Jo eilen tuli vissiin vähän juhlittua tulevaa tätä päivää, seuraus tietenkin selvä. Väsymys, lievä(onneksi) krapula, mutta ennenkaikkea henkinen morkkis. Olen viime viikkoina pohtinut niin paljon omaa elämääni ja siihen liittyviä huonoja hetkiä varsinkin. Purin niitä tietenkin humalassa Sepolle. Ei sille kuulu minun vanhat pahat juttuni, vaan kelle muulle niitä täällä purkaisin. Kissoille, kolme kpl, vai koirille, kaksi kpl. Joo, ei, väärä paikka, väärä aika. Lääkäri ehdotti minulle työpsykologilla käyntiä silloin saadessani sairaslomaa viime viikolla. En ole vuosiin tarvinnut enää terapioita tai vastaavia, vaan alkaa olla ilmeistä, että olisi päivitettävä pään sisäinen tila. Elämässäni tapahtuneet muutokset, ulospääsy vanhasta alkoholistisuhteestani, uusi ihana rakkauselämä. Työ, jota kestää enemmän kuin kaksi viikkoa. Kaikki. On niin paljon uutta ja hyvää tapahtunut, että vanhat asiaa uhkaa pilata asiat. Eli, päivitys on tarpeen. En pelkää mennä puhumaan, sitähän olen monesti ennenkin tehnyt. Harmittaa vain, kun taas alkaa sama kierros.  Eli ne asiat,joita olen aikoinaan purkanut,on saaneet syrjäytyä, mutta senjälkeen on tullut noin kymmenen vuoden aikana monta paskaa asiaa tilalle. On saatava kuitenkin ulos monia vanhoja asioita tavalla tai toisella, että voi jatkaa elämää. Minulla on tällä hetkellä jonkinlainen pysähtyneisyyden tila. Askel eteen kaksi taakse, taas pari eteen ja yksi taakse. Tikapuutkin on tainneet kaatua, eli en kipua ylöspäin enkä alaspäin.

Eilen olin syntymäpäivillä. Pojan, jonka avustaja olen koulussa. Hän aloitti syntymäpäivilleen pyytämisen jo syyskuussa, ja tietenkin lupauduin, sehän on luottamuksen ja ystävyyden osoitus minua kohtaan. Kaikki ekaluokan pojat olivat siellä sekä muutama muista luokista. En ole yli kahteen viikkoon nähnyt "poikiani", ja tuntui tosi kivalta nähdä heitä, ja minusta tuntui että hekin ovat minua kaivanneet. Joku heistä kysyikin, olenko enää ollenkaan töissä koulussa, sanoin että tietenkin olen. Olen ollut vain niin sairaana, etten ole voinut sen vuoksi mennä töihin. Minua odottaa seitsemän pientä poikaa, he tarvitsevat minun apuani luokassa ja välitunneilla, mutta aivan yhtä paljon tunnun tarvitsevan heitä. Pojissa on energiaa, joskus liikaakin, mutta myös sitä lapsen iloa, oppimisen riemua, jonka me aikuiset usein unohdamme.

Kunhan pääsen tästä henkisestä morkkiksesta eroon, onneksi se on yleensä väliaikaista, olen itse riemuissani siitä, että elän ja minulla on tällä hetkellä rakastava ystävä. Nukummekin joka yö aivan kiinni toisissamme. Yöllä Seppo lähtee joskus sängystä pois, kun ei saa nukuttua, ei mene kauan kun alan kopeloimaan viereeni ja herään kun siinä ei ole ketään. Minun on ihan pakko nousta tarkistamaan joka kerta, että onko hän vielä paikalla, vai onko kaikki ollut vain ihanaa unta. No, tietenkin hän on paikalla, joko keittiössä tai olohuoneessa, senjälkeen menen sänkyyn takas ja nukahdan välittömästi. On outoa kaivata jotakuta niin paljon, että muutaman minuutin poissaolo saa minut melkein pois tolaltaan. Exäni kanssa oli toisin, toivoin vain että hän pysyisi kaukana, ei koskisi minuun. Ja lähtisi vaikka keskellä yötä ihan mihin tahansa, kunhan saisin vain olla rauhassa hänestä. Näin voi tuntea eri tavalla eri ihmistä kohtaan. Seppo on olemassaolollaan eheyttänyt minua, mutta en saisi rasittaa liikaa häntä vanhoilla asioillani, joten otan nyt tavoitteeksi sen työpsykologille ajan varaamisen, kun kerta minulla on siihen mahdollisuus. Minun ei kannata saattaa itseäni tarpeettoman huonoon kuntoon, kun kerta apuakin on saatavilla.  

 

Kategoria:elämä