Putoan aina jaloilleni kuin kissa

putosin vähän nolosti ja tömähdin kyljelleni

minussa elää susiemon raivo

raivon sijaan jäin tarkkailemaan vihollisen toimintaa

skorpionin pistoksen yllätys

pidin piikkini piilossa

kaksosmainen oveluus

ovelasti kuuntelin ja tarkkailin tilannetta

blondin viaton tyhmyys

blondikin saattaa yllättää viisaudellaan

fenixlinnun uusi tuleminen

nousin tuhkasta uutena lintuna

tieto omasta minuudesta

tietoa omasta ja toisen minuudesta

kyky olla heikoimmalla hetkellä vahva

heikoimmalla hetkellä olin vahva

olla  vain minä ja kaikkea tuota

olin vain rehellinen itseni ja kaikkea tuota

Seppo on väsynyt elämään kivussa ja kärsimyksessä

hänen voimansa on loppuneet

Hän odottaa vain rauhaa, poispääsyä

ei jaksa enää välittää, kuinka asiat hoidetaan

Pelkään ja huolestun edelleen hänen vuokseen

hän haluaa olla yksin eikä olla vaivana kenellekään

Hän rakastaa minua edelleenkin

mutta haluaa minun jatkavan elämääni

toivoo, että kävisin kuitenkin luonaan

pesisin hänet joskus kuten ennenkin

veisin hänelle kotona tekemääni ruokaa

antaisin hänelle vielä hellyyttä ja lähelläoloa

mutta vain rajoitetusti

Hän haluaa olla omassa rauhassaan

ja kuolla pois

Kukaan ei ole halunnut häntä viedä pois luotani

hän on itse ryöminyt koloonsa, kuin kissa kuolemaan

Hän haluaa kuolla pois

aivan yksin

Me muut haluaisimme pitkittää hänen elämäänsä

joka on vain pelkkää ahdistusta ja kärsimystä

Hän haluaa vain pois ja rauhan itselleen

Meille muille jää tehtäväksi

tehdä hänen tahtonsa mukaisesti

ja auttaa loppuhetkien olevan turvattu

Haluan ja saan olla vierellä viimeisellä hetkellä

mikäli ehdin paikalle ajoissa

Hoito on turvattu

olen selvittänyt välini lasten kanssa

He tietävät minun välittävän Seposta

yhtä paljon kuin ennenkin

He ovat tyytyväisiä jos käyn Sepon luona

antavat meille vielä ne hetket mitä meillä on

Olen surullinen, olen helpottunut

annan Sepolle oman aikani

annan Sepon tehdä omat päätöksensä

Päästään Sepon lähtemään

vaikka kipeää se tekeekin

Sepon aika tulee pian

kunnioittakaamme hänen tapaansa tehdä

se omalla tavallaan

Seppo on oman sairautensa uhri ja vanki

siitä vankilasta on vain yksi tie ulos

lopullinen tie

Tuolla on kaksikin kommenttia, joissa on ei ehkä ihmetelty suoraan, mutta kuitenkin mainintaa tästä minun toipumisprosistani. Kiitos kummityttö N:lle ja Puolen hehtaariin metsään. Toipuminen tällaisesta vie aikansa, mutta se että muka nopeasti sen teen, aiheutuu siitä, että olen saanut pikkuista murusista koottua isompia sirpaleita, joista alkaa muodostua jo kokonaisuuksia. Sirpale kerrallaan kun tietoa tippunut minulle, olen alkanut hahmottaa vähitellen kokonaisuutta. Asiassa on miljoona mutkaa ja käännettä edelleenkin olemassa, mutta en ole niistä enää niin huolissani.

On tullut esiin erilaisia totuuksia muilta tahoilta, ihmisiltä joilla on jokin asia, jonka ovat kuulleet joko itse tai joku muu kuullut ja kertonut eteenpäin. Niihin ei varsinaisesti kaikkiin ole luottamista, mutta eräskin henkilö kertoi minulla ei asian, joka suorastaan järkytti ja jähmetti minut täysin. Ja se asia oli hänelle itselleen kerrottu suoraan Sepolta. Suoranainen valhe. Hän oli myös muussakin yhteydessä kertonut pari muuta asiaa, omista tuntemuksistaan meidän suhteestamme. Ne kertoivat minulle paljon, mitä Seppo on oikein ajatellut. Asioita, joita en olisi kuvitellut edes Sepon ajattelevan, ja saivat minun ajatukseni kääntymään häntä itseään vastaan.

Ja kun olen näitä sirpaleita nyt saanut koottua isompiin osasiin, alkaa vielä isompi kokonaisuus hahmottua vieläkin enemmän. Minä voin unohtaa omat syyllisyyden tunteeni kokonaan. Tämä ei ole minun aiheuttamani tilanne, ainakaan kokonaan. Hän ei ole kokenut parisuhdettamme ihan kohta alun jälkeenkään varmaksi. Eli itse asiassa pari vuotta. Asiat sairauden myötä ovat vain muuttuneet hänen ja minun ajatusmaailmassamme huonompaan suuntaan, ja tämä eroaminen olisi ollut edessä tavalla toisella jossain vaiheessa edessa. Lähinnä laitoshoidon muodossa loppuvaiheessa, joten tämä muutos tuli tavallaan hyvään aikaan. Vaikkakin erittäin törkeästi ja kaikkia osapuolia dramaattisesti koskettavaksi.

