Elämä on vienyt eteenpäin hurjaa vauhtia kohti vaikeuksia ja hankaluuksia. Rakastettuni on nykyään myös potilaani. Jos näin voisi sanoa. Rakkaani kunto on romahtanut kovasti vuoden aikana, ja laitoin omaishoitajapaperit vetämään maaliskuussa. Toukokuussa saimme lopullisen päätöksen ja näin minusta tuli virallisesti omaishoitaja maaliskuusta alkaen. Viime vuoden syksy meni lähes kokonaan sairaalassa, välillä kotiin ja uudelleen sairaalaan. Samaan aikaan tein töitä yläasteella noin kolme kuukautta kuvaamataidon opettajan sijaisena. Minun tehtäväni oli tuntien suunnitteleminen,opettaminen ja lopulta myös joulutodistukseen arvioinnit. Minulla oli myös luokanvalvojan tehtävät yhdelle seiskaluokalle. Se oli raskasta aikaa. Ei jaksanut mitään ylimääräistä edes ajatella tehdä. Joulukuussa pitkän taistelun jälkeen sain viimein lääkärit ymmärtämään, että kotiin tarvitaan happirikastin, ettei tarvitse aina kutsua ambulanssia, kun alkaa ahdistaa. Loppui sairaalakäynnit kerralla. Keväällä saatiin myös kannettava happilaite ja nestehappisäiliö, rajoitettu kotona oleminen saatiin myös poistettua, ja pääsimme yhdessäkin jonnekin. Lisäksi kotiin saatiin inhalaattori, jolla otetaan nestemäinen lääke. Jossain vaiheessa rakkaani voimat vähenivät sen verran, että oli myös rollaattorin hankinnan aika. Pientä lenkkeilyä ulkona  alettiin harrastaa enemmän kesän aikana.

 

Silti voimat vaan vähenevät häneltä. Töissä olin kuitenkin huhti- toukokuun ja melkein koko kesäkuun. Yllättäen vanhusten hoitokodissa. Minulle tuli pyyntö kolmen päivän sijaisuudesta, joka siis venähti melkein kolmeksi kuukaudeksi. Minulla on koulutus, joka vastaa nykyistä lähihoitajaa. Näin tuli harjoiteltua myös tätä tulevaa tehtävää varten huomaamatta ja sain kokemusta nykyisistä hoitomuodoista ja tarvikkeista ja monesta muusta asiasta. Viimeksi olen ollut hoitotyössä yli kymmenen vuotta sitten, taitaa olla enemmänkin. Omaishoitopäätöksen tultua voimaan, päätin etten enää ota pitkiä sijaisuuksia vastaa, mutta tein loppuun sen mitä siihen mennessä olin luvannut, eli noin juhannukseen saakka. Sen jälkeen on muutamia hajapäiviä ollut heinäkuussa ja nyt elokuulla yksi päivä tähän mennessä. Mieheni ei halua eikä uskalla olla pitkiä aikoja yksin kotona, jos jotain sattuu. Töissä tein vain aamu- ja iltavuoroja, en öitä ja töissä onneksi ymmärrettiin tilanteeni.

 

Kotona teen nykyään aivan kaiken, nurmikonleikkuusta lumitöihin, vuodenajasta riippuen. Teen ruuat, jaan lääkkeet, tiskaan astiat, pesen pyykit ja kylvetän mieheni. Siivoan kodin, puen vaatteet hänelle. Käyn kaupassa, maksan molempien laskut, hoidan terveyskeskusasiat,kela-asiat, veroasiat. