Olen taas kerran viisaampi eilisen jälkeen. Olen saanut sellaista tietoa Sepon lähtemisestä, ettei asia paina minua enää. Hän on ollut sittenkin noin kaksi kuukautta asuntojonossa. Asiaa on tosissaan suunniteltu koko aika. Tuo asunnon saaminen vain sattui sopivasti intervallijaksoon. Seppo on kertonut elämästämme täällä kotona asioita, jotka ovat aiheuttaneet lapsissa vihaa ja katkeruutta minua kohtaan. Osa asioista on epätotuuksia, osa vääristeltyjä, osa väärinymmärrettyjä, ehkä jopa tahallisesti.

Omaishoitajan arkea lapset eivät voi ymmärtää, joten kaikki valitukseni ovat menneet vain minun välinpitämättömyyteni tai haluttomuuteni piikkiin. Huomioon ei ole otettu asioita, joita olen tehnyt Sepon vuoksi. Ei itse hoitamista, huolenpitoa ym. Ehkä jopa olematonta palkkaani on kuviteltu vain hyväksikäytön vuoksi saatavaksi lisäansioksi. Jolla elän ruhtinaallisesti.

Ilmeisesti lapsista kukaan ei kuitenkaan aio varsinaisesti huolehtia asioista, joita olen hoitanut tähän saakka. He kuvittelevat ilmeisesti, että kaikki hoituu nyt palveluasunnossa automaattisesti, mikä ei pidä paikkaansa. Laitoksen puolelta kyllä käydään katsomassa onko asukas hengissä. Mutta kuka ostaa jogurtit ja maidot ja kahvit Sepon kaappiin. Kuka huolehtii lääkäri- sairaalakäynnit. Osataanko koneissa olevat letkut hankkia ja vaihtaa määräajoin. Tilataanko nestehappi niin kuin sen kuuluukin. Kuka täyttää kannettavan happipullon. Kuka suihkuttaa Sepon, hän ei halua laitoksen puolelta outoa ihmistä sitä tekemään. Pyysi jo melkein eilen minua tekemään sen.

Monta päivää tässä menikin ennen kuin nämä kaikki tulivat ilmi. Mutta kun aikansa lypsää, heruu tippa jos toinenkin. Voi olla, että ilmi tulee vielä muitakin asioita, mutta en aio niistä enää stressiä ottaa. Seppo on loppujen lopuksi kuitenkin itse kaiken tämän järjestelyn takana, hän on itse prosessin aloittanut, jonka lapset yhteistuumin ovat sitten toteuttaneet.

Minussa itsessäni ei ole mitään syytä, olen työni tehnyt parhaani mukaan. Moni ei olisi nähnyt näin paljon vaivaa sairaan ihmisen vuoksi. Tietenkin tuntuu pahalta jättää hänet nyt tavallaan oman onnensa nojaan, mutta ainakaan minä en ole sitä tehnyt. Joku muu on asian takana ja kantaa vastuun tulevasta.

Edelleenkin Seppo pitää minua avopuolisonaan, mutta sitähän en missään nimessä tosiaankaan tämän jälkeen enää ole. En tiedä pystynkö olemaan edes kunnolla ystävä kaikkien saamieni tietojen perusteella. Minulta on hänen turha pyytää apua enää. Hän itse halusi tätä ja sitä saa mitä tilaa. Hän ei nyt sitten viihdykään siellä, sanoo haluavansa takaisin tähän kylään. On jo kysynyt joltain, onko tämän kylän kunnan vähäosaisten ja alkoholistien asuttamassa pienessä rivitalossa vapaita asuntoja. Samassa rivitalossa on terveydenhoitajan ja kotisairaanhoitajan tilat, joten ei ihan paha paikka sekään. Ei muuten, mutta asukkaat ovat tosiaan alkoholistuneita, ja ovat olleet vuosikymmeniä Sepon kavereita. Siitä alkaakin sitten äkkiputous kohti helvettiä. Mutta asiahan ei minulle kuulu.

Olen helpottunut, vaikka samalla erittäin surullinen. Että näin piti käydä. Nyt ei kuitenkaan ole enää sidottu aikaan, paikkaan samalla tavalla. Alan aktiivisesti suunnittelemaan mökkini myyntiä, saattaa olla vaikeaa tämän syrjäisen sijainnin vuoksi. Mutta kunhan saisi edes velkojen verran tästä ja ehkä pikkaisen päälle. Muutto, minne tahansa tulee olemaan hankala. Minulla on niin paljon tavaraa, ettei mikään yksiö tai edes kaksio riitä meille, minulla ja kuudelle eläimelle. Niistäkin täytyy varmaan osasta luopua, ellei sitten luonnollisen poistuman vuoksi joku niistä sattumalta kupsahda.

Tämä on nyt silti todella vaikea ymmärtää, vaikea lähteä näin rakentamaan uutta elämää ja vielä tällaiseen vuodenaikaan. Pimeys ja kylmyys koettelee voimia, yksinäisyys täällä pimeyden keskellä saattaa viedä loputkin vähäiset voimani. On nyt otettava vain mahdollisuuksien mukaan elämäni ihmisiin yhteyttä ja pyydettävä tarvittaessa apua. Onneksi lapseni kannustavat minua ja ovat valmiita auttamaan, ei rahallisesti, mutta henkisesti ja fyysisesti. Tsemppaalla minua ja auttamalla raskaissa töissä. Tai sitten kun poika pääsee armeijasta, toivon että hän paneutuisi tämän talon siistimiseen myyntikuntoon. Vaikka ei tässä nyt silleen paljon siistimistä ole. Onneksi olen saanut kuitenkin remonttiakin täällä tehtyä jonkin verran.

Tästä on nyt lähdettävä, pala palalta rakentamaan uutta elämää. Vaikeaa se tulee olemaan, mutta vaikeudet on tehty voitettavaksi.

Edellinen tekstini kertoi epätietoisuudesta. Minä en tiennyt mitä on tapahtunut, missä Seppo on ja miksi. Soitin Sepolle torstai-illalla, kun tajusin, ettei hän ja hänen tavaroitaan ole enää luonani. Hän ei suostunut kertomaan mitään, sanoi vain olevansa omassa kodissaan tai asunnossaan, en muista miten ilmaisi asian. Tyttärelle laitoin viestin, missä Seppo on, vastaus hyvässä turvassa. Seppo lupasi soittaa seuraavaana aamuna. Ei soittanut.

