Jätin lukijani ilmeisesti epävarmuuteen edellisen tekstini vuoksi. Tilanne onneksi helpottui melko nopeasti, ja yhden kotipäivän jälkeen olin jälleen töissä. Kaksi päiväähän niitä vain olikin ennen lomaa.

Loman aluksi kävimme ostamassa auton. Minun omani on tehnyt kiusaa jo kauan, ja rakkaani auto on - no se on eräänlainen kulkuväline. Nyt minulla on auto, jolla kehtaa kulkea ja uskaltaa käydä vähän kauempanakin. Mitään muuta erityisempää ei lomalla sitten tapahtunutkaan. Kotona vain olimme, kuten aina. Joskus ihmettelen etten ole, ainakaan vielä, kyllästynyt kotona olemiseen. Rakkaani heikko terveys on varmaan osittain saanut aikaiseksi hänessä haluttomuutta lähteä minnekään. On ehkä muutenkin arka uusiin tilanteisiin ja ihmisiin. Tiedä sitten onko pidemmän päälle hyvä vai huono asia, ettei kuljeta juuri missään. Tai ehkä sekin tilanne muuttuu johonkin suuntaan jonain päivänä.

Työtkin ovat taas alkaneet, motivaatio vain meinaa olla kateissa kovasti. Osittain senkin takia, että olen taas pahasti nuhassa. Ja jotain muuta, jota en itsekään ymmärrä, en ole oikein itseni kanssa tasapainossa. Minulla on kaikki hyvin ja minulla on hyvä olla parisuhteessani, työkin menettelee, ei suurempia ongelmia viime aikoina. Mutta jotain kaipaan...


Olen kyllä huomannut ennenkin saman, kun minulla on kaikki niinkuin pitää ihmisellä ollakin, niin alan kaipaamaan. Onko se jännitystä, jotain uutta ja tuntematonta, mitä haen. Tällä ikää sitä pitäisi jo osata sopeutua olemassaolevaan.

Mutta taidan olla se susiemo, jolla on halu vaeltaa yksinään tyhjällä tundralla. Tuntea vapaus viiksissään. Tassut kuljettavat kohti uusia seikkailuja. Paikalleen jääminen uuvuttaa ja tuhoaa mielen maisemia.