi vastata. Kirjoitanko liian vaikeista asioista? Olenko itsekäs kun  kirjoitan itsestäni? Olen niin sekaisin tämän elämäni kanssa tällä hetkellä, että olisi mukava saada muidenkin näkökulmaa. En tiedä, mutta tiedän etten oikein jaksa lähestyä "oikeita" ihmisiä, siis niin kuin livenä. On parempi kun saan olla yksin, vaikka se ei tällä hetkellä taida tehdä hyvää sekään. Olen melkein vain pariin hyvään ystävääni ja tukijaani yhteydessä sekä tietenkin terapeuttiini ja lääkäriin, jotka hekään eivät oikein tiedä mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Olen saamassa lähiaikoina lähetteen jonnekin jossa voin pohtia tätä kummallista olotilaani ja elämäntilannettani paremmin. Mikään ei tunnu enää miltään, aivan kuin tunteet olisivat vain kaikki samanlaista puuroa, josta ei erota, mistä kaikista aineksista se on koottu.

Olenko muuttumassa liian sudenomaiseksi, vain laumani kanssa viihdyn ja karkoitan tahtomattani ympäriltäni muita ihmisiä. Välillä olen niin yksin kaiken tämän pahanolon tunteen kanssa, etten jaksa enää mitään. Minä, joka olen ollut lähes aina auttamassa  muita ja positiivisuuden perikuva. Haluan sen tunteen takaisin. Haluan yleensäkin tunteeni takaisin, en tätä sekavaa puuroa, joka on sisälläni. Velloo ja painaa sieluani, enkä jaksaisi kantaa sitä yksin.

Tuolla on kaksikin kommenttia, joissa on ei ehkä ihmetelty suoraan, mutta kuitenkin mainintaa tästä minun toipumisprosistani. Kiitos kummityttö N:lle ja Puolen hehtaariin metsään. Toipuminen tällaisesta vie aikansa, mutta se että muka nopeasti sen teen, aiheutuu siitä, että olen saanut pikkuista murusista koottua isompia sirpaleita, joista alkaa muodostua jo kokonaisuuksia. Sirpale kerrallaan kun tietoa tippunut minulle, olen alkanut hahmottaa vähitellen kokonaisuutta. Asiassa on miljoona mutkaa ja käännettä edelleenkin olemassa, mutta en ole niistä enää niin huolissani.

On tullut esiin erilaisia totuuksia muilta tahoilta, ihmisiltä joilla on jokin asia, jonka ovat kuulleet joko itse tai joku muu kuullut ja kertonut eteenpäin. Niihin ei varsinaisesti kaikkiin ole luottamista, mutta eräskin henkilö kertoi minulla ei asian, joka suorastaan järkytti ja jähmetti minut täysin. Ja se asia oli hänelle itselleen kerrottu suoraan Sepolta. Suoranainen valhe. Hän oli myös muussakin yhteydessä kertonut pari muuta asiaa, omista tuntemuksistaan meidän suhteestamme. Ne kertoivat minulle paljon, mitä Seppo on oikein ajatellut. Asioita, joita en olisi kuvitellut edes Sepon ajattelevan, ja saivat minun ajatukseni kääntymään häntä itseään vastaan.

Ja kun olen näitä sirpaleita nyt saanut koottua isompiin osasiin, alkaa vielä isompi kokonaisuus hahmottua vieläkin enemmän. Minä voin unohtaa omat syyllisyyden tunteeni kokonaan. Tämä ei ole minun aiheuttamani tilanne, ainakaan kokonaan. Hän ei ole kokenut parisuhdettamme ihan kohta alun jälkeenkään varmaksi. Eli itse asiassa pari vuotta. Asiat sairauden myötä ovat vain muuttuneet hänen ja minun ajatusmaailmassamme huonompaan suuntaan, ja tämä eroaminen olisi ollut edessä tavalla toisella jossain vaiheessa edessa. Lähinnä laitoshoidon muodossa loppuvaiheessa, joten tämä muutos tuli tavallaan hyvään aikaan. Vaikkakin erittäin törkeästi ja kaikkia osapuolia dramaattisesti koskettavaksi.

Eilen olin viemässä tavaroita Sepolle, mutta ensin soitin tällä kertaa kodinhoitajille ja pyysin, etteivät soittaisi vanhimmalle pojalle, koska olen vain viemässä tavaroita Sepolle. He kertoivat samalla nestehappisäiliön tulleen. Heitä oli useampi kaupassa ostoksilla asiakkailleen, ja kysyin, osaavatko käyttää ko laitetta. Sanoivat, että eivät, jotain vastaavia ovat nähneet, mutta juuri tuo malli on heille tuntematon. Ahaa, kukahan sen muuten aikoi heille neuvoa, kysynpä vaan! Kysyin, haluavatko että minä esittelen sen heille. No, ilman muuta. Ovat jonkin ajan päästä paikalla,mutta olenko minä? Sanoin laittavani tuomani tavarat kaappeihin ja odotan heitä, jos olen ehtinyt ne laittaa ennen heidän tuloaan. Menin läpi kaiken tietoni ja taitoni jokaisen laitteen kohdalla, näytin kansion, jossa on lainaussopimukset niistä, säiliön tilauksen, kuinka, koska jne. Letkujen vaihtovälit, mistä saa mitäkin, lääkelistan tarkistin ja monta muuta asiaa. Näytin kannettavan täytön ja pyysin jokaista kolmea sitä kokeilemaan omin käsin. Siis ne asiat, jotka jonkun olisi pitänyt tulohaastattelun yhteydessä tehdä välittömästi.