Soitin itse myöhemmin iltapäivällä, eikä asia vieläkään selvinnyt. En tiennyt onko hän jonkun lapsensa luona vai missä ihmeessä ja ennen kaikkea miksi näin on asia. Lupasi soittaa myöhemmin. Vasta joskus kuuden maissa illalla alkoi vähitellen asia purkautua. Lapset olivat hoitaneet intervallijakson aikana isälleen paikan palveluasuntolaan. Ilmeisesti olisivat vieneet suoraan jo intervallista hänet sinne, mutta asuntoon pääsi vasta torstaina. Joten olivat yhdessä päättäneet muuton tapahtuvan sinä aikana, kun olen kansalaisopiston kurssilla. Jo eteiseen astuessani näin puolityhjän vaatenaulakon ja jähmetyin ensimmäisen kerran. Tupaan mennessäni kuulin vain hiljaisuuden, ei happirikastimen pauhua, sitten näin tyhjän sohvan, millä Seppo yleensä oleili. Availin kaappeja ja laatikoita, vaatteet kadonneet, valokuvat, jotka olin juuri järjestänyt näkyville, lääkkeet, kaikki koneet. Kaikki. Jähmetyin kauhusta, enkä tajunnut enää mistään mitään.

Sepon kanssa eilen ja vielä tänään ollessani yhteydessä, on selvinnyt monta asiaa. Seppo on kokenut olevansa yksinäinen täällä, koska en ole koko ajan samassa huoneessa. Hän on kokenut olevansa minulle rasite ja turha mies, kun ei pysty mihinkään. Hän ei ole kuulemma jättänyt minua, hän vain haluaa omaa aikaa joksikin aikaa. Haluaa parantua tai ainakin tulla parempaan kuntoon, ennen kuin voisi olla taas minun kanssani. Kihlausta ei ole kuulemma purkanut, pitää sormusta sormessaan. Moitti minua, etten minä ole pitänyt sormusta aikoihin. Olen jättänyt kaikki sormukset välillä pois, kun sormet on niin kipeät ja nivelet turvonneet. Ja olen moneen kertaan tuon asian selittänyt hänelle, sormusta olen pitänyt koko ajan parhaani mukaan väärässä kädessä, että olisi edes minun mukanani koko ajan, siinäkään en ole voinut aina pitää. Välillä olen pitänyt kaulaketjussakin, mutta pois en ole jättänyt.

Osoitteenmuutos on kuulemma tehty jo keskiviikkona. Tytär ostanut kaikki uudet kalusteet tietokonetta myöden Sepolle ja asunto siis noin kahden päivän aikana kalustettu. Monta käytännön asiaa ei ole edes yritetty ottaa huomioon. Omaishoitajuus täytyy lopettaa, enkä nyt tiedä mikä on oikea päivä, ehkä se on torstai se viimeinen päivä, kun Seppo oli vielä sen päivän kotona. Täytyy neuvotella asiasta toimistossa. Laitteisiin pitäisi tilata vuosihuollot, apteekin kanssa olen sopinut miten ja missä järjetyksessä lääkkeet olisi hankittava, että ne saa vielä tämän vuoden lääkekaton alle sopimaan,ovat halvempia niin. Nestehappisäiliö on vielä täällä, koska räjähdysvaaran vuoksi sitä ei voi siirtää kuin asiantunteva ihminen, ja se on tässä tapauksessa joko palokunta tai sitten säiliön toimittaja. Tytär ei tiedä miten ja mistä ja koska säiliö on tilattava. Ei myöskään laitoksessa ole siitä tietenkään tietoa. Sepolla ei nyt siis ole tarvitsemaansa nestehappea käytössä, koska kannettava säliö täytyy täyttää päivittäin. Ja sitä Seppo ei edes itse pysty täyttämään. Kukaan lapsista ei sitä koskaan täyttänyt, eivät ole olleet kiinnostuneita koko asiasta, olisin voinut sen joskus opastaa heille., mutta en nyt, en enää. Ja monta muuta asiaa, joista osan olen tämän päivän aikana kertonut olevan olemassa tyttärelle. En ole kertonut miten niiden kanssa toimitaan. Ottakoon itse selvää, niin kuin minäkin aikoinaan. Sanovat olleen huolissaan isästään, että kuolee, jos jää tänne minun kanssani. Vuorokauden ympäriinsä olevaan valvontaan?! Nyt Seppo on omillaan, palveluasunnossa käy vain tarvittaessa ja pyydettäessä apua. On siis itsellisesti asuville tarkoitettu rivitalohuoneisto. Ateriapalvelu tuo joka toinen päivä  ruuan. Joka toinen päivä, sitä on kuulemma niin paljon, että riittää kahdeksi päiväksi. Pitää vain lämmittää itse, asia, johon Seppo hädin tuskin kykenee. Kuka hänelle käy kaupasta ostamassa jääkaappiin ruokaa. Ja kuinka usein, minä kävin lähes joka päivä hakemassa jotain.

Kumpikohan vaihtoehto nyt sitten on parempi. Seppo kertoi pesuille menon pelottavan, että miten jaksaa tehdä sen, olen suihkuttanut Sepon tähän saakka kokonaan ja täydellisesti. Eikä halua pyytää apua laitoksen puolelta, vaikka sitä tarjotaan. Enemmän yksin minun mielestäni Seppo nyt on, kuin täällä ollessa. Mutta ei taida olla enää minun asiani. Mielestäni tässä tapauksessa en ole tilivelvollinen kenellekään. En ole kihloissa miehen kanssa, joka ei asu minun kanssani. No, eipä siinä mitään. Minulta vietiin rakastamani ihminen, samalla minulta meni työpaikka. Ja monta muuta asiaa. Mahdollisesti meni myös Sepolta rakastettu ihminen, mikäli nyt sitten enää rakastikaan minua, kun tällaiseen ryhtyi.

Tein kuukausia töitä, että saimme kaikki laitteet ja lääkkeet, avustukset Sepolle Kelasta, veronpalautusta sairauskustannusten vuoksi, ja paljon muuta. Kuka ne kaikki nyt hoitaa. Seppo on nyt omillaan. Kaikki lapset ovat töissä. Asuvat kyllä lähellä nyt, mutta ainakin päivät on poissuljettuja isän kanssa olemisesta, ja tuskin kukaan siellä öisinkään viihtyy. Seppo pelkäsi eniten öitä, jos tulee paha kohtaus, kun ei pysty hengittämään, puhumaan, eli siis edes soittamaan apua. Hän tulee saamaan hälytyssysteemin laitoksen puolelle, mutta sinnekin on matkaa. Siis tulee jossain vaiheessa saamaan, sitä ei ole vielä. Kukaan ei ole niin lähellä, etteikö jotain peruuttamatonta ehtisi tapahtua, ennenkuin joku on paikalla.