Eilen olin viemässä tavaroita Sepolle, mutta ensin soitin tällä kertaa kodinhoitajille ja pyysin, etteivät soittaisi vanhimmalle pojalle, koska olen vain viemässä tavaroita Sepolle. He kertoivat samalla nestehappisäiliön tulleen. Heitä oli useampi kaupassa ostoksilla asiakkailleen, ja kysyin, osaavatko käyttää ko laitetta. Sanoivat, että eivät, jotain vastaavia ovat nähneet, mutta juuri tuo malli on heille tuntematon. Ahaa, kukahan sen muuten aikoi heille neuvoa, kysynpä vaan! Kysyin, haluavatko että minä esittelen sen heille. No, ilman muuta. Ovat jonkin ajan päästä paikalla,mutta olenko minä? Sanoin laittavani tuomani tavarat kaappeihin ja odotan heitä, jos olen ehtinyt ne laittaa ennen heidän tuloaan. Menin läpi kaiken tietoni ja taitoni jokaisen laitteen kohdalla, näytin kansion, jossa on lainaussopimukset niistä, säiliön tilauksen, kuinka, koska jne. Letkujen vaihtovälit, mistä saa mitäkin, lääkelistan tarkistin ja monta muuta asiaa. Näytin kannettavan täytön ja pyysin jokaista kolmea sitä kokeilemaan omin käsin. Siis ne asiat, jotka jonkun olisi pitänyt tulohaastattelun yhteydessä tehdä välittömästi.

Epäilenpä vaan ihan pikkasen heidän nyt tajunneen tilanteen kokonaisuuden, että oikeasti tulotilanteesta on puuttunut juuri se tärkein henkilö, joka siinä olisi pitänyt olla. Jos minut on mustamaalattu omaisten puolelta, heidän silmänsä aukesivat näkemään asiat aivan toisin. Kerroin myös jonkin verran taustoja, siitä miten paljon olen tehnyt työtä kaikkien välineiden saamiseksi kotiin, hoitoja, joita pitäisi suorittaa. No kyllähän te tiedätte. He olivat erittäin kiitollisia opastuksesta ja sanoivat nyt vasta ymmärtävänsä Sepon tilanteen oikean laidan.

Nyt minua ei pelota tuleva palaveri, joka järjestetään ensi viikolla, Sepon toivomuksesta vasta silloin, Seppo ei varmaan halua koko palaveria, koska pelkää luultavasti, millainen riita minun ja lasten välille syntyy. Paikalla on kuitenkin hoitohenkilökuntaa ja ketä lie, he osaavat nyt katsoa tilanteen objektiivisesti ja puolueettomasti ja minä olen nyt vahvoilla. Minä tulen voittamaan kiistan ja pystyn perustelemaan ihan minkä tahansa totuuden tai valheen.

Kaiken tuon tapahtuneen jälkeen, lähdin tosi hyvillä mielin kotiin, olin saanut ison osan taakastani pois. Henkilökunnalla on nyt oikeaa tietoa ja palaverin jälkeen saavat minun puolestani ja jatkaa taisteluaan omaisia vastaan. Minä voin poistua Sepon ja muiden elämästä täysin puhtalla omallatunnolla ja tiedolla, että Seppo hoidetaan parhaan kyvyn mukaan. Jos joku kakaroista alkaa omiaan säätämään, minun ei tarvitse puuttua enää koskaan, milloinkaan, mihinkään.

Näistä syistä johtuen eilinen positiivuus ja elämän jatkumisen tunne oli vahva. Kaiken lisäksi eräs erittäin hyvä ystäväni tuli käymään, hänen kanssaan olen asiasta myös puhunut paljon. Hän oli menossa "juoppokuskiksi" muutamalle kaverilleen, ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Kaverit, yksi mies ja kaksi naista olivat menossa naapurikuntaa kapakkaan. En miettinyt kauan, vaan sanoin, ehkä nyt on aika moneen vuoteen käydä ulkona. Minulla oli pari viininlitkupulloa, jotka oli alunperin ajatellut yksin illan myötä lipitellä. Mutta tämä tilaisuus antoi mahdollisuuden lipitellä ne muiden seurassa. Ilta oli hauska, vaikka välillä meinasikin paniikkia iskeä, koska en ole missään käynyt aikoihin. Udet paikat, paljon ihmisiä, meteli ja kaikki muu, olivat aluksi liikaa minulle. Sanoinkin ystävälleni, ettei jättäisi minua hetkeksikään yksin, koska en tiedä mitä minulle saattaa tapahtua. Mutta lopulta aloin rentoutua ja vapautua, ja olla niin kuin muutkin ihmiset.

Onhan tässä vielä paljon purtavaa, ja varmaan moneen kertaan tulee mieleen erilaisia tilanteita ja yksityiskohtia, mutta paljon paremmalla puolella ollaan. Pääsin elämänreunan yli, ja nyt jo monta askelta eteenpäin, ettei tarvitse enää pelätä takaisin putoamista. Palaan aiheesen varmaan vielä myöhemmin, kunhan se palaveri on pidetty. Olen nyt kovaa vauhtia menossa eteenpäin ja uusiin tyrskyihin. En edelleenkään usko elämässäni tyyntä vedenpintaa olevankaan, mutta jospa sellaista rauhallista aallokkoa olisi jonkin aikaa, ennen uusia myrskyjä. Tämä myrsky kestetään ja kestetään myös mahdollisesti vielä edessä olevatkin.