Epäilenpä vaan ihan pikkasen heidän nyt tajunneen tilanteen kokonaisuuden, että oikeasti tulotilanteesta on puuttunut juuri se tärkein henkilö, joka siinä olisi pitänyt olla. Jos minut on mustamaalattu omaisten puolelta, heidän silmänsä aukesivat näkemään asiat aivan toisin. Kerroin myös jonkin verran taustoja, siitä miten paljon olen tehnyt työtä kaikkien välineiden saamiseksi kotiin, hoitoja, joita pitäisi suorittaa. No kyllähän te tiedätte. He olivat erittäin kiitollisia opastuksesta ja sanoivat nyt vasta ymmärtävänsä Sepon tilanteen oikean laidan.

Nyt minua ei pelota tuleva palaveri, joka järjestetään ensi viikolla, Sepon toivomuksesta vasta silloin, Seppo ei varmaan halua koko palaveria, koska pelkää luultavasti, millainen riita minun ja lasten välille syntyy. Paikalla on kuitenkin hoitohenkilökuntaa ja ketä lie, he osaavat nyt katsoa tilanteen objektiivisesti ja puolueettomasti ja minä olen nyt vahvoilla. Minä tulen voittamaan kiistan ja pystyn perustelemaan ihan minkä tahansa totuuden tai valheen.

Kaiken tuon tapahtuneen jälkeen, lähdin tosi hyvillä mielin kotiin, olin saanut ison osan taakastani pois. Henkilökunnalla on nyt oikeaa tietoa ja palaverin jälkeen saavat minun puolestani ja jatkaa taisteluaan omaisia vastaan. Minä voin poistua Sepon ja muiden elämästä täysin puhtalla omallatunnolla ja tiedolla, että Seppo hoidetaan parhaan kyvyn mukaan. Jos joku kakaroista alkaa omiaan säätämään, minun ei tarvitse puuttua enää koskaan, milloinkaan, mihinkään.

Näistä syistä johtuen eilinen positiivuus ja elämän jatkumisen tunne oli vahva. Kaiken lisäksi eräs erittäin hyvä ystäväni tuli käymään, hänen kanssaan olen asiasta myös puhunut paljon. Hän oli menossa "juoppokuskiksi" muutamalle kaverilleen, ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Kaverit, yksi mies ja kaksi naista olivat menossa naapurikuntaa kapakkaan. En miettinyt kauan, vaan sanoin, ehkä nyt on aika moneen vuoteen käydä ulkona. Minulla oli pari viininlitkupulloa, jotka oli alunperin ajatellut yksin illan myötä lipitellä. Mutta tämä tilaisuus antoi mahdollisuuden lipitellä ne muiden seurassa. Ilta oli hauska, vaikka välillä meinasikin paniikkia iskeä, koska en ole missään käynyt aikoihin. Udet paikat, paljon ihmisiä, meteli ja kaikki muu, olivat aluksi liikaa minulle. Sanoinkin ystävälleni, ettei jättäisi minua hetkeksikään yksin, koska en tiedä mitä minulle saattaa tapahtua. Mutta lopulta aloin rentoutua ja vapautua, ja olla niin kuin muutkin ihmiset.

Onhan tässä vielä paljon purtavaa, ja varmaan moneen kertaan tulee mieleen erilaisia tilanteita ja yksityiskohtia, mutta paljon paremmalla puolella ollaan. Pääsin elämänreunan yli, ja nyt jo monta askelta eteenpäin, ettei tarvitse enää pelätä takaisin putoamista. Palaan aiheesen varmaan vielä myöhemmin, kunhan se palaveri on pidetty. Olen nyt kovaa vauhtia menossa eteenpäin ja uusiin tyrskyihin. En edelleenkään usko elämässäni tyyntä vedenpintaa olevankaan, mutta jospa sellaista rauhallista aallokkoa olisi jonkin aikaa, ennen uusia myrskyjä. Tämä myrsky kestetään ja kestetään myös mahdollisesti vielä edessä olevatkin.

Olen kiitollinen lukijoilleni, vaikka ette ole kommentoineetkaan, tiedän kuitenkin melko monen tätä lukevan, niinhän teen minäkin, ei aina jaksa kommentoida ja minä en varsinkaan nyt ole lainkaan tainnut siihen kyetä.

Kävin tänään toisen kerran Sepon luona, soitin toki hänelle ensin saako tulla. Valitettavasti ulko-ovella tuli vastaan kodinhoitaja. Ei mennyt kauan kun Sepon puhelin soi, vanhin poika kysyi, jälleen, minäkö olen hänen luonaan. Ja sanoi tulevansa kohta käymään, joten eikun kengät jalkaan, takki päälle, hali Sepolle ja lähdin.

Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Onko kodinhoitajilla tosiaankin tieto eräästä naishenkilöstä, jonka vierailu pojan mielestä on ei-toivottu. Matkalla kotiin ajellessa sitä mietin. Ajattelin soittaa kod.hoit:lle kun pääsen kotiin, vaan oli pakko pysähtyä seuraavalle linja-autopysäkille ja soittaa. Viimein sain pelon pois itsestäni ja kerroin kuka oikeastaan olen ja miksi käyn ja miten Seppo on heille saapunut. Kuunneltuaan tarinani ja ehkä jopa uskoi minua, en tiedä mitä on kerrottu minusta, hän viimein päätti, että asiasta on pidettävä kaikkien asianosaisten kesken palaveri. Jopa vielä tällä viikolla. APUA ! Minä yksin kaikki muita vastaan, Sepolta ei voi vaatia jompaa kumpaa puolta. Lapset ovat hänelle tärkeitä, minä olen hänelle tärkeä. Hän joutuu kaikkein syyttömimpänä ja heikoimpana olemaan meidän kaikkien välissä. Miten selviän tuosta kaameasta kokouksesta. Ja onko se jo huomenna, ehkä ei. Toivottavasti. Mutta perjantaina sen täytyy olla jos tällä viikolla meinaavat virka-aikaan järjestää sen.

Lukijani, auttakaa minua, jos teillä yhtään viisasta neuvoa on, tai edes pähkähullua neuvoa.

