Lauloi joskus aikoinaan Pepe Wilberg. En ole koskaan pitänyt kyseisestä kappaleesta. Nyt vasta alan ymmärtää laulun sanoman. Näitä ihania aamuja kun on ollut lähes joka aamu. Millään ei tahtoisi ylös nousta lämpimän peiton alta, rakkaan halatessa kuin nähtäisiin viimeistä kertaa. Itse asiassa sitähän ei koskaan oikeasti tiedä milloin on se viimeinen kerta.

Tänäänkin pelotti lähteä ajelemaan töihin. Liukas tie, näkyvyys huono pyryn ja tuiskun vuoksi. Työmaalleni johtava tie on kapea ja mutkainen hiekkatie. Joka aamu jossain kohtaa tulee vastaan koulubussi. Aina saa pelätä tuleeko pahimmassa mutkassa. Tänään ymmärsi tulla suoralla kohtaa.

Melkein kädet ristissä istuu hetken autossa työpaikan pihalla, ennenkuin nousee autosta. Ja alkaa toivomaan, että työpäivä olisi pian ohi, pääsisi lämpimään kotiin. Rakas jaksaa joka kerta tulla vastaan. On lämmittänyt tuvan valmiiksi (meillä on puulämmitteinen vanha talo). Tiskit tiskattu, mikäli niitä on ollut. Kissat ja koirat ruokittu. Voiko enää paremmin asiat ollakaan. Minulla on asiat hyvin. Ei ole kauan aikaa siitä, kun ajattelin, ettei hyviä aikoja tulekaan. Olin jo tyytynyt kohtalooni alkoholistin jalkarättinä.

Tämä alkoholisti oli paljon poissa kotoa jossain työmaillaan, jos niitä sattui saamaan. Ne päivät elin eri elämää. Holistin ollessa kotona, olin jälleen lattirätti tai minkä uuden "kauniin" nimityksen olikin sattunut keksimään matkoillaan. Enää ei tarvitse pelätä sellaista. Minulla on ihminen joka aidosti välittää minusta. Ja josta minä välitän. En haluaisi olla poissa hänen luotaan hetkeäkään. Koskaan vielä ei ole tullut tylsää hetkeä.

Huumorintajumme kohtaavat täydellisesti. Nautimme toisistamme fyysisesti. Keksimme kaikenlaisia uusia kivoja juttuja. Olemme kuin teinit edelleenkin. Kuin ensirakkauden huumaamat nuorukaiset. Ihanaa elää onnellisena. Ihanaa olla olemassa. Ihanaa olla ihmisen kanssa, jonka läheisyydestä ei halua luopua. Ihanaa vain olla.