Olen kiitollinen lukijoilleni, vaikka ette ole kommentoineetkaan, tiedän kuitenkin melko monen tätä lukevan, niinhän teen minäkin, ei aina jaksa kommentoida ja minä en varsinkaan nyt ole lainkaan tainnut siihen kyetä.

Kävin tänään toisen kerran Sepon luona, soitin toki hänelle ensin saako tulla. Valitettavasti ulko-ovella tuli vastaan kodinhoitaja. Ei mennyt kauan kun Sepon puhelin soi, vanhin poika kysyi, jälleen, minäkö olen hänen luonaan. Ja sanoi tulevansa kohta käymään, joten eikun kengät jalkaan, takki päälle, hali Sepolle ja lähdin.

Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Onko kodinhoitajilla tosiaankin tieto eräästä naishenkilöstä, jonka vierailu pojan mielestä on ei-toivottu. Matkalla kotiin ajellessa sitä mietin. Ajattelin soittaa kod.hoit:lle kun pääsen kotiin, vaan oli pakko pysähtyä seuraavalle linja-autopysäkille ja soittaa. Viimein sain pelon pois itsestäni ja kerroin kuka oikeastaan olen ja miksi käyn ja miten Seppo on heille saapunut. Kuunneltuaan tarinani ja ehkä jopa uskoi minua, en tiedä mitä on kerrottu minusta, hän viimein päätti, että asiasta on pidettävä kaikkien asianosaisten kesken palaveri. Jopa vielä tällä viikolla. APUA ! Minä yksin kaikki muita vastaan, Sepolta ei voi vaatia jompaa kumpaa puolta. Lapset ovat hänelle tärkeitä, minä olen hänelle tärkeä. Hän joutuu kaikkein syyttömimpänä ja heikoimpana olemaan meidän kaikkien välissä. Miten selviän tuosta kaameasta kokouksesta. Ja onko se jo huomenna, ehkä ei. Toivottavasti. Mutta perjantaina sen täytyy olla jos tällä viikolla meinaavat virka-aikaan järjestää sen.

Lukijani, auttakaa minua, jos teillä yhtään viisasta neuvoa on, tai edes pähkähullua neuvoa.

Tämän kirja-asian kanssa voisi nyt ajatella kahta näkökantaa. Ihan kirjana tai elämän kirjana.

Aloitetaan kirjasta. Minulla ei siis ole varsinaista suosikkikirjailijaa. Luen niin monentyyppistä kirjallisuutta, ettei kirjailija varsinaisesti ole minulle tärkein asia, vaan sisältö, idea ja juoni. Tehtävässä kerrottiin uuden kirjan tuoksusta ja muusta. Ihan uutta kirjaa on mielestäni hankala lukea, koska sivut ovat kankeat. Onhan uusi sinänsä puhdas ja koskematon. Mutta minusta kirjassa pitää olla muutakin. Kun kirja on monien käsien kautta kulkenut, siinäkin on tarinansa. Kirjassa saattaa merkintöjä, joita muut ovat jättäneet sinne. Ne saattavat olla mielenkiintoisia ja voi miettiä, mitä joku on juuri siinä kohdassa tuntenut, kun on halunnut merkinnän tehdä. Kirjassa saattaa olla tahroja, joskus epämiellyttävänkin näköisiä. On syöty tai juotu kirjaa lukiessa, silloin siinä on siis jonkun "ruokalistasta" jäänyt merkki. Tätä yritän ainakin itse välttää, mutta joskus voi kahvia lorahtaa kirjan sivuille, voileivästä tippua täytteet tai muuta vastaavaa. Silloin olen jättänyt oman ruokalistani siihen. Monesti luen kirjaa lyijykynä kädessäni, voin alleviivata jonkin sanan tai lauseen. Marginaaliin saatan vetää pidemmän viivan, jos koko kappale on minulle merkittävä. Jonkin sana tai merkki. Jos kirja lähtee minun käsistäni eteenpäin, saattaa seuraava miettiä samoja asioita kuin minä, mitenkä tuo asia on koskettanut lukijaa, joka on merkinnän tehnyt.

