Niinpä. Tietää hän joka ymmärtää otsikon sanat. Tein vain puolikkaan päivän siis eilen, olin kuin zombie kotiin päästessäni. Nukuin muutaman tunnin, ja sitten illansuussa lähdimme rakkaani kanssa hoitelemaan kylille asioita. Tunsin olevani vaihtelun tarpeessa. Illalla katsoimme elokuvan Partanen ihan sattumalta, elokuvan jossa Moilanen vastaili kysymyksiin sanoilla "Mieluummin en". Joskus tekisi mieli itsekin sanoa moniin asioihin samoilla sanoilla. Vaikka menimme melko myöhään nukkumaan, heräsimme jo viiden maissa aamulla. Ja tietty tupakalle ensimmäisenä, emme siis vieläkään ole vasta kuin harjoitteluvaiheessa tupakanlopettamisessa. Jups. Siinä sitten puolipimeässä mietimme, jatkammeko nukkumista vai keitämmekö kahvia. Totesin, että jos nukun nyt vielä noin tunnin, on olo luultavasti taas zombiemainen. Joten kahvit ja aamusuihku piristivät kummasti. Mutta kaikkein ihaninta oli, ettei sairauteni enää vaivannut juuri lainkaan. Töihin olikin aivan ihana mennä. Alkaa tuntua siltä kuin olisin ollut aina töissä kyseissä paikassa. Pieni luokkamme on innokasta oppimaan, jopa poika, jonka avustaja olen. Hän alkaa vähitelle luottamaan minuun ja jopa uskoo ja noudattaa neuvojani. Minulle kiitollista ja uutta intoa antavaa.

Iltapäivä menikin sitten iltapäiväkerhon puolella. Ulos mennessämme satoi vettä ja ajattelin jotain jota ei voi kertoa. Kysyinkin lapsilta haittaako pieni sade, onneksi vain pieni, ei haitannut, joten olimme ulkona vähän yli tunnin verran. Kaksi pientä tyttöä oppivat jotain suurta, hyppimään narulla oikeasti. Vau mikä elämys, ja minä tietenkin kehuin heitä kovasti, ja sain vastaani innostunutta yritystä. Jee.

Vaan mitä kuuluu kirjalleni. Ei sitten yhtikäs mitään, ei niin mitään. Minä en ala enää kohta millekään, ellen pian saa itsestäni irti tekstiä. Aika menee töissä päivät ja rakkaan vieressä lojuessa illat. Potkikaa ystävät ja kylänmiehet/naiset minua persuuksille, että löytäisin taas innostuksen kirjaani. Ja Hän eräs, joka ei sitten koskaan enää ottanut minuun yhteyttä, on edelleenkin kateissa. Missä lie. Hänen kannustuksensa oli minulle erityisen tärkeää. Hänelle kerroin  paljon asioitani, sain Häneltä tukea ja neuvoja. Ilman niitä en olisi saanut asioitani ratkaistua varmaan milloinkaan. Kaipaan Hänen huumoriaan, outoja jorinoitaan ja muuta sellaista. Vaikka minulla on nyt hellä ja empaattinen ihminen vierelläni, kaipaan välillä Häntä, no olenhan tuntenutkin Hänet monia vuosia. Ilmeisesti meitä ei oltu tarkoitettu yhteen kokonaan. Vain tähdenlentona ajoittain.... Jonain päivänä maalaan sen taulun Hänestä, josta kerroin aiemmin - ne värit - tähdet - avaruus - kaipaus kaikessa -