Joo, tosi on että tämä juttu oli tässä, mutta ihan pikkanen lisäys. Henkilö, josta kerroin tekstissäni, on eilen aamulla mennyt erään toisen henkilön luo ja kertonut mitä teki sunnuntai-iltana. Kävin kaupassa viiden aikaan iltapäivällä, ja siellä tuli ilmi tämä asia. Hän on rehvastellut asialla, mutta luulen, että kun asia tulee yleisempään tietoon ja juttu tietenkin leviää, kuten näillä on tapana, tuolla ihmisellä tulee olemaan vielä tukalat paikat. Hänellä ei ystäviä juuri ole juuri tuollaisten temppujen vuoksi, ja piiri taitaa nyt pienentyä entisestäänkin. En tiedä mitä mainetta ja kunniaa hän tällä asialla luuli saavansa aikaan, mutta vaikutus on kuitenkin päinvastainen. Että onnea hänelle, onko pian paikkaa enää mihin uskaltaa naamaansa näyttää.

Minun kohdaltani helpotti, kun sain varmuuden ja nyt voin unohtaa asian.

Hei muuten, kyselin sitä hyvänmielen laukkua tämän päivän tehtävässäni. Se laukku olikin lähempänä kuin luulinkaan. Se oli vajaan kolmen kilometrin omassa pikkuisessa kyläkaupassa. Hip hurraa.

Eilen illansuussa tapahtui jotain, jota en todellakaan saata mitenkään ymmärtää. Olin työhuoneessani kirjoittelemassa tätä blogiani, näen ulos pihaan, jossa emokoira leikkii kahden pentunsa kanssa. Puoli tuntia myöhemmin en näe enää koira, ja ajattelin niiden tulleen sisälle ja sitä paitsi siihen aikaan olen aina laittanut niille iltaruuan. Joten lopetin ja lähdin tekemään sitä ruokaa. Kuistilla oli yksi pentu, etsin kahta muuta, eivät olleet kuistilla.Etsin ulkoa, ei näkynyt emoa sen enempää kuin pentujakaan. Etsin tietenkin pihapiirin ensiksi, ei ne pienet pienillä jaloillaan voi kovin kauas mennä. Vaan eipä näkynyt, kuulunut missään. Isolle tielle on matkaa pihasta kaksisataa metriä, jospa ne ovat menneetkin kuitenkin tielle. Lähden kävelemään sinne. Kävelen ja huutelen, vaan ei mitään. Vastaan tulee Tepsu yksinään. Ja perässä auto, joka lähti erään naapurin pihasta, tiesin että Tepsu on ollut siellä siis taas "naisissa". Isäntä pysäyttää auton ja käskee minun ottaa koiran kiinni, kun on häiriöksi heidän pihassaan,kääntää auton ja lähtee takaisin. No eipä tietenkään Tepsu anna ottaa kiinni, muut asia mielessä, lähtee takaisin päin auton perässä. Minun ei auta kuin kävellä perässä pihaan saakka, josta saan koiran viimein kiinni. Kysyn samalla, onko näkynyt mustaa koiraa kahden pennun, ei ole. Lähden Tepun kanssa kotiin päin ja kierrän toisen naapurin pihan kautta ja tulen pellon poikki omaan pihaan. Silläkään välillä ei ole koiria.

Puhelin ei tietenkään ollut mukana, ja sitä manailinkin siinä matkan varrella, jos Seppo vaikka olisi soittanut ja ilmoittanut, että koirat on tulleet näkyviin. Haen puhelimen työhuoneestani ja siihen on tullut kaksi puhelua. En tunne numeroa, otan selvää mistä tulleet, jos vaikka joku naapuri soittanut, että koirat ovat siellä. Ei helkkari, puhelu on löytöeläinhoitolasta, hoitola on meiltä kuudenkymmenen kilometrin päässä. Miten helkkarissa on mahdollista, että koirat olisivat yhtäkkiä kuudenkymmenen kilometrin päässä. Täysi mahdottomuus. Yritän soittaa, ja soittaa ja soittaa. Ei vastaa, jos minulle on puoli tuntia sitten soitettu,miksi sieltä ei vastata. Soitan vaikka kuinka monta kertaa,  ei edes vastaajaa ole. Soitan yhdelle kaverilleni tilanteesta, hän tietää kyseisen hoitolan ja kertoo, että sieltä ei vastata enää kuuden jälkeen "työaika" loppuu. Mutta kuulemma viesteihin vastataan. Lähetän viestin, odotan, lähetän toisen viestin ja odotan. Pää hajoo, huoli nousee aina vain suuremmaksi, mitä kummaa on oikein on tapahtunut. Lähetän kolmannen viestin. Viimein minulle soitetaan.

Nainen on juuri vähän aikaa sitten hakenut emokoiran kahden pennun kanssa tästä kylästä, aikani kun selvittelen asiaa, selviää, että on hakenut ne kahden kilometrin päästä kotoani. Miten se voi olla mahdollista. Vieläpä sellaiselta suunnalta, ettei Himmu lähde sinne yksinäänkään, miten se muka on kahden pennun kanssa sinne päässyt.

Juostaanko muka näillä jaloilla noin puolessa tunnissa kaksi kilometriä.

Minusta se ei voi olla mahdollista.

Lopulta puhelimessa tulemme siihen tulokseen, ettei auta kuin lähteä hakemaan koirat takaisin. Yhteensä 120 kilometriä, Seppo on huonossa kunnossa, jääkö hän yksin kotiin vai yrittääkö pärjätä matkahappipullon kanssa tuon reissun. Lopulta päätämme lähteä yhdessä.

