Jo toinen yö ilman halausta. Kaipaamme toisiamme. Hän sairaalan vuoteessa, minä kotona yksin. Vain kissani ja koirani seuranani. He eivät juurikaan juttele. Heitä eivät arkiset asiat paina. Kunhan ruoka-astiassa on syötävää ja vesikuppi täytetty, on kaikki hyvin. Muutama silitys ja rapsutus riittää pitämään heidät onnellisina. Ihminen kaipaa toista ihmistä rinnalleen. Kosketusta, halausta, keskustelua. Yhdessäoloa.

Aamun viileä yksinäisyys raastaa rintaani, huoli rakkaani terveydestä. Tiedän sairauden vääjäämättä vievän hänet minulta jonain päivänä. Ei kuitenkaan vielä, eihän. Vasta neljä kuukautta onnea. Ei se saa vielä loppua. Olemme kaivanneet molemmat vuosia ihmistä rinnallemme.

Ikävä ihmisen on toisen luo, kaikki muu on turhaa. Kaipaus kaunista ja niin kipeää. Rakkaus koskettavaa, surullista. Onko meidän vain jaksettava vuodesta toiseen tuskaa, joka pusertaa sielun pisaran kokoiseksi.