Elämän kirja. Tämä minun elämäni muuttui täydellisen yllättävästi ja ikävällä tavalla vajaan viikon aikana. Vanhan kirjani loput sivut täyttyivät kyynelistä ja pelosta ja epätietoisuudesta. Loppulausetta ei meinannut löytyä. Se onneksi kuitenkin löytyi lopulta sunnuntaina, ainakin lähes. Löysin viimein paikan, jonne Seppo on viety ja lähdin käymään siellä. Seppo oli mennyt muutaman päivän aikana todella pelottavan huonoon kuntoon. Yllättäen toinen pojista tuli pian jälkeeni sinne ja alkoi mesota minulle miksi olen siellä. Parhaani mukaan selitin, että on vielä monta keskeneräistä asiaa, jotka olisi pitänyt hoitaa, ennen kuin tällainen muutos tehdään. Hän soitti myös "apujoukkoja" paikalle, eli siskonsa. Kumpikaan ei ollut tyytyväisiä läsnäolooni. Selitin heille asioita, joita olisi pitänyt ottaa huomioon. Sellainen "pikkuseikka" kuten kannettavan happisäiliön käyttö, ja mistä ja miten tilataan iso säiliö, josta kannettava täytetään. Jostain kumman syystä heillä ei ollut tietoa näistä asioista. Mistähän syystä? Koska eivät tulleet kysyneeksi minulta tästä asiasta. Ja monta muuta asiaa yritin heille selittää, jopa toinen veli, vanhin, oli aikeissa tulla häätämään minua pois. Ihmeellistä porukkaa. Eikö heille tosiaankaan tullut mieleen, että minunkin täytyisi tietää mihin minun mieheni on viety? Eikö kenenkään järki kertonut, etten voi jatkaa elämääni ihan niin kuin minulla ei olisi miestä koskaan ollutkaan? Että olen järkyttynyt, surullinen, huolissani ja peloissani. Että kaipaan Seppoa, että välitän hänestä.

Ei, koska he olivat noudattaneet isänsä tahtoa. Isän, joka ei minusta enää ole täysivaltainen päättämään omista asioistaan. Koska ei kykene yksin tekemään oikeastaan mitään, tarvitsee neuvoja, apua, huolenpitoa, hoitoa. Koska hänellä saattaa olla alkava dementia. Olen hänen tilaansa seurannut kuukausia, ja nähnyt miten muisti on huonontunut. Miten kahvinkeittokin vaatii valtavaa keskittymistä. Voileivän teko ei meinaa onnistua käsien vapinan vuoksi. Kävellessään horjahtelee, ja joutuu pysähtymään usein ja pitämään kiinni jostain ettei kaatuisi. Porukat eivät ole nähneet näitä asioita, he näkevät isänsä kuten terveenä ollessaan. Eivät tajua, miten paljon olen Seppoa auttanut tavallisissa arkipäivän toimissa. Nyt hänellä ei ole ketään. Hänelle viedään joka toinen päivä ruokaa tukipalvelun muodossa, joka toinen päivä hän joutuu sen itse lämmittämään, ja epäilen ettei sitä tee. Koska ei jaksa, kykene. Hän on viime kuukausina saanut painoaan nousemaan peräti 4-5 kiloa, mikä on hyvä merkki. Nyt lähdetään varmaankin huimasti takaisin alaspäin. Kerran viikossa on kylvetyspalvelu, viime viikolla ei ole suostunut toimenpiteeseen. Eli on ollut nyt yli kaksi viikkoa samoissa vaatteissa ja ilman kunnollista peseytymistä. Ja rasvausta ihon kuivumisen vuoksi.

Eilen kävin purkamassa omaishoitosopimuksen. Sopimuksessa on kohtia:

Hoitajan oikeudet - tulla kuulluksi hoito- ja palvelusuunnitelmaa muutettaessa ja hoitoa toisin järjestettäessä. 

LLKY sitoutuu - kuulemaan hoitajaa hoidettavan hoito- ja palvelusuunitelmaa muutettaessa.

Näitä kohtia ei ole noudatettu tässä tapauksessa. He eivät edes tienneet tämän sopimuksen sisältöä, tämä heidän tyhmyytensä annettakoon anteeksi. Vaikka he eivät näitä tienneet, minusta jo maalaisjärkikin olisi pitänyt sanoa, että minuakin on kuunneltava tässä tapauksessa. Vaikka isä oli itse halunnutkin, että asia pidetään minulta salassa. Tähän isän tahtoon haluan lisätä; onko järkevän ja täysivaltaisen ihmisen tahto pitää puolisonsa salassa näin suuressa asiassa. Onko hän kyennyt ajattelemaan, miten tämä vaikuttaa minun elämääni, miten hänen oman elämänsä laatu huononee. Lapset ovat ilmeisesti niin isä-sidonnaisia, että "paha äitipuoli" ei tarvitse tietoja asiasta. Kysyin heiltä, miltä tuntuisi jos oma puoliso lähtisi mitään sanomatta, yllättäen, ei jättäisi mitään merkkiä missä on, miksi lähti ja mitä on tapahtunut. Ei heillä oikeastaan ollut vastausta tähän asiaan.

Palvelusopimuksen purun yhteydessä kerroin palveluohjaalle koko tarinan. Hän oli lievästi sanoen järkyttynyt. Katsoimme yhdessä sopimuksen sekä hoito- ja palvelusuunnitelman. Hän kysyi, olenko nähnyt uuden palvelusopimuksen, kerroin sen lukeneeni. Hän kysyi, onko se mielestäni riittävä. Ei todellakaan ole. Viimeisenä palveluksena pyysin häntä ottamaan yhteyttä asioita nykyisin hoitavaan henkilöön ja että suunnitelmaa on ehdottomasti tarkistettava ja muutettava. Sepolla tulee olla joka päivä käynti jonkun toimesta. Hänen mahdollinen muistiongelmansa on tutkittava ja monta muuta asiaa. Toivon, että nämä asiat hoidetaan, vaikka en itse voi niihin enää vaikuttaa. Mutta sain edes tämän verran tulla kuulluksi jonkun asioita hoitavan kanssa. Palveluohjaaja lupasi viedä viestiä eteenpäin näistä asioista. En sitten tiedä mitä tapahtuu, mutta onko se enää minun asiani. Saanko koskaan sielulleni rauhan, kun asia on mennyt näin. Jos Sepon kunto romahtaa, ei minun toki tarvitse syyttää asiasta itseäni, mutta koskaan en tule unohtamaan. Lapset saavat omalletunnolleen ison taakan jos näin käy ja Seppo menehtyy aikaisemmin kuin olisi kotihoidossa tapahtunut.