Pohdintaa tästä kaikesta. Ensiksikin, tuo mies joka oli "löytänyt" koirat kahden kilometrin päästä meistä, oli epäillyt niiden olevan minun koiriani, tiesihän tuo hoitolan omistaja soittaa juuri minulle. Hoitolan omistaja oli ottanut finderistä minun numeron ja kun en ollut vastannut, oli tullut siihen tulokseen, että lähtee viemään niitä 60 km eteenpäin, ei kaksi kilometriä taaksepäin. Kysyinkin, että eikö yleensä numeron mukana tule osoitekin, se olisi kertonut, että osoite on kaksi km siitä paikasta mistä hän haki koirat. Hän ei ollut "huomannut" katsoa viestissä olevaa osoitetta. Miksi mies, joka epäili koirien olevan minun, joko tullut kysymään koirien kanssa asiaa, tai soittanut minulle. Jos hän ei tiennyt numeroa, sen saa tiedustelusta, tuskin hänellä sitä hoitolan numeroakaan suoraan puhelimessaan oli. Miten ne koirat ylipäätään olivat siellä kahden kilometrin päässä. Minä en todellakaan usko, että ne itse olivat juosseet. Matkalla paikkaan on niin monta vaaraan paikkaa ja pari risteystä, että pennut olisivat jo olleet joko läkähdyksissä tai pudonneet ojaan,jotka ovat todella syvät, ne on juuri kaivettu viime kesänä, sekä matkalla on yksi paikka jossa on tehty tiehen kaivauksia.

Minä olen sitä mieltä, että tuo henkilö tiesi kenen koiria ne ovat, otti koirat kyytiin, ajoi kahden kilometrin päähän ja soitti hoitolaan. Me jopa epäilemme erästä henkilöä, jolla on taipumusta tehdä juuri tämäntapaisia asioita ihmisille. Hänenkin talonsa ohitse nimittäin menin koiria etsiessäni, talossa oli valot,mutta ei autoa pihassa. Tuo henkilö ei koskaan jätä valoja päälle, kun lähtee vaikka postia hakemaan laatikolta. Minä en kyseisen henkilön kanssa ole missään tekemisissä, en ole häirinnyt hänen elämäänsä, en edes uskaltaisi, koska tiedän hänen maineensa. Tuo henkilö oli odottanut hoitolan ihmistä koirien kanssa, matkaan menee noin tunti.Sen tunnin aikana, hän olisi sata kertaa ehtinyt käydä meillä tai soittaa meille.

Ihmettelen vielä sitäkin, että kun hoitolan ihminen oli soittanut kymmentä vaille kuusi, hän oli laittanut puhelimen äänettömälle kuudelta. Vaikka olisi voinut olettaa, että henkilö jolle hän on juuri soittanut todennäköisesti yrittää soittaa takaisin. Hän sanoi puhelimessa olevan vastaajan, joka kertoo soittoajan ja miten toimia soittoajan jälkeen. Ei ollut vastaajaa, siihenkin löytyi selitys. Hän on juuri vaihtanut liittymää ja ilmeisesti vastaaja ei toimi. No ei toiminut. Miksi hän vasta hoitolan pihassa tarkisti puhelimensa, ja näki sata puhelua ja kolme viestiä. Miksi ei välillä matkalla puhelin ole sellaisessa paikassa, että olisi nähnyt tai huomannut. Minun puhelin ainakin aina on. Mutta se työaika, se loppuu virallisesti kuudelta, kun hänelläkin yrittää olla vapaa-aikaa. Mitä minä tässa juuri eilen  kerroinkaan työn ja vapaan liukuvasta rajasta. Tässä tapauksessa hänen mielestäni olisi kuulunut käyttää enemmän harkintaa. Hän oli itsekin ajatellut, että miten on mahdollista, että niin pienet pennut olivat jossain kaukana kotoaan. Toisin sanoen, kun on noin kuukauden ikäisistä pennuista kyse, niiden koti ei voi olla kaukana. Mutta hänpä lähti mieluummin toiseen suuntaan, sai 120:n kilometrin kilometrirahat kiskottua minulta, 60 euroa, meidän piti ostaa bensaa matkalla, tankki huusi hoosiannaa tankille asti. Sinne meni kaksikymppiä

 Mitä tästä opimme. Emme yhtään mitään. Tai, älä luota naapuriin, älä luota "asiantuntijan" arviointikykyyn. Älä luota yhtään mihinkään koko maailmassa. Vaikka asut lähes erakkona kaukana kaikesta, siltikään älä luota yhtään mihinkään.

No sitähän ei voi vielä tietää varmuudella, mutta oletan ettei ihan pahempiakaan. Fibro ei vaivaa kovin kovasti, migreeni on vielä pikkasen oikealla ohimolla, mutta jos ei kovin kovasti ponnistele ja rehki, sekin taitaa vähitellen väistyä. Aurinko paistaa ajoittain, eikä sada ainakaan. Koska tässä on on ollut tätä sairastelua jonkin aikaa, on tuo siivouspuoli jäänyt vähän vähemmälle, tänään voisin imuroida jälleen ja pestä lattiat. Niitäkään ei onneksi kovin suurta pinta-alaa talossani ole. Ja se murheenkryyni, työhuone, edelleen kesken. On jäänyt siihen vaiheeseen, josta viime kuvatkin ovat. Minä en tiedä mikä siinä oikein on, etten saa sitä koskaan loppuun. Siellä on yksinkertaisesti liikaa tavaraa, eikä huoneeseen mahdu enää ainuttakaan hyllykköä tai laatikostoa. Joku järjestys minun säädettävä. Alan siis pinota laatikoita, siirtelen pussukoita, koreja ja mihin kaikkeen nyt sitten olenkaan tavaroita tunkenut. Sitten niitä pinoja siirrellään, pussukoita tungetaan kaikkiin mahdollisiin tyhjiin koloihin. Joo, hyvä tuli. Entäpä kun alan tehdä siellä sitten jotain. Siinäpä sitten muistelet missä laatikossa mitäkin oli, kuinka mones laatikko se tuossa pinossa on. Siinä kun sitten niitä nostelet ja siirtelet niin nehän on taas levällään. Sama tapahtuu niiden pussukoiden kanssa. Eli lopputulos, ei kannata yrittääkään järjestellä. Vaan kun en saa mitään siellä aikaiseksi kun - arvaatte varmaan miksi....