Minä en ymmärrä tätä ratkaisua ollenkaan. Vaikka olin ratketa välillä liitoksistani, se tarkoittanut sitä, että halusin Sepon pois täältä. Olimme etsineet ja puhuneet asunnon hankkimisesta lähempää keskustaa, mutta ainakin tämä talvi olisi vielä pitänyt täällä olla. Talvella täältä lumen ja pimeyden keskeltä kukaan ei osta taloani. Täytyy olla kesä, aurinko ja varsinkin maisema.

Seppo tuntuu olevan itsekin huolissaan ratkaisunsa oikeellisudesta, mutta kuuluuko asia enää minulle. Jos hän tulisi takaisin, olisi kaikki hakemukset, valtakirjat ym tehtävä jälleen uudelleen. Ryhtyisinkö enää moiseen. Nyt pitää hankkia itselle elämä, työ ja ja ja.....

Olen vielä niin hukassa, etten tiedä mistä aloitan, mutta onneksi on lauantai, ei tarvitse aloittaa mistään, koska asioita ei voi hoitaa viikonloppuisin. Toivottavasti selviän tästä järkytyksestä maanantaihin mennessä, koska silloin alkaa uuden elämän etsintä.

Olisi meikit menneet turhuuksiin.

Kolmen ikonikurssituntini aikana kotini on tyhjennetty.

Tai ei ihan kokonaan.

Vain Seppo on viety, Sepon tavarat ja vaatteet.

Kaikki.

Lappu pöydällä, Sua ikävöin, Seppo.

Siinä kaikki.

Kaikki.

Mitä hyötyä on itsensä uhraamisesta toisen hyväksi, mikä on kiitos.

Kannattiko?

Lappu, jossa on kolme sanaa.

Isä on kuulemma turvassa, laittoi tytär viestin, kun kysyin mitä on tapahtunut.

Niinpä.

Kiitos.

Olen saanut, mitä olen tilannut.

Voiko ihminen enää tyhjemmäksi tulla.

Ei voi.

Nyt on alettava täyttää uutta tilalle.

Kunhan ensin toivun tästä.

Sua ikävöin Seppo, Asta

Niin se vain on, että yksi pieni julma teko voi vaikuttaa sellaiseenkin ihmiseen, jolle sitä ei lainkaan tarkoitettu. Naapurin mummo tuli illalla aivan hädissään meille pellon poikki, meidän pihoja erottaa vain pieni pellonpala, jonka poikki pääsee suoraan toisilleen. Ensimmäiseksi hän meni Hiliman luo, ja jutteli sille aikansa.

Hän tuli sisään ja sanoi, että on kovasti kaivannut Himmua häntä tapaamaan. Himmulla on ollut tapana tassutella useaan kertaan päivässä naapuriin ja touhuilla mummon kanssa, kun tämä on ollut ulkona. Aina kun mummo vie lämmityspuita sisään, on Himmukin kantanut oman kalikkansa myöskin. Nyt Himmu joutuu olemaan kiinni meidän yhteisen naapurimme tempauksen vuoksi. Mummo alkoi itkemään, kun kerroin tapauksesta. Himmu on ollut tärkeä tapahtuma mummon yksinäisessä elämässä. Mummosta on kivaa, kun Himmu seurailee hänen puuhiaan, hän on sille jutellut ja saanut rapsutella sitä. Himmu on tuonut piristystä mummon elämään. Nyt sekin on poissa, ja vain siksi, etten enää uskalla päästää Hilimaa irti kettingistään. Yhden tyhmän ihmisen teon vuoksi.

Itse asiassa tuo mies onkin jo viisikymmentävuotias. Mietimme Sepon kanssa sitä yhtenä päivänä, tuo mies on joskus kertonut syntymävuotensa ja kun sitä muistelimme, niin tuohon tulokseen tulimme. Mies on käynyt monesti myös mummon luona, ja luvannut tehdä yhtä sun toista palvelusta hänelle. Ne on kuitenkin jostain syystä jääneet tekemättä. Lisäksi mummon pihamaalla on tehty pientä vahinkoa, yksi kasvava puu on katkaistu jollain teräaseella ja mansikkamaat sotkettu. Näin mummo kertoi eilen. Aina kun näin on tapahtunut, mummo itse on ollut poissa. Hän käy säännöllisesti vanhuksille järjestetyllä kuljetuspalvelulla  asioilla keskustassa, ja kuljetus tapahtuu aina samaan aikaan samana viikonpäivänä. Todistaa emme voi, onko kyseessä sama henkilö, joka vahinkoja on aiheuttanut, mutta epäilys on suuri. Tässä meidän pienessä yhteisössä ei ole ennen tällaisia asioita tapahtunut. Mummokin on asunut lähes kahdeksankymmentä vuotta samassa paikassa, eikä muista mitään vastaavaa koskaan olleen.

Miten me, viattomat naapurit, saisimme tällaiset asiat loppumaan. Ettei meidän tarvitse pelätä itsemme ja eläintemme puolesta. Mummollakin on kaksi kissaa, joista ainakin toista tuo mies on alkanut ruokkimaan. Kertonut myös antaneensa minun kissoilleni ruokaa. Hänen ovenpielessään on kuulemma kaksi astiaa, toisessa vettä ja toisessa kissanruokaa. Itsellään miehellä ei ole kissaa.

Naapurimme teot vaikuttavat meidän muiden elämään. Emme voi enää olla rauhallisin ja turvallisin mielin. Ilman todisteita emme voi tehdä mitään ilmoituksia, että saisimme kiusanteon loppumaan. Olemme voimattomia tuollaisen terrorin edessä. Miksi tuollaisia ihmisiä, onko tuo edes ihmismäistä, on olemassa?

Jos nyt vasta luet tätä, lue ensin teksti otsikolla 17.päivä, murheiden selättäminen ja Pilvi Unelma.

