Näin kirjoitin joskus päiväkirjaani. Tämä lause oli mottoni pitkän aikaan nuoruudessani. Rajuahan se on ollut. Monella tavalla. Poikaystäviä monia. Naimisissa. Kaksi lasta. Ero. Uusia suhteita. Lopulta pitkä suhde. Alkoholia. Tapppelua. Lopuksi vain pelkoa. Pelkoa. Pahinta elämässä on pelko oman rakkaan kanssa. Rakas muuttuu pelottavaksi hirviöksi. Elät vain hänen tahtonsa mukaan. Teet asiat niin että pystyt vetäytymään syrjään kun hän alkaa riehumaan. Kertoo sinun olevan lattiarätti. Miksi? Mitä tein väärin? Vai teinkö minä väärin? Kuka olikaan se joka sai aikaan pelon?

Pääsit hänestä eroon. Viimeinkin. Ajattelit, ettei kukaan enää milloinkaan edes uskalla koskea sinuun. Hän oli kertonut sinusta asioita, asioita jotka eivät pitäneet paikkansa. Varmisti, ettei kukaan sinusta koskaan enään huoli.

 Vaan miten kävi? Olette lukeneet rakkaustarinaani. En tiedä ketä olette. Ette ole jättäneet kommenttia. Rakkaustarina. Uusi rakkauteni on todellinen rakkaustarina. En olisi koskaan uskonut tällaiseen. Joka aamu kiinni hänessä. Joka aamu peiton alla lämpimässä, et haluaisi pois sieltä. En edes uskalla kertoa mitä teemme. Ei se kuulukaan kaikille. Kuolema oli viedä hänet. Antoi periksi kuitenkin. Antoi meille vielä aikaa.

Niin uskomatonta miten voi toista rakastaa näin paljon. Enää ei tarvitse pelätä. En ole enää huono ihminen. Olenko joskus ollut? En usko, mutta niin minun annettiin ymmärtää. Ja uskoin sen. Nyt tiedän, etten ole huono ihminen. Uskon itseeni enemmän kuin koskaan. Muista en välitä. Tai välitän. En välitä muiden puheista. Voin sanoa rehellisesti, että rakastan. Että minulla menee hyvin. Että olen voimissani. Että olen. Minä.

Toivoisin voivani antaa muillekin rakkautta. Toivoisin muillakin olevan asiat hyvin. Tiedän ettei ole. Työssäni joudun kohtamaan asioita. Ikäviä asioita. Yritän edes jollain tavalla piristää muita. Teenkö sen väärällä tavalla. Kenties teen. Osa ihmisistä ärsyyntyy minun temperamentistani, ikuisesta positiivisuudestani. Minun jutuistani. AD/HD, se minä olen. Olen jo tottunut siihen. Se kuuluu minun persoonani ja sen kanssa minun on elettävä. Sille en voi mitään. Eikä kukaan muukaan. Ihminen joko hyväksyy asian tai sitten ei. Minä hyväksyn. Minun rakkaani hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Hyväksyminen saa minut elämään täyttä elämää. Rakastamaan. Kaikkea, kaikkia, jopa ikäviäkin ihmisiä. Minä olen vain minä. Enkä muuksi muutu. Minä.