Minulla on siellä muutama pino (jälleen) kankaita, olen suunnitellut tekeväni vaatteita itselleni. Ja toistaiseksi suunnitelmaksi on jäänyt. Kun siellä on pöytä täynnä, ei voi levittä kaava-arkkia, ei voi levittää kangasta. Ohhoh. Epätoivoista, haluaisin isomman huoneen, paitsi että siellä olisi tietysti isommasti sitä tavaraakin. Mimmonen hamsteri oikein olenkaan. Hankin uutta, eikä entisetkään ole käytetty. Vinkkejä kiitos otetaan vastaan.

Olen tässä nyt hortoillut kasista saakka aamupaitasillani, laitoin vain aamukalsarit, villasukat ja villatakin päälleni, joten oisko aika siirtyä päivärettuihin pikapuoliin. Seppo raukka ei taida siirtyä päiväaikaan tänään ollenkaan. Sille kävi aamulla moka. Laitan aina aamulääkkeet dosetista valmiiksi lääkekuppiin ja kansi päälle, jossa lukee AAMU. Seppo ei ollut löytänyt sitä tänä aamuna sokerikupin takaa, joten hän oli sitten ottanut iltalääkkeet aamulla. Vaikka dosetissa on päivä ja iltapäivälääkelokeroissa myöskin lääkkeitä, oli kaivanut ne viimeiset itselleen. Eihän niissä paljon eroa ole aamulääkkeisiin, muuta kuin että siellä on unilääkekin. Näin ollen sitä sitten taidetaan nukkua. On hän tuossa kahvia käynyt juomassa ja aamupalaa syömässä  välillä, mutta tietenkin tokkurainen olo. Onneksi olen kotona, joten voin seurailla tilannetta. Unilääke on onneksi kaikkein lievimmästä päästä, ettei siitä kovin vakavaa ongelmaa ole. Mutta illalla ei voi ottaa uutta, sitten on jo liikaa. Ja miten hän yön nukuttua, se jää nähtäväksi. Kyllä häntä nyt harmittaa.

Ja jos en nyt juuri tällä sekunnilla nouse tästä koneelta, pue päälleni ja ala tekemään jotain, mitään ei tule taas yhtään mistään. Niinpä hopi hopi, potki ittees nyt liikkeelle, niska-perseote tiukasti ja menoksi. Heti.

Luin viime öisen tekstin vähän aikaa sitten ja järkytyin vallan kovasti. Minä EN ole kirjoittanut sanaa Arja niiden kahden kappaleen väliin, voisin vaikka vannoa sen. Miten on mahdollista että se sana on siinä, kävikö Arja itse kirjoittamassa sen? Pelottavaa ja samalla huojentavaa.

Ensinnäkin, sain rahan samana päivänä vaikka sen piti olla niin hemmetin vaikeeta saada. Kannatti siis käydä mokeltamassa sille tuittupäiselle henkilölle asiasta. En ole muuten pitänyt hänestä koskaan, on niin jotenkin olevinaan parempaa kuin muut. Helpotti kovasti, kun edes yksi asia on poissa päiväjärjestyksestä. Kyllähän sitä ihmisen kuuluu palkka työstänsä saada,oli se sitten mikä hyvänsä työ. Menepä sanomaan jollekin muulle, että ei nyt onnistu,palkka maksetaan vasta ensi kuussa, kun jokin asia meni pieleen. Lakkoonhan työtekijät siitä menevät. Mutta nämä tietää, ettei omaishoitajat voi lakkoilla. Varsinkin jos asuvat saman katon alla hoidettavansa kanssa. Että silleen. No se oli se hyvä asia.

Sitten se tosi kamala asia. Työhuonettani olin siivonnut epätoivon vimmalla jo muutaman tunnin, että saisin työpöytäni esiin ja sen myötä ompelukoneeni. Pojan uusiin housuihin piti asentaa taskuihin vetoketjut. Pidin taukoa ja mielessäni vilahti yhden ystäväni nimi. Siitä ei mennyt kun pari sekuntia ja puhelin soi, tiesin heti että Virpi soittaa. Jotain on tapahtunut. Puhelimesta kuului syvä henkäys, en uskaltanut kysyä kuka on kuollut vaan varovasti sanoin; No? Virpi itki ja sanoi Arja on kuollut. Oli pakko kysyä että mitä, Arja on kuollut. Mitä, miten se on mahdollista. Vastahan minä sen kanssa viikko sitten puhuin puhelimessa, eikä ollut mitään vikaa.

Arja oli lähtenyt yövuorosta tiistaiaamuna kotiin ja kuollut. Aivoverenvuoto. Sanoin Virpille, että en osaa nyt ymmärtää ja siksi olen näin rauhallinen, tajuan tämän asian vasta myöhemmin. En oikeestaan ole tajunnut vieläkään. Tekisi mieli soittaa Arjalle ja sanoa, että sinun sanotaan kuolleen. Myöhemmin päivällä selasin puhelinta ja etsin Arjan numeron, poistin ja ajattelin, että tämä ihminen on ensimmäinen jonka poistan puhelimestani, sen vuoksi etten voi koskaan enää soittaa hänelle.

Arja.

