Onhan se niin, kuten Pia kommentoi. Elämässä on erilaisia olotiloja. Ehkä sitä ihminen etsii itseään koko elämänsä ajan. Joskus on niitä hakuhetkiä, tila löytyy ja senjälkeen taas mennään pitkän matkaa eteenpäin. Onneksi minun rakkaani pitää minusta huolta, etten karkaa liian pitkälle omiin maailmoihini. Ilman häntä en varmaan enää osaisi ollakaan. Rakastun vieläkin joka päivä uudelleen häneen. En osaa olla vihainen hänelle, kun hän kieltää minulta asioita joita en todellakaan tarvitse. Vähän aikaa saatan mököttää, mutta asiaa ajateltuani tiedän hänen olleen oikeassa.

Olen silti välillä niin hukassa itseni kanssa, että itseäkin harmittaa. En tiedä paljonko minun keskittymiskyvyttömyyteni siihen vaikuttaa, vai vaikuttaako entisen elämäni ikävyydet minuun. Onhan minulla oman lapsen kuolemaa, alkoholistin kanssa lähes kymmenen vuotta sotimista. Ja monta muuta asiaa, joista aina silloin tällöin tulee vieläkin paha mieli.

Oman rakkaani sairaus, omat ongelmani omien sairauksien kanssa. Huoli lasten tulevaisuudesta, molemmat jo nuoria aikuisia. Poikakin se siinä täytti 18 vajaa viikko sitten, tytär 20 tammikuulla.

Sitähän kuitenkin tahtoisi tasaisen onnellista elämää, vaan kuka oikeestaan sellaista saakaan. Kunhan pysyisi edes epätasaisen onnellisena, surut ja murheet kuuluvat elämään, mutta niihin ei saa jäädä kiinni.

Rakastan omaa miestäni niin kovasti, että ihan kipeää tekee välillä. Kipeää tekee myös se, että emme voi tietää milloin sairaus vie voimat kokonaan. Mutta niin kauan kun on aikaa, niin kauan rakastan, hellin ja muistan myös näyttää sen hänelle.