Pilvi oli niin kaunis ja täydellinen. Kaikki hänessä oli todella täydellistä, kauniimpaa vauvaa ei ole koskaan ollutkaan. Kaikki muu oli täydellistä, vain elämä puuttui. Hengitys, sydämensykkeet, ensimmäinen itku. Synnytys meni hienosti, en ollut edes kipeä siitä. Salin läpi käveli toinen kätilö ja onnitteli uudesta vauvasta. Taas järkytyin huonoa informaatiota niin, etten osannut heti sanoa mitään. Huusin hänen peräänsä, minulla on kyllä tässä sylissäni kuollut vauva. Oma kätilöni tuli juuri sopivasti kuullakseen tuon. Toinen kätilö tuli, pyysi anteeksi ettei ollut tietoinen asiasta.

Kaksi tuntia olin vauvani kanssa kahden, exä ei halunnut olla niin kauan. Hänkin oli pitänyt vauvaa sylissään ja otin kuvan siitä tilanteesta. Päästyäni pois salista, kävelin yksin ja tuskaisena takaisin osastolle. Menimme ulos exän kanssa, hän kääri sätkän itselleen, sanoin että kääri minullekin, millään ei ole enää mitään väliä. Olin lopettanut tupakanpolton 19.12. 1999, ihan muuten vain. Sitten olinkin pian sen jälkeen raskaana.

Oli siis tiistaipäivä. Olin pyytänyt äitiäni tulemaan lasten kanssa sairaalaan. Elämäni toinen kamala tilanne, miten kertoa lapsille, jotka olivat odottaneet pikkusiskoa todella kovasti, varsinkin poika vielä enemmän. Kun sen tilanteen olisi voinut ohittaa. Äitini ja lapset tulivat, Miika tuli heti luokseni ja antoi minulle pienen huovutetun sydämen vauvaa varten. (Nyt itkettää ja pahasti, pystynkö kirjoittamaan tämän.) (tauko)

Sitten Miika katseli ympärilleen ja kysyi missä vauva on. Purskahdin itkuun ja sanoin, ettei vauva jaksanut elää, että se syntyi kuolleena. Molemmat lapset ja minä itkimme, kysyin lapsilta haluatko he silti nähdä vauvan, halusivat. Soitin hoitajille ja pyysin hakemaan vauvan. Sitä kohtaamista ei myöskään voi koskaan unohtaa, mutta en halua siitä enempää kertoa, voitte vain kuvitella miten rankkaa se oli. Äitini ei ollut paikalla kun vauva tuotiin, hän ymmärsi, että haluamme tuon tuokion olla oman perheen kesken. Kun olimme kaikki vähän rauhoittuneet, pyysin äitini takaisin. Hänkin halusi pitää vauvaa hetken sylissään. Isäni oli kuulemma ottanut todella raskaasti vauvan kuoleman, eikä halunnut tulla mukaan. Olin soittanut aamulla koululle ja kertonut lasten opettajille tilanteen ja sanonut, etteivät ainakaan tänään tule kouluun, eikä ehkä pariin päivään. Olisin halunnut lähteä heidän mukanaan kotiin myöskin, exä lähtisi. Minua ei päästetty, eivät halunneet päästää minua siinä mielentilassa. Kaiken lisäksi keskiviikolle oli järjestetty kriisipalaveri asiasta.

Meidän luonamme olivat käyneet jo aiemmin sosiaalityöntekijä, sairaalan pappi, ja muitakin kaiketi, en muista enää. Olin myös pyytänyt hoitajia soittamaan terapeutilleni maanantaina, että pyytäisivät häntä käymään jos ehtii. En voinut itse soittaa. Terapeuttini tuli illalla. Onnekseni minulla oli terapia kesken, sain myöhemmin purkaa hänen kanssaan tätä asiaa. Minua ei jätetty yksin pitkäksi aikaa. Soitin monille ihmisille. Luinkin myöhemmin papereistani, joita pyysin 2008, jolloin yritin sitä kirjaa kirjoittaa, että olin ollut paljon puhelimessa.

Kriisipalaveriin sain pyytää ihmisiä, jotka halusin mukaan. Pyysin tietysti vanhempani, exän äiti ja sisko, siskonpoika, josta piti tulla kummi. Omat lapset tietysti ja myöskin siskontytär taisi olla mukana, samanikäinen kuin Miika. Henkilökunnasta pyysin hoitajan, joka teki mokan ja harjoittelijatytön, sekä myös kätilöni. Hänkin tuli, vaikka oli ollut edellisen yön töissä, koki asian sen verran tärkeäksi. Sairaalan puolesta tuli myös sosiaaliterapeutti ja pappi. Keskustelu kesti pari tuntia, jokaisen tuntemukset käytiin läpi. Se oli hienoa, että sellainen oli järjestetty. Ei jäänyt mikään tapahtumassa epäselväksi, periaatteessa. Vaikka kaikki olikin yhtä katastrofia. Vauva oli viety sairaalan kappeliin.

Menimme lopuksi osa kappeliin, minulla oli vauvalle vaatteet, ne vaatteet jotka olisin laittanut päälle KUN lähden vauvan kanssa kotiin. Iso mies toi vauvan ja suurin piirtein paiskasi sen kylmälle lavetille ja aikoi alkaa pukemaan sitä. Sanoin, että puen itse. Siinä vaiheessa huomasin hänenkin jotenkin nolostuneen. Olin päättänyt viedä vauvan mukanani kotiin lähtiessä. Periaatteessa meidän olisi pitänyt hakea hänet ruumisautolla arkun kanssa. Ja minähän en lastani jätä toiselle paikkakunnalle yksin. Toimme hänet kummisedän punaisella Porshella, ja Miika tuli samassa autossa mukana.

Veimme vauvan oman sairaalan kappeliin,koska meillä ollut sitä arkkua. Pihassa Miika sanoi, että haluaa pitää vielä vauvaa sylissä. Kuva on ihana, ylpeä isoveli pitää siskoaan sylissä hymy huulillaan. Isäni ei osannut sanoa mitään, itki vain hiljaa itsekseen. Otimme paljon kuvia.  Pilvin hautajaiset olivat 14.10.