Ei tällaista tapahdu kuin elokuvissa, enkä mielestäni ole elokuvassa. Meidän piti kolmestaan viettää yhteinen ilta kun Virpin ja Arjan työvuorot sen sallivat. Minähän en nyt ole töissä. Arja sanoi minulle kerran yhteisen työvuoron aikana, että olemme kuin kaksoset, henkiset kaksoset. Miten minun nyt käy, jos henkinen kaksoseni on kuollut. Viimeksi kun Arja soitti, hän sanoi haluavansa kuulla minun ääneni. Tiesikö hän  silloin jotain tapahtuvan? Arjalla on - oli - yliluonnollista herkkyyttä tuntea toisen tuska, hän rukoili toisen vuoksi jos toisella oli vaikeuksia. Olisiko pitänyt rukoilla itsensä vuoksi, olisiko jonkun muun pitänyt rukoilla Arjan vuoksi? Nyt on myöhäistä. En voi ymmärtää tätä. Miten tällaista voi tapahtua ihmiselle kesken elämän, lähtee töistä vapaille, eikä enää koskaan palaa.

Tässäpä sitä taas muutama päivä on menty eteenpäin ja syksyltä alkaa näyttää, ikävä kyllä. Poikani kaveri toi meille perjantaina lämmityspuita, sanoi siinä olevan olevan viisi mottia, noo ehkä kuusi. Olimme itse sitä mieltä, että lähempänä kahdeksaa taisi olla. Kaikki ne kannoin sisälle, yksin. Olen kolmen huoneen vanhat vaatekaapit ottanut puukäyttöön. Ei tarvitse sitten talvella vähän väliä juosta puita hakemassa lumen ja pakkasen keskeltä, toiselta puolelta pihaa. Viime vuonna tuo määrä kesti noin jouluun saakka, eli lisää tarvitaan vielä. Noin neljätoista mottia niitä lopulta kului. Mutta alkuun päästään jo noilla. Harmittaa vaan kovasti, ettei kukaan ymmärrä auttaa tuollaisissa töissä. Rakkaani poikia on kyselty jo viime vuonna samaan urakkaan, mutta ilmeisesti heillä molemmilla on koottujen selitysten salainen sanakirja. Niin monenkirjavaa selitystä sieltä aina tulee, kun vähänkään apua pyytää.  Nytkin toinen pojista tuli tyttöystävänsä kanssa käymään, kun viimeisiä puita ähelsin, totesi vain, että paljon oot tuonut. Just niin, paljon, koko päivän, yksin, selkä muutenkin pahassa kunnossa, kädestä puhumattakaan. Ei edes viimeisiä puita voinut tuoda, edes kysyä voisiko auttaa. Siinä sanoin, että vielä pitäisi jaksaa siivota jäljet pois. Puunmoskat ja pölyt, ettei rakkaani, ja minä myös, tukehduta. Tyttö vain naureskeli, etteikö siivoomista voisi huomiseen jättää, johon totesin; Olisin toivonut sinun sanovan, että voit imuroida. Meni vähän lukkoon senjälkeen. Mutta, olen tyytyväinen omaan työhöni, ehdin ennen sadetta, ja ennenkaikkea, nyt saa olla siitä asiasta hetken huoleti.

Nämä rakkaani aikuiset lapset ovat kuitenkin tyytyväisiä, että isällä on omaishoitaja, heidän ei tarvitse tehdä mitään isänsä hyväksi. Minä hoidan kaiken. Luulevat varmaan minun olevan jokin teräsmuori, joka todella jaksaa loputtomasti. En ole robotti, piika ja hoitaja, olen myös ihminen, mutta tätäpä ei tunnuta tajuavan. Että minäkin tarvitsen lomaa ja omaa aikaa, tarvitsen apua raskaissa asioissa. Väsymys on joskus ylivoimainen, ja mies vain vaatii samaan aikaan sitä ja tätä. Jopa hänkin välillä sanoo olevansa työnantajani. Lapset ajattelevat, minähän saan tästä palkan. Että tee työsi, äläkä meitä vaivaa turhilla asioilla. Joopa joo, kuusisataa euroa kuukaudessa, jos hoidettavani ei ole sairaalassa tai muualla välillä, ja siitäkin menee veroa 19%. Sanoinkin kerran toiselle tyttärelle heistä, että voit ottaa kaikessa rauhassa isän luoksesi hoitoon tuolla "palkalla", jää pois työstäsi ja ole kotona 24/7. Eipä ole valitellut minulle senjälkeen enää mitään.

En enää yhtään ihmettele eri medioissa käytyä keskustelua omaishoitajuudesta. Monikaan ei hommaan ole tarjoutumassa täysin vapaaehtoisesti. Kun toinen pariskunnasta sairastuu, toinen joutuu puoliväkisin ottamaan vastaan kaiken. Joko ilman "palkkaa" tai "palkan" kera. Tai onhan se oikeestikin palkka, saan joka kuukausi palkkalaskelman kunnasta. Paitsi, että tällä kuulla jäin jopa ilman palkkaa ja aivan ilman omaa syytäni. Olin vienyt läsnäololomakkeen ajallaan kunnantalon postilaatikkoon. Sieltä sen olisi pitänyt mennä oikeaan osoitteeseen, vaan jostain syystä kukaan ei tiedä missä se on. Soitin ja kysyin miksi ei ole maksettu, sanotaan vain ettei ole lomaketta tuotu. Vein tänään uuden lomakkeen ja sanoin, että tarvitsen rahaa. No, ei voi mitään, tämä maksetaan ensi kuulla. Nykyinen tietokoneyhteiskunta ei saa jälkikäteen maksettua tilille selvää palkkaa, joka on jonkun muun erehdyksen vuoksi jäänyt maksamatta. Käsittämätöntä!  Lupasi kuitenkin ottaa selvää, voiko palkkaa maksaa vielä tällä kuulla. Parempi olisi voida.