Olen nyt hoitanut loput asiat tänään. Soitin happisäiliötä toimittavaan firmaan, pyytänyt hakemaan täällä olevan pois ja vietävän uuteen osoitteesen uuden säiliön. Olen osuuteni tehnyt. Mutta miksi minulla siitä huolimatta on mielettömän paha olo? Miksi minun sieluni on syvillä haavoilla, jotka vuotavat kuten silmäni nyt kun tätä kirjoitan? Miksi olen peloissani ja huolissani? Miksi kaipaan Seppoa toiselle sohvalla katsomaan televisiota ja tekemään veikkauksia? Miksi? Kertokaa, minulle miten saan haavani umpeen? Vai saanko mitenkään?

Kaikesta tästä huolimatta minun on alettava kirjoittaa uutta elämän kirjaa. En edes enää tiedä kuinka monetta kertaa. Alkulause vielä puuttuu, ja puuttuu uusi juonikin. Ehkä se tässä ajan kuluessa vielä löytyy. Nyt olen vanhan kirjan ja uuden kirjan välimaastossa, vain "tahroja paperilla...."

Kuten jo kirjoitin aiemmin, nukuin puoleen päivään, heräsin kyllä seitsemän jälkeen ja join kupin kahvia, mutta silmät eivät pysyneet auki. Menin siis uudelleen nukkumaan. Sain tosiaan vasta kolmeen mennessä kirjattua eilisen tehtävän ja sitten en enää vaivautunut avaamaan kirjaa uudesta tehtävästä. Päivä oli jo pitkälti yli puolen päivän ja ilta kohtapuoliin. Minähän sitä jo kirjottelin silloin alussa että 6 vai 16 päivää. No, ei lannistuta. Pidän tämän päivän lomaa projektistani ja jatkan huomenna, ja pakko jatkaa muuten tulee ihan oikeasti jäämään kesken. Ja sitten kyllä harmittaisi kovasti.

Olen aivan oikeasti saanut tästä projektista jotain intoa, se tuo tietyn päivärytmin mukanaan. Aamulla tai aamupäivällä purat eilisen tehtävän asiat, ja kun ne on poissa ja kirjoitettuna tässä, niin voi ottaa uuden tehtävän. Vaikka sitä tehtävää ei varsinaisesti teekään kirjaimellisesti, asiat joista tehtävässä puhuttiin, muhivat jossain osaa takaraivossa. Joku päivä on ollut niin hektinen, etten ole malttanut pidätellä kirjoitustani, vaan se on tullut jo ulos puolilta öin tai sen jälkeen.

Uskokoo ken tahtoo, mutta tästä taitaa olla jotain hyötyä. Voitte ehkä naureskella koko projektilleni,mutta suosittelen kokeilemaan, jos tuntuu elämä olevan solmussa. Blogini nimen ensimmäinen osa, Elämänlanka, sopii kaiken lisäksi oikein hyvin tähän. Olen alkanut purkamaan minun elämäni sotkuista vyyhteä, päivä kerrallaan. En ole oikeastaan tajunnutkaan,kuinka paljon solmuja ja takkuja Langassani onkaan. Olette varmaan huomanneet, että tehtävän purku on saattanut viedä minut aivan eri maailmaan, kuin lopulta alkuperäinen tehtävä on ollutkaan. Mutta jokin tietty asia on aina tullut päällimmäiseksi, josta olen voinut kirjoittaa. Tällainen välipäivä ei välttämättä ole huonokaan idea. Joskus ei vain jaksa, tulee liikaa asiaa. Välipäivä oikeastaan voisi olla vain se joka 30:s päivä, jolloin tehdään tarkistus siihen mennessä saaduista aikaansaannoksista. Sellainen kuitenkin tuli jo nyt. Pidän toisen välipäivän sitten tarkistuspäivänä, jolloin voin tarkastella koko kolmeakymmentä päivää paremmin. Ja jatkaa tietenkin jälleen seuraavana päivänä siitä eteenpäin.

Blogini nimen toinen osa, Pilviä ja Unelmia, on tietenkin tullut kuolleen lapseni nimestä. Alunperin hän oli Siiri, niin kauan kun eli. Siinä kun exän kanssa mietimme tätä kuoleman kysymystä odottaessamme, koska synnytys lähtee käyntiin, tulimme siihen tulokseen, ettemme voi käyttää nimeä Siiri. Hänestä tuli haihtuva Pilvi joka jäi Unelmaksi, siitä nimi ja se on myöskin muistokivessä. Vaikka Pilvi ei olekaan kastettu. Silti. Mutta siinä oli nyt vain pikainen selvitys tuosta nimestä. Tuo loppuosakin sopii nyt tähän, tehtävissä pohditaan välillä niitä unelmia ja haaveita, joita minulla on, kuten eilen, jolloin piti miettiä uusia suunnitelmia. Mitähän tehtävät vielä tuovatkaan tullessaan. Aika jännä juttu muuten ettei minulle ole tullut kiusausta lukea koko kirjaa. Tuntuisi, että pilaisin jotain, alkaisin miettiä jotain tehtävää numero 294, ja sitten jäisikin tekemättä se, jota nyt pitäisi tehdä.