Mutta nyt en pysty enempään. Mielestäni minun ei tarvitse käsitellä tätä murhehtimis tehtävää enempää. Vaikka se olikin etukäteen murehtimisesta. Nuo päivät ovat opettaneet, ettei mitään kannata murehtia etukäteen, koskaan ei kuitenkaan tiedä mitä on tulossa. Omaa kategoriaa en Pilville laita. Aluperin oli Pilviä ja Unelmia blogi vain Pilviä varten, mutta siitähän ei tullut mitään. Palaan ehkä tähän aiheeseen jossain toisessa yhteydessä, ehkä näiden tehtävien myötä tai muuten. Tämä oli ensimmäinen kerta kun krjoitin koko tarinan itse omakätisesti näin tarkasti. Ja yhtä vaikeaa se tuntuu olevan kuin olisi ollut aiemminkin. Tänään menen haudalle ja vien sinne enkelin, joka vuosi olen vienyt enkelin, tai ainakin melkein joka vuosi, ehkä muutama enkeli puuttuu välistä. Niitähän pitäisi olla nyt yksitoista tämän päivän jälkeen. Exäkin tulee, tai hän jo eilen kertoi menevänsä, hänkään ei ole kaikesta huolimatta unohtanut. Rakas lapseni, hyvää syntymäpäivää.

Nämä kaksi päivää vuodessa on sellaisia murheen päiviä, joita ei voi ohittaa murehtimatta 25. ja 26. päivät. On yksitoista vuotta Pilvi Unelman syntymästä. Se oli silloin maanantaipäivä kun lähdin synnyttämään. Viikonloppuna lauantaina oli ensimmäinen pelkopäivä. Lapsi ei mielestäni enää liikkunut ja minuun iski hirveä pelko, että hän on kuollut. Tönin vauvaa vatsassa ja odotin vastausta ja lopulta olinkin sen olevinaan saavani. Ilmeisesti vain töniminen sai sen liikkeelle ja torjuin pelkoni. Ajattelin vatsassani olevan vain niin vähän tilaa, ettei hän pystynyt enää liikkumaan, tai että oli jo kiinnittynyt ja siksi ei liikkunut. Silti jonnekin takaraivolle jäi pelko.Exä oli ollut seitsemän kuukautta raskausajasta poissa, vankilassa kahdesta rattijuopumuksesta. Hänellä olisi ollut vielä kaksi viikkoa istumista, ja olimme taistelleet linnatuomion lyhentämisestä koko ajan, syynä minun raskauteni. Että hän pääsisi ulos edes muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa. Eihän se tietenkään ollut hyvä syy kenenkään  mielestä. Edellisen viikon maanantaina äityispolilla oli lääkäri oli päättänyt synnytyksen käynnistyksen seuraavalle viikolle maantantaina. Linnasta olisi päässyt käymään kotona mikäli lapsi syntyy kuolleena, oli aiemmin sanottu. Kuitenkin tuon paperin synnytyksen käynnistyksestä lähettäessäni, hän sai kuin sainkin "armahdusta" sen verran, että pääsi edellisenä päivänä kotiin. Tullessaan hän toi vauvan sängyn, jonka oli sinä aikana tehnyt omin käsin. Se koottiin samana iltana tulevan kummisedän kanssa.

En puhunut mitään pelostani, enkä edes ajatellut sitä enää sen kummemmin, olin vain onnellinen hänen paluustaan. Aamulla lähdin kimppakyydilla sairaalaan, siitäkin sain tapella, en mahtunut enää aikoihin ratin taakse, mutta polin mieslääkäri ei sitä oikein tajunnut. Sain kuitenkin luvan tulla kimppakyydillä, kun aikani asiaa selitin. Olin kymmenen aikoihin sairaalalla. Menin äitiyispolin kautta, koska synnytys ei ollut käynnissä. Siellä alettiin tehdä heti rutiinit, eli sydänäänet ja mahdolliset supistukset tutkittiin. Hoitaja laittoi piuhat mahani ympäri ja ääniä olisi pitänyt kuulua, vaan ei kuulunut. Hän kokeli monesta kohtaa, ja näin huolen hänen kasvoillaan. Hän yritti lohduttaa, että lapsi on varmaan niin hankalassa asennossa, ettei nyt löydä oikeaa paikkaa. Tiesi varmaan mikä on tilanne, mutta hänen ei sitä kuulunut sanoa. Minäkin tiesin, ettei niitä ääniä enää ole, mutta en sanonut sitä ääneen, sitä toivoo viimeiseen saakka kaiken olevan hyvin. Minut vietiin toiseen huoneeseen ja sinne kutsuttiin lääkäri, joka ei myöskään löytänyt ääniä, hänkään ei sanonut mitään, vaan haki johtajalääkärin, sen joka oli määrännyt käynnistyksen.

Olin tietenkin siinä vaiheessa jo pelosta shokissa, olin varma että pahin mahdollinen asia on tapahtunut. Matti H. lääkäri, tuli nopeasti, kuunteli ja väänteli nappuloita ja piuhoja kauan, etsi sydäntä ja napanuoravirtausta. Ei puhunut mitään, ja näin koko muun hoitajaporukan katsovan surullisesti monitoriin. Tiesin, minä tiesin. Lopulta kysyin lääkäriltä onko se kuollut. Tähän lääkäri sanoi sanat, joita en koskaan unohda: "Tämä on kyllä menehtynyt." Menehtynyt !Tuntui kuin minut olisi heitetty napajäätikölle, minun tuli niin kylmä, että luulin itsekin olevani kuollut. Ei itkua. Ei tunteita. Nousin hoitopöydältä ja puin päälleni. Kysyin vain, mitä nyt tapahtuu. Lääkäri sanoi, jatketaan suunnitelman mukaan, käynnistetään synnytys. Hoitajat osastolla tyhjentävät yhden huoneen, jossa saan olla yksin. Sanoin, että haluan soittaa miehelleni. Lääkäri sanoi, että voin soittaa hänen huoneestaan. Hän ei todellakaan halunnut, että menen odotushuoneeseen ilmoittamaan tällaista asiaa kaikkien muiden odottavien joukkoon. Sanoin soittavani omasta puhelimestani ja menen ulos soittamaan. Halusin olla yksin, kun asian sanon tulevalle isälle.

Voi kun tätä on kamala kirjoittaa, mutta minun on nyt pakko tämä tehdä. Älkää lukeko enempää, ellette pysty siihen ymmärrän kyllä. Minäkin pidän tauon.