Välillä kiukuttaa muutenkin, rakas komentaa, tai siltä se minusta tuntuu, määrää minun aikatauluni. Tänä aamunakin tarkka suunnittelu, miten vien sen lappusen, että saisin rahani. Mitä muuta voin tehdä samalla reissulla. Apteekista parit lääkkeet, ei kauppaan, siellä menee liikaa aikaa. Kysyin saanko käydä edes laboratoriossa, jossa minun olisi pitänyt käydä jo huhtikuulle, mittauttamassa pitkä sokeri. Tähän hän, että voivoi, toivottavasti siellä ei mene kauan. No pakkohan se on mennä, mutta sitten heti suoraan kotiin. Mihin olenkaan oikein joutunut. Tätäkö tämä nyt sitten olikin loppuelämä, tai siis niin kauan kun hän elää. Jos olisin tämän tiennyt, en tiedä olisinko koskaan alkanut suhdetta häneen. Rakkaus oli niin valtava silloin alussa, ettei tajunnut mihin johtaa suhde sairaan miehen kanssa.

Tässä olen enkä muuta voi. Ensi viikoksi minua pyydettiin töihinkin vanhusten hoitokotiin, oli pakko kieltäytyä. Noin viidensadan palkkatulot menevät ohi, nekin olisivat olleet tarpeeseen. Tällä kertaa tekstini ei kuulosta eikä näytä hyvältä, mutta ainakin itseäni helpotti, kun näen edes kirjoitettuna ajatukseni.

Yli kuukauteen en olekaan kirjoitellut. Juuri äsken kirjoitin pitkän pätkän ja - sitten onnistuin hukkaamaan koko tekstin. Arvaa vain harmittaako. Hankalaa yrittää kirjoittaa samat jutut uudelleen.

Kesäkuu on mennyt lähes kokonaan siivotessa. Ensin sisätilat, huone kerrallaan, rojua pois, pois näkyvistä. Osa talteen (pieni osa) loput suoraan roskiin. Huonekalujen paikkaa vaihdeltiin, osa vietiin vallan pois, kyllä tuli tilaa minun pieniin huoneisiini. Ja sitten iski oikein kunnon into päälle, kaapit tyhjäksi, samoin laatikot ym. johan löytyi yhtä sun toista hukassa ollutta. Ja miten paljon tulikaan tilaa kaappeihinkin. Monen monta isoa jätesäkillistä turhaa tavaraa. Uskomatonta, jopa minun minipienestä keittiöstä kokonainen säkillinen. Koskahan alan kaipaamaan jotain mitä laitoin roskiin. Yleensähän niin käy jossain vaiheessa.

16. päivä oli syntymäpäivä, siihen mennessä oli tarkoitus saada paikat kuntoon, ja sain myös. Pitkästä aikaa, moniin vuosiin pidin pienimuotoiset bileet. Tyttäreni tuli poikakaverinsa kanssa kotiin muutamaksi päiväksi. Samoin tuli rakkaani toiseksi nuori poika meille lomalle. Koko kesä siis tähän saakka on ollut ihmisiä talossa, kun tähän saakka olemme olleet lähes kahden. siihenkin oli aluksi totuttelemista.

Juhannus kuitenkin meni kahden kesken. Poika oli siskonsa luona sen ajan. Ja onneksi toisaalta olikin. Rakas oli huonossa kunnossa, jälleen. Otettiin ehkä liian rankasti mun synttärit ja juhannus. Rakas kun ei saisi liikaa rasittaa itseään juhlimalla, eikä muutenkaan. Välillä jo pelotti pitääkö tehdä taas sairaalareissu. Mutta siitäkin selvittiin.

Naapurin tyttö tuli käymään ja jäi. Oli lähes kaksi viikkoa asumassa meillä. Ohhoh. Vaan ei se mitään. Nuoret laitettiin töihin. Onhan minulla tässä tonttia ja ulkorakennusta, jotka myös kaipasivat raivaamista. Minun iso navettani, jossa ei siis ole eläimiä, oli päässyt kaatopaikkakuntoon. Ja jälleen jätesäkit käyttöön. Nyt olisi tyhjää tilaa vaikka asuntoa alkaisi suunnitella. Vaan se valuuttapuoli. Miksi sitä ei ole ikuna tarpeeksi. Ei tule vakiosta, ei monivedosta, puhumattaakaan lotot, kenot ym. Niitä se rakas harrastaa. Vaan kun ei ruksit ja numerot osu kohalleen. On se kumma juttu.

Loman alkaessa mietin miten jaksan olla kotona koko ajan muiden ihmisten kanssa. Siihen en ole muina kesinä tottunut. Exä oli paljon poissa, onneksi, lapset menivät omia menojaan. Ja minä sain suunnitella elämäni aivan oman aikatauluni mukaan. Mutta ilmeisesti olen jollain tavalla saanut elämäni muuttumaan uuteen suuntaan. En hermostu jokaisesta asiasta kuten aikoinaan olen tehnyt. En jokaisesta ihmisestä joka on paikalla.

Silti välillä erakkoluonteeni kaipaa yksinäisyyttä. Se on ollut vaikea toteuttaa viime aikoina. Itse asiassa ei lainkaan. Yritän kuitenkin ottaa pieniä tuokioita yksinäni, että taas jaksaisin. Matonpesuprojektini on ollut  yksi niistä. Siihen ei kukaan ole saanut puuttua.

Elämä soljuu rauhallisesti ja mukavasti. Meillä on rakkaan kanssa ihania hetkiä, vaikka pelkäsin kuinka jaksan hänen kanssaan. Hän kun on välillä huonossa kunnossa ja minä joudun ottamaan vastuun kaikesta. Mutta niinhän minä jouduin tekemään ennenkin, ei mitään uutta siis sekään.

Rakkaus on asia, joka antaa voimia. Oma muuttumiseni rauhallisempaan suuntaan, en enää hermostu joka asiasta. Ja kesä. Kesä on kesä vaikka se olisi minkälainen tahansa. Onkin ollut onneksi monia hellepäiviä. Nyt näyttää siltä että ollaan menossa viileempään suuntaan. Vaan ei anneta sen haitata.