Nyt pitää saada väriä tähän elämään

Tänään tuli postissa Sepolle kutsu intervallihoitoon, tietääkö kaikki mitä se tarkoittaa. On omainen, joka sairastaa jotain, lähinnä muistisairaita vanhuksia, heillä on joku omaishoitaja, puoliso, joku lapsista, jos sellaisia on, voi hän olla joku muukin läheinen. Omaishoitaja saa tietyn palkan kunnalta, summa riippuu hoidettavan kunnosta ja hoidettavuuden tasosta. Pieniä ne summat joka tapauksessa ovat, vähän yli seitsemän sataa on korkein ja siinä hoidettava on täysin toisen ihmisen avun varassa 24/7. Ja siitäkin pitää maksaa vielä vero! Meillä ei ole ihan sellainen tilanne. Enkä saakaan tuota korkeinta summaa. Omaishoitajalle kuuluu kaksi päivää vapaata kuukaudessa, käytännössä sitä ei ole. Mihin omainen lähtisi omasta kodistaan kahdeksi päiväksi ja kuka tulisi tilalle, meillä ei ole sijaisia olemassakaan. On muuten yksi puute omaishoidossa. Omaishoitajan on mahdollista saada apua kotiin muutamaksi tunniksi, siivoamaan, leipomaan, leikkaamaan nurmikkoa tai vain olemaan hoidettavan seurana. Mutta jos minun kotiini tulisi joku leipomaan, en kestäisi sitä, siivoamisesta puhumattakaan. Voisinko itse olla sekaantumatta koko ajan toisen tekemisiiin. Ellen olisi sitten sopinut jonnekin meneväni ja olevani koko päivän poissa, tai niin kauan kun sovitaan työajaksi. Silti minun pitäisi maksaa kympin verran tunti vielä itse tästä palvelusta.

Näin ollen ainoaksi vaihtoehdoksi jää intervallihoito. Toisin sanoen, Seppo pois kotoa, omainen hoitoon jonnekin, ja paikkoja on vain rajoitetusti. Ja koska useimmat ovat vanhuksia, ei tuollaiselle kuuskymppiselle ole oikein sopivaa paikka. Joka tapauksessa sellaisesta Seppo sen sai. Ei kuitenkaan muistisairaitten joukkoon, vaan ns viriilejä vanhuksia. Hoitajat ympäri vuorokauden, virikkeitäkin, ehkä. No, minähän ne virikkeet melkein tiedän, kun olen ollut töissä paikassa, jossa annetaan intevallihoitoa, hartauksia ja teeveestä jumalanpalvelus. Huh, minua armahtakaa joutumasta koskaan vanhuspaikkaan. Mutta omaisen jaksamisen kannalta tuollainen viikkokin voi olla hyvinkin ratkaiseva aika. Ja minä ainakin olen sen tarpeessa. Tunnen olevani pienimuotoisessa hoitolaitoksessa töissä joka päivä. Minähän olen varmaan monessa yhteydessä valitellut, etten pääse minnekään.

Seppo kyllä lappusen nähdessään huitaisi sen sivuun ja sanoi, ettei häntä kyllä yhtään kiinnosta. Luuli sen olevan vain joku ehdotus kunnalta, että voisi mennä jos kiinnostaa. Olen nyt noin kuukauden ajan puhunut tästä vähän kerrallaan. Sanonut, että olen puhunut kunnassa hänelle intervallipaikkaa, ja hän sanoo, ettei häntä kiinnosta. No ei varmaan kiinnostakaan. Mutta hän ei ajattele lainkaan miltä minusta tuntuu olla sidottuna kokopäiväisesti mieheen, joka huohottaa, valittaa kipuja, nukkuu suurimman osan aikaa. Minä en pääse minnekään, edelleenkään. Minulla ei ole elämää, minä vain olen fyysisesti läsnä. Yritän parhaani mukaan viihdyttää itseäni, kun ei voi muuta tehdä. Joka päivä ei siivota, tiskata ym. Ja siihenkin kyllästyy.  Me emme halaile, suukottele, hellittele toisiamme, niin kuin pariskunnat tekevät, meillä ei ole sänkytouhuja ollut noin vuoteen. Ja minä olen vielä täysissä voimissani ja tuhlaan elämääni täällä. Mitää ei tapahdu koskaan, kukaan ei käy, ketään en tapaa. Minä vain olen. Onneksi lähdin sinne Ikoni-kurssille edes. Saan  toisten ihmisten seuraa kerran edes viikossa kolme tuntia. Ryhmässä oli eräs nainen, jonka kanssa olemme joskus muinoin olleet samalla kurssilla myöskin, joku taidehömppäjuttu sekin oli, sekä keväällä sattumoisin hänkin oli sijaisena samassa paikassa kuin minä. Ja hän on hauska ihminen.