No niin, kahvilla kävin välillä, joten jatkan. Soitin siis exälle. Hän oli juuri yhden kaverin kanssa ollut huonekaluliikkeessä ostamassa patjaa, joutui tilaamaan, koska sänky ei ollut standarikokoinen. Sanoin vain, peruuta se: "Se on kuollut, se on kuollut", tätä hoin varmaan monta minuuttia ja itkin. Ensimmäisen kerran. Hän ei ollut uskoa, tietenkään. Pyysin häntä välittömästi lähtemään sairaalaan. Soitin myös äidilleni ja lasten hoitajalle, jonka olin aiemmin jo sopinut, koska emme tienneet, tuleeko ex kotiin. Hoitajalle sanoin, että menee normaalisti meille kuten on sovittu, vie lapset näppikerhoon ja on heidän kanssaan, mutta ei saa kertoa tilanteen muuttumista mitenkään. Exän ensimmäinen reaktio oli ollut puhelun jälkeen, että hän lähtee ryyppäämään, tyypillinen tapa hoitaa ikävät asiat pois mielestä. Onneksi tämä kaveri, neljän lapsen isä, oli niin viisas, että oli sanonut, mene, isää tarvitaan nyt minun luonani. Itse ei voinut lähteä tuomaan vaan sanoi tietävänsä, kenellä olisi aikaa. Exällä siis ei ollut ajokorttia ja oli juuri linnasta päässyt.

Sillä aikaa minulle laitettiin huone, ja sanoin isänkin tulevan, myös hänelle varattiin vuode viereeni. Käynnistyslääkitys. Kipulääkityksen saan heti kun supistukset alkavat. Sanoivat, ettei minun tarvitse kärsiä yhtään enempää kuin on tarpeen, että kärsimystä on tarpeeksi. Exä tuli, ja itkimme yhdessä ja pohdimme tilannetta, miten näin voi käydä kaiken jälkeen. Minun raskauteni oli ollut ongelmaton, paras kaikista kolmesta, ellei oteta huomioon sitä, että jouduin odottamaan sen yksin pienten lasten kanssa, olivat silloin yhdeksän ja yksitoista. Illan mittaan sain enemmän ja enemmän lääkitystä, supistuksia ei tuntunut, muuten kuin kokeilemalla vatsaa, kipuja ei ollut. Hoitajat kävivät usein luonani ja keskustelivat kanssani. Oli myös yksi kätilöharjoittelija, ei varmaan usein tule harjoittelijan kohdalle moinen tilanne. Pyysi aina luvan saako tulla ja halusi jutella. Annoin hänen käydä. Ajattelin, että tekee hyvää tulevalle kätilölle tällainenkin tilanne. Mietimme lapsen nimeä exän kanssa. Siiri hän oli ollut tähän saakka. Halusimme nimetä hänet uudelleen ja lopulta hänestä tuli Pilvi Unelma, nimen tarinan olenkin kertonut jo aiemmin. Katsoimme teeveetä siitä mitään näkemättä. Joku Bondin elokuva sieltä tuli illalla. Sinänsä jännä juttu, kun olin vakavasti sairaana masennuksesta, en pystynyt katsomaan kuin Bondeja nauhalta toinen toisensa perään. Nykyään en pysty Bondeja katsomaan.

Saimme molemmat unilääkkeet ja rauhoittavat, että saisimme edes vähän unta. Exä oli sanonut, ettei halua tulla synnytykseen mukaan, ei halua nähdä kuollutta lastaan, enkä ollut siitä pahoillani, ymmärsin hyvin. Yksi hoitaja teki pahan mokan. Olin pyytänyt lisää kipulääkettä, hän tulikin vähän aikaa myöhemmin sen harjoittelijan kanssa ja toi sydänäänikoneen mukanaan !!!. Apua. Sanoin tarvitsevani lääkitystä, kun on kipuja, hän puoliksi nauraen sanoi, että niin lapsi tulee maailmaan. Että kuunnellaan äänet ensin. "Äänet? Mitkä äänet? Nyt sinä et ole ajan tasalla. Olen täällä synnyttämässä kuollutta lasta!". Hoitajaharjoittelijakin oli ihan järkyttyneen näköinen, koska hän tiesi tilanteen. Tämä hoitaja meni todella noloksi ja hämilleen. Änkytti jotain, että oli ollut pitkällä vapaalla eikä ollut kuunnellut kunnolla raporttia. Mikä moka. Illan mittaan hän kävi monesti luonani ja pyyteli anteeksi sanomiaan sanoja ja käyttäytymistään, lopulta tämä hoitaja oli paras lohduttajani, ehkä juuri tuosta syystä. Hän oli jo iäkkäämpi hoitaja ja monenlaista nähnyt.

Yöllä kolmen aikaan tunsin, että olisi vessahätä, en ollutkaan koko päivänä aamun jälkeen käynyt vessassa, kipulääkitys vei senkin tunteen. Hoitajan pyysin avukseni, kun olin niin tokkurassa, etten pystyssä pysynyt, ja kauan lorottelin, jälkeenpäin vasta tajusin, että lapsivesi lähti samalla. Puolen tunnin päästä alkoi kovat kivut ja hoitajan pyysin jälleen, hän tutki tilanteen ja niin minua lähdettiin miljoonaa viemään saliin, synnytys oli jo pitkällä. Salissa oli tietenkin tieto, luojan kiitos, että tulee äiti joka synnyttää kuolleen vauvan. Oli lähes jo ponnistuksen aika. EI, minä en synnytä ennenkuin minun mies on täällä, hakekaa se heti tänne, en halua synnyttää ennenkuin hän on täällä. Ja nukahdin. En synnytä. Exä tuli, vaikka oli sanonut, ettei tule. Onneksi tuli. Minulle oli jo edellisenä päivänä sanottu, että katso vauva sitten kun se on syntynyt. Olin sanonut, etten mistään hinnasta jättäisi katsomatta. Viimeinen ponnistus oli kaamea. Poltot alavatsalla hirveät, enkä meinannut millään uskaltaa ponnistaa loppuun saakka. Mutta tulihan se sieltä lopulta. Samantien ponkaisin istumaan, ja otin vauvan syliini. Kätilö sanoi, että hänen pitäisi vähän neuloa, ettei saa vielä nousta, sanoin, ettei sillä ole väliä, haluan vauvan. (itkettää). Pyysin exää hakemaan kameran, kuvia pitää saada edes tästä ainutlaatuisesta tilanteesta, että jäisi edes jotain muistoa. Pilvi syntyi 26.9.2000, kello 4.45, pituus 52 cm, paino 3260 g.

En nyt kyllä pysty kirjoittamaan tätä loppuun saakka. Kirjoitan myöhemmin päivällä lisää. Haluan jakaa tämän kuitenkin loppuun saakka, pääsen itsekin yli tästä päivästä paremmin.

Välillä tuntuu, etten osaa yhtään mitään asiaa tehdä oikein. Sain sen taas tänään huomata. Yritän täällä pärjäillä mökkihöperyyden partaalla sairaan miehen kanssa. Kun ilmoittelen itsestäni ulkopuolelle pienen piirini, en näköjään sitä enää osaa tehdä oikein. Negatiivinen palaute on sinänsä ihan oikein, jos on tehnyt väärin. En tiedä sitten oliko tekemäni asia sitten niin väärin. Mutta ainakin sisukaluni niin väittävät. Olen melkein shokkitilassa.

Seppo oli ensin vähältä tukehtua lopullisesti, eikä mitään happimäärä ollut riittää. Pieni omaishoitajan kovrvaukseni meni laskujen maksamiseen. Ja lisää pukkaa laatikosta, kun postia hain. Tämä ei ole niitä päiviä jolloin kaikki menee  hienosti ja rennosti. Minun pitäisi lähteä keskustaan asioille, apteekissa on pakko käydä. Sepon lääkkeistä osa niin vähissä ja ilman niitä ei tule toimeen. Mutta tämän pahan mielen ja olon vuoksi, en tiedä uskallanko. Josko asioiden hoitaminenkin menee pieleen. Ja uskallanko jättää Sepon pariksi tunniksi yksin kotiin, mukaan hän ei jaksa lähteä.

Joskus kaikki on niin pienestä kiinni. Tunnen itseni nyt jotenkin vajavaiseksi ja taitamattomaksi. En osaa yksinkertaista asiaa hoitaa, niin ettenkö aiheuttaisi siitä pahaa mieltä sekä toiselle että itselle. No, ite aiheutin, ja ite kärsin. Onpa näitä ennenkin ollut. Tässä tilanteessa, mikä minulla on, tuntuu pienempikin asia vuoren kokoiselta. Taidan mennä rääkymään hetkeksi omaan huoneeseen ja yritän palauttaa tasapainoni uudelleen. Sepolle en voi purkaa asioita, hänellä on jo tarpeeksi kestämistä omassa olossaankin.

Jos minun anteeksipyyntöni otetaan vastaan, se vähän helpottaa, mutta jos se ei, niin minun on vain oma mokani sitten kestettävä.

  Eilisen päivän tehtävä alkoi todella hyvin, mutta jatko epäonnistui täysin. Oikeastaan tämän päivän tehtävä olisi sopinut huomattavasti paremmin. Oikeasti olin tosi tyytyväinen aamuun. Sitten alkoikin kaikki mennä pieleen. Olin Virpin kanssa puhunut edellisenä iltana pitkän puhelun. Silloin sovimme, että kun saan liiton rahan, menemme yhdessä käymään lähikaupungissa jonain torstaina, jolloin siellä on toripäivä. En sanonut mitään tiettyä torstaita, koska en tiedä milloin liiton päivärahani maksetaan. Sehän riippuu liitosta, paljonko siellä on hakemuksia, koskaan päivä ei kuitenkaan ole mikään tietty. Viime kuulla sain odottaa rahaani yli kolme viikkoa, mikä on mielestäni täysin kohtuutonta.Heinäkuussa raha tuli 17.päivä ja elokuussa lopulta 25.päivä. Hakemuksen laitan sinne jokaisen kuukauden viimeinen päivä. Kukaan palkkatyöläinen ei suostuisi tällaiseen maksatusjärjestelmään. Mutta eihän työttömällä ole väliä, eihän sillä ole menojakaan. Vai?

  No, eiköhän tämä neitokainen sitten lähettänyt viestin, että mikä päivä se olikaan, kun saat rahan, ja tarkoitinko tämän viikon vai ensi viikon torstaita. Voi jumalauta, enkö mä juuri illalla selittäny asian juurta jaksain. "Mä en sanonu mitään tiettyä päivää rahan tulolle, enkä sanonu mitään tiettyä torstaita. Miksi vitussa sä et koskaan kuuntele loppuun saakka, mitä mä sanon!" Ja siitä se lähti, se moitti mua, etten selittäny kunnolla ja hän on nukkunut niin huonosti, ettei jaksa keskittyä kunnolla kuuntelemaan. Johon totesin, että en ikinä mene sen kanssa yhtään minnekään ja sitäpaitsi kun perjantaina tulen keskustaan, haen mun hälle lainaamat kirjat takas, enkä halua ikinä olla sen kanssa missään tekemisissä.Annoin tulla kaiken muunkin paskan mitä mun päässäni liikkui. Sitten tuli Laura käymään, toi mulle koiranruokasäkin,jota olin sen pyytänyt hankkimaan.Oletin, ettei Laura ole kauan,koska olin aikonut siivota. Eikä, Laura vaan oli ja oli ja oli. Kolme tuntia.Laurakin siinä valitteli välillä yhtä ja toista. Ja viimein kun lähti, olin jo aivan uupunut. Aloin tehdä ruokaa ja kun alettiin syömään, tuli naapurin muori "katsomaan koiranpentuja,kun Hilima on kuulemma monta kertaa pyytänyt!" Muori ilmeisesti osaa puhua koirankieltä. Ei siinä mitään, se muori on ihan kiva ihminen ja käy meillä noin kerran puolessa vuodessa, mutta että juuri eilen. Sekin vain lopulta istahti sohvalle, eikä kulumallakaan pois. Asuu yksin, eikä varmaan liialti puhekavereita, mutta että juuri eilen päätti tulla.

Lopulta hermostuin vielä Seppoonkin illan päätteeksi, kinusi asioita, joita sen ei kuulu tehdä, eli tupakkaa. Hermostuin, lopulta niin, että otin siltä happilaitteet pois ja sanoin, ettei tarvitse niitä, jos kerta kykenee tupakkaa polttamaan. Hänen keuhkoahtaumansa on tullut 45:n vuoden tupakoinnista.

  Siis kerta kaikkiaan, mä en enää jaksanut. Onneksi edes poika oli tyytyväinen konetta hakiessaan, kun olin saanut sen hoidettua kuntoon. Sanoin kyllä, että voisi pienen korvauksen mulle siitä joskus antaa, kun jouduin niin monta puhelua ja osan maksullisia, soittamaan sen takia. Se maksullinen puhelu olikin eilisen päivä hyvä asia, sain asiatuntevaa ja asiallista palvelua ja nopeasti ilman turhia jonotusaikoja.

  Illalla sitten Virpi kuitenkin alkoi viestitellä uudelleen, ja kun aikamme läheteltiin viestejä, saimme asiat sovittua ja sain sanottua, mitkä asiat mua vaivaa. Moni muukin asia, kun vain hänen käyttäytymisensä.

Ja nyt, aamulla kello yhdeksän (hups, olen kirjoittanut tätä yli tunnin), olen jo valmiiksi aivan väsynyt, uupunut, masentunut ja vaikka mitä. Eli päivän tehtävä sopii oikein, eikun lepoa vaan. Paitsi että, Sepolle tulee pari vierasta ja vähän pitäisi jaksaa sen vuoksi. Juuri äsken pyysin anteeksi Sepolta eilistä käytöstäni ja yritän ottaa nyt rauhallisesti ja hermostumatta. Menen omaan huoneeseen ja ovi kiinni jos meinaan saada jonkun "kohtauksen".

  Syyskuut on aina joka vuosi kamalia. Syyskuussa vuonna 2000 olin onnellisesti raskaana ja odotimme innolla tyttöä syntyväksi. Sairaalaan mennessäni 25.9 ei ollut enää tyttöä vaan tytön ruumis, joka syntyi yöllä kuolleena. Joka vuosi asia painaa yhtä paljon sydäntä ja sielua. Ihmiset, joille joskus siitä juttelen, vähättelevät asiaa. "Eihän se ehtinyt edes syntyä elävänä, miksi sitä surra." "Eikös se ollut keskenmeno". Keskenmeno!!!! Neljä päivää ennen laskettua aikaa!  Ei keskosiakaan sanota keskenmenoksi.  Ja " Siitähä on jo yli kymmenen vuotta, mitä sitä nyt enää kannattaa ajatella". No ei varmaan kannatakaan, en minä tahallani Pilviä ajattele, se vain tulee, lupaa kysymättä Pilvi tulee joka syyskuu. Jos yritän torjua Hänet,  ajatukset, ne tulevat kahta rajumpana jossain vaiheessa  kuitenkin. Kun lokakuun 14. päivä koittaa, niin ahdistus alkaa vähitellen helpottaa. Tuo päivä oli päivä, jolloin Pilvi Unelma haudattiin.

Pidän työstäni hyvinkin paljon. Silti on asioita joita en pysty tekemään vaikka haluaisinkin. Vetoan asioihin, joita en voi tehdä, ehkä väärällä tavalla. On talvi ja talviurheilun aika oppilailla. Minä en luistele enkä hiihdä. Niitä en ole tehnyt lähes kolmeenkymmeneen vuoteen. Enkä enää uskaltaisi tehdäkään. Yksi syy on etten varmaan enää osaisi, toinen syy, kunto ei taida riittää. Mutta kolmas syy, jota en ole tainnut edes sanoa työssäni, on loukkaantumiseni vuonna 2001. Luulen, etteivät he edes ymmärtäisi sitä. Vamma, joka minulle tuli silloin aikoinaan, vaikuttaa minun koko loppuelämääni. Kaaduin silloin oikean käteni niin pahasti, että minulle vajaan vuoden kuluttua ehdotettiin sairaseläkettä. Käteni murtui, olkavarren luu halkesi puoleenväliin, kyynärpää oli pirstaleina. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen käteni oli osittain halvaantunut. Toisessa leikkauksessa halvaus saatiin korjattua, hermovamma oli aiheuttanut osittaisen halvauksen. Kolmannessa leikkauksessa poistettiin osa metallista, joitain lankoja ja pieniä ruuveja. Neljättä leikkausta ei pitänyt tullakaan. Olkavarttani tukevat raudat pitivät jäämän käteeni. Kuitenkin muutaman vuoden kuluttua toisen tukiraudan ruuvi oli katkennut ja alkoi painamaan hermoja. Neljäs leikkaus, poistettiin pienempi tukirauta, katkennut ruuvi ja kolme muuta ruuvia. Lääkäri sanoi, ettei käteni tule koskaan kestämään viidettä leikkausta.

 Toisin sanoen, jos kaadun käteni päälle, se on erittäin altis uudelle murtumalle. Kädestäni on voimat lähteneet. Osa olkavarren lihaksista on kokonaan pois leikkausten vuoksi, siihen ei siis tule koskaan lihasmassaa tarpeeksi. Joka taas aiheuttaa voimattomuutta. Kädessä on vähän väliä hermokipua, lihaskipua, siinä on lopun elämän kestävä liikerajoite. Liikkeet, jotka toisille ovat jokapäivää, vaativat minulta kärsimystä ja keskittymistä. Jopa normaalin kokoisen kauppakassin kantaminen tietää tuskaa.  Monesti teenkin asioita vasemmalla kädelläni. Joudun tukeutumaan vasempaan käteeni normaalia enemmän. Mikä taas rasittaa selkää ja hartioita, koska en voi antaa vastapainoa oikealla kädelläni.

Näitä asioita en ole kertonut töissä. He moittivat minua kun en lähde liikuntatunnilla luistelemaan tai hiihtämään. En halua riskeerata. Jos käteni murtuisi, kuka korvaisi sen? Luultavasti ei työhön liittyvä vakuutuskaan, koska minulla on ennestään jo vaaratilanne. On ikävä kuulla, miten työtoverit antavat  minulla ikävää palautetta asiasta. He tietävät kyllä, että minulla on vamma kädessäni, mutta eivät ilmeisesti ymmärrä miten se vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni, koska teen lähestulkoon kaiken kuten "normaalikätinenkin".

Käteni vamma  aiheuttaa siis jokapäiväistä hankaluutta. Ihan hampaiden ja kasvojenpesusta alkaen. Kuitenkin hankaluuksista johtuen teen kaikkea oikeallakin kädelläni. Ellen koko ajan tekisi sillä jotain, se jumittuisi, jäykistyisi, ehkä jopa halvaantuisi. Joka päivä kättä pitää käyttää, että se pysyisi kunnossa edes jollakin tavalla. Pettymystä ei aiheuta vammani, siihen olen oppinut suhtautumaan, pettymystä tuottaa ihmisten ymmärtämättömyys. Pettymystä aiheuttaa, etteivät he huomaa mitä minä teen vastineeksi sille, etten tee tiettyjä asioita. Olen asiantuntija omalla alallani, käsityöt, askartelu, taide, ne ovat intohimoni. Niitä pystyn vielä tekemään vammaisen käteni kanssa. Jos niihin en pystyisi, elämästäni puuttuisi  paljon asioita. Silloin olisin katkera ja pettynyt käteni aiheuttamiin hankaluuksiin.