Onni on niin Onnellinen koira

siitä kun viimeksi olen kirjoittanut. En tiedä miksi näin on käynyt. Minulla on ollut työssä paljon monenlaista toimintaa, vaikeeta välillä. Rakkaani on taas ollut kovastikin sairaana, ja olen huolehtinut hänestä työpäivien jälkeen. Mutta silti jaksan rakastaa, rakastaa. En itsekään toisinaan ymmärrä miksi. Hän ei jaksa tehdä kunnolla edes kotitöitä, tiskaamisessa menee pari tuntia, asia jonka itse teen vartissa. Siivomisessa minulla menee pari tuntia. Silloin siivoan kolme huonetta + kylpyhuoneen ym ym. Rakkaallani menee puoli tuntia, että saa yhden huoneen imuroitua. Niin sanotuista miesten töistä ei voi edes puhua hänen kohdallaan. Moni ihmettelee, miten voin rakastaa ja jaksaa hänen kanssaan. Mikään materia maailmassa ei korvaa tunteita.  Ei sitä, että halaus antaa voimia minulla ja hänelle enemmän kuin lottovoitto.

Ennen olin kuin raivopäinen sonni, jos talo ei ollut kunnossa, asiat eivät toimineet. Jokainen läsnäoleva henkilö ja eläin sai kärsiä kohtauksistani. Ulos kaikki, minä siivoan NYT! MIKSI kaikki on hukassa. MIKÄÄN ei toimi. Ja niin edelleen. Nykyään minulle on yhdentekevää vaikka sohvilla lojuu perheen vaatteet, uusiovaatekaappeja. Vaikka keittiön pöydällä lojuu päivän lehdet. Ainut mikä edelleenkin välillä harmittaa, on että minun omat tavarat eivät ole paikallaan. Siitä saan välillä pieniä kohtauksia. Alan askartelemaan jotain kivaa, en löydä työvälineitä, en sitä ja tätä. Mutta ne ovatkin asioita jotka aivan itse olen saanut hukattua jonnekin. Siinä vaiheessa Rakkaani on rauhallinen kuin viilipytty, alkaa vähäisillä voimillaan miettiä missä voisi olla. Missä on viimeksi nähnyt etsimäni asian. Alkaa etsiä, pyytä minua rauhoittumaan. ARGH. Minua, Hän. Ups. Minä se olenkin, joka tässä apua tarvitsee.

Tätä on rakkaus, toisesta huolehtimisesta, vuorotellen. Aamuhalaukset. Suukko, kun lähden töihin. Kysymys, pärjäätkö tämän päivän. Lupaus puhelusta, jos on hätä. Minä olen valmis lähtemään kesken päivän, jos on tarvis.

Toisin sanoen. Minulla ja rakkaallani menee hyvin, kaikesta huolimatta. Hänen sairautensa on opettanut minua ottamaan elämästä tärkeimmät asiat irti. Edelleen toivoisin myös, että muistaisin niitä harvoja lukijoitani ja samalla itseäni näistä samoista asioista. Itselleni selvennän elämääni kun kirjoitan siitä jotain. Nämä ajat, kun on kirjoittaminen jäänyt väliin, on minulla ollut muutama pieni kriisi, mutta ne eivät ole olleet vakavia, eivätkä liittyneet parisuhteeseeni, ainakaan kovast. Itseäni olen miettinyt ja ollut hukassa, kuten aina tavan takaa minulla on tapana.

Nyt alkaa pian kesäloma. Minulla on aikaa vain olla ja tehdä kaikessa rauhassa asioita ilman aikataulua. Olla rakkaani kanssa kunnolla. Aika on nyt tärkeintä, aika rakkaani kanssa. Hänen aikansa on rajallinen.

Jätin lukijani ilmeisesti epävarmuuteen edellisen tekstini vuoksi. Tilanne onneksi helpottui melko nopeasti, ja yhden kotipäivän jälkeen olin jälleen töissä. Kaksi päiväähän niitä vain olikin ennen lomaa.

Loman aluksi kävimme ostamassa auton. Minun omani on tehnyt kiusaa jo kauan, ja rakkaani auto on - no se on eräänlainen kulkuväline. Nyt minulla on auto, jolla kehtaa kulkea ja uskaltaa käydä vähän kauempanakin. Mitään muuta erityisempää ei lomalla sitten tapahtunutkaan. Kotona vain olimme, kuten aina. Joskus ihmettelen etten ole, ainakaan vielä, kyllästynyt kotona olemiseen. Rakkaani heikko terveys on varmaan osittain saanut aikaiseksi hänessä haluttomuutta lähteä minnekään. On ehkä muutenkin arka uusiin tilanteisiin ja ihmisiin. Tiedä sitten onko pidemmän päälle hyvä vai huono asia, ettei kuljeta juuri missään. Tai ehkä sekin tilanne muuttuu johonkin suuntaan jonain päivänä.

Työtkin ovat taas alkaneet, motivaatio vain meinaa olla kateissa kovasti. Osittain senkin takia, että olen taas pahasti nuhassa. Ja jotain muuta, jota en itsekään ymmärrä, en ole oikein itseni kanssa tasapainossa. Minulla on kaikki hyvin ja minulla on hyvä olla parisuhteessani, työkin menettelee, ei suurempia ongelmia viime aikoina. Mutta jotain kaipaan...

Olen kyllä huomannut ennenkin saman, kun minulla on kaikki niinkuin pitää ihmisellä ollakin, niin alan kaipaamaan. Onko se jännitystä, jotain uutta ja tuntematonta, mitä haen. Tällä ikää sitä pitäisi jo osata sopeutua olemassaolevaan.

Mutta taidan olla se susiemo, jolla on halu vaeltaa yksinään tyhjällä tundralla. Tuntea vapaus viiksissään. Tassut kuljettavat kohti uusia seikkailuja. Paikalleen jääminen uuvuttaa ja tuhoaa mielen maisemia.