Niinpä, antakaa neuvoja, miten kauniisti saan Sepon ymmärtämään tilanteeni. No, minun itseni tehtäväksi sekin lopulta jää. Haluan pitää sen viikon, vaikka sitten vaatekaapissa asuisin sen ajan, mutta ei tarvitsisi miettiä toisen puolesta mitään. Ei tehdä toisen puolesta mitään. Olipas tämäkin nyt välipäivitys, ei tässä mitään tehtävää näköjään edes tarvittu. Päässä näköjään muhii muutenkin. Nyt aion rohkeasti juoda kaksi tai kolme lonkeroa tänään. Enkä ajattele yhtikäs mitään. Huomenna taas ollaan reippaita ja silleen. Siis.

Elämä on vienyt eteenpäin hurjaa vauhtia kohti vaikeuksia ja hankaluuksia. Rakastettuni on nykyään myös potilaani. Jos näin voisi sanoa. Rakkaani kunto on romahtanut kovasti vuoden aikana, ja laitoin omaishoitajapaperit vetämään maaliskuussa. Toukokuussa saimme lopullisen päätöksen ja näin minusta tuli virallisesti omaishoitaja maaliskuusta alkaen. Viime vuoden syksy meni lähes kokonaan sairaalassa, välillä kotiin ja uudelleen sairaalaan. Samaan aikaan tein töitä yläasteella noin kolme kuukautta kuvaamataidon opettajan sijaisena. Minun tehtäväni oli tuntien suunnitteleminen,opettaminen ja lopulta myös joulutodistukseen arvioinnit. Minulla oli myös luokanvalvojan tehtävät yhdelle seiskaluokalle. Se oli raskasta aikaa. Ei jaksanut mitään ylimääräistä edes ajatella tehdä. Joulukuussa pitkän taistelun jälkeen sain viimein lääkärit ymmärtämään, että kotiin tarvitaan happirikastin, ettei tarvitse aina kutsua ambulanssia, kun alkaa ahdistaa. Loppui sairaalakäynnit kerralla. Keväällä saatiin myös kannettava happilaite ja nestehappisäiliö, rajoitettu kotona oleminen saatiin myös poistettua, ja pääsimme yhdessäkin jonnekin. Lisäksi kotiin saatiin inhalaattori, jolla otetaan nestemäinen lääke. Jossain vaiheessa rakkaani voimat vähenivät sen verran, että oli myös rollaattorin hankinnan aika. Pientä lenkkeilyä ulkona  alettiin harrastaa enemmän kesän aikana.

Silti voimat vaan vähenevät häneltä. Töissä olin kuitenkin huhti- toukokuun ja melkein koko kesäkuun. Yllättäen vanhusten hoitokodissa. Minulle tuli pyyntö kolmen päivän sijaisuudesta, joka siis venähti melkein kolmeksi kuukaudeksi. Minulla on koulutus, joka vastaa nykyistä lähihoitajaa. Näin tuli harjoiteltua myös tätä tulevaa tehtävää varten huomaamatta ja sain kokemusta nykyisistä hoitomuodoista ja tarvikkeista ja monesta muusta asiasta. Viimeksi olen ollut hoitotyössä yli kymmenen vuotta sitten, taitaa olla enemmänkin. Omaishoitopäätöksen tultua voimaan, päätin etten enää ota pitkiä sijaisuuksia vastaa, mutta tein loppuun sen mitä siihen mennessä olin luvannut, eli noin juhannukseen saakka. Sen jälkeen on muutamia hajapäiviä ollut heinäkuussa ja nyt elokuulla yksi päivä tähän mennessä. Mieheni ei halua eikä uskalla olla pitkiä aikoja yksin kotona, jos jotain sattuu. Töissä tein vain aamu- ja iltavuoroja, en öitä ja töissä onneksi ymmärrettiin tilanteeni.

Kotona teen nykyään aivan kaiken, nurmikonleikkuusta lumitöihin, vuodenajasta riippuen. Teen ruuat, jaan lääkkeet, tiskaan astiat, pesen pyykit ja kylvetän mieheni. Siivoan kodin, puen vaatteet hänelle. Käyn kaupassa, maksan molempien laskut, hoidan terveyskeskusasiat,kela-asiat, veroasiat. Kaikki mitä kuuluu normaaliin elämään. Ainut mikä puuttuu, on normaali parisuhde. Meillä taitaa olla vain hoitosuhde. Istun hänen vierellään, kun hän ei saa unta, haen lääkettä ja taputtelen selkää, kun lima on tukehduttaa hänet.

Silti yritän pitää oman pääni järjestyksessä jollain tavalla. Ystäviäni en voi mennä tapaamaan, heidän on tultava minun luokseni. Vain muutama on jäljellä, jotka haluavat tulla meille. Tässä sen näkee kuka jaksaa tukea ja kannustaa. Niitä ei ole monta, mutta he ovat sitäkin arvokkaampia ja rakkaampia. Lisäksi olen ottanut itselleni lisää "huollettavia" entisten lisäksi, siis eläimiä. No, entisistä ei ole montaa edes jäljellä. Vanha- herra Tepsu-koira täyttää syksyllä 11 vuotta. Hilima-tyttönen (koira) on pian kolmevuotias, hän on tehnyt jo monet pennut jotka on sijoitettu uusiin koteihin. Kissoista vanhoja tuttavuuksia ovat "Kuningas-Krau", eli Jekku sekä manx-kissa Elvis, molemmat jo lähestyvät myöskin eläkeikää, ovat noin kymmenvuotiaita, tarkkaa vuotta en enää kummankaan kohdalla muista. Lisäksi on Lissu-kissu, jolla on tällä hetkellä kolme pentua, ne pitäisi saada uusiin koteihin elo-syyskuun vaihteessa. Sekä Juice-kissa Lissun sulhanen ja pentujen isä. Tänä kesänä olen ottanut aivan erilaisia eläimia mukaan sarjaan. Kolme jättiläis- akaattikotiloa, toisin sanoen suuria etanoita, sekä neljä seeprapeippo-poikaa.

No, nämä kaksi jälkimmäistä ovat tietenkin rajatulla alueella pysyviä, kotilot terraariossaan ja linnut häkissään, jonka muuten itse tein. Näihin kaikkiin saan purkaa erilaisia tuntoja, silitellä kissoja, käydä postilaatikolla koiran kanssa, rauhoittua katsomaan kotiloiden hidasta toimintaa, "keskustella" lintujen kanssa. Ne sirputtavat kun niille juttelee tai viheltää. Kaiken lisäksi ne asuvat erikseen muusta asunnosta. Minulla on aivan ikioma huone, jota kutsun Työhuoneeksi, harvoin siellä voi mitään tehdä, koska siellä on aina julmettu sotku. Onpa sentään tila, jonne voi jättää sotkut, jotka eivät ole kenenkään tiellä tai näkyvillä. Meidän kuistilta menee tähän huoneeseen aivan oma erillinen ovi. Toisesta ovesta tulla "tupaan", eli olohuoneeseen. Sieltä taas pääsee keittiöön, makuuhuoneeseen ja wc/suihku-ja saunatilaan. Omassa huoneessani on myös sänky, johon voi pötkähtää lepäämään omassa rauhassa, on kaikkein rakkaimmat kirjani (askartelu, käsityö, taide, astrologia, ym kirjat). Ompeluvälineet ja askarteluvälineet ja -materiaalit. Taidetarvikkeet. Siis kaikki, mikä on sydäntäni lähellä. Oma stereo ja levyt. Aivan kuin minulla olisi oma pieni yksiö talossani. Ja nyt minulla on pätevä syy myös välillä vetäytyä huoneeseeni, hoitamaan kotiloita ja lintuja. Siellä saan rauhoittua ja olla omassa maailmassani. Ilman tätä huonetta en varmaan jaksaisi, jaksaisi olla koko ajan sairaan miehen kanssa samassa huoneessa.

Tuo oli ikävästi sanottu, mutta se on tosiasia, kaiken ylittävä rakkaus on muuttunut ylipääsemättömäksi sairauden möykyksi. Ei enää halauksia, suukkoja, pitkiä keskusteluja. Se on vain minä, joka halaan ja lämmitän, minä annan suukon välillä ja joka kerta kun lähden asioille tai kauppaan. Yritän pitää keskustelun kepeänä ja kannustavana, välillä se ei onnistu. En kerro, miten valtava sähkölasku tuli, se on nykyään iso, koska rikastin toimii sähköllä, inhalaattori tarvitsee sähköä, kesällä kaksi tuuletinta koko aja täysillä makuuhuoneessa, että hän pystyisi hengittämään helteestä huolimatta. Yritän pitää sisälläni pahan oloni ja sanoa, että kyllä minä hoidan tämän ja tuon asian. Kyllä minä jaksan kantaa puut sisälle, meillä kun siis vain puulämmitys pönttömuureilla. Mä tykkään kun saan leikata nurmikkoa,( ja mitä vielä, en tasan tykkää, mutta on ollut alkaa tykätä).

Ei elämän näin pitänyt mennä, meillä piti oleman turvallinen ja rauhallinen yhteiselämä. Nyt on paljon pelkoa ja turvattomuutta, taistelua  milloin minkäkin asian vuoksi. Taloudellisesti vielä pärjäämme, varsinkin kun aloin saada palkkaa hoitotyöstäni, vaikka eihän se toki korvaa menetettyjä hetkiä, joita sairaus tuo tullessaan. Yhteisiä retkiä, ystävien kanssa seurustelua ja kaikkea muuta. Terveyttä ennenkaikkea sillä ei kuitenkaan saa takaisin. Äitini mielestä on tärkeää saada rahaa, ja on tyytyväinen kun saan omaishoitotuen, no se on hänen näkemyksensä. Olen sanonut, ettei se ole tärkein asia, pääasia  rahassa on vain se että saa tarpeellisen hoidettua. En ole ottanut omaishoitajuutta vastaan rahan vuoksi. Mieluummin tekisin töitä ulkopuolella kodin, mielekästä työtä, josta saan onnistumisen hetkiä.

Tässä varmaan tulikin lähes koko vuosi päivitettyä kerralla, onnistuisinko nyt päivittämään blogia tästä eteenpäin useammin kuin kerran vuodessa. Tässäkin on yksi henkireikä maailmaan, vaikka kukaan ei tätä lukisi, voi ainakin edes kuvitella, että jotakuta kiinnostaa nämä juttuni. Minun täytyy varmaan myöskin tehdä uusi kategoria, jossa esittelen eläimieni elämää, se voisi jo kiinnostaakin jotain. Uutta blogia en niiden vuoksi tee, tässäkin on tarpeeksi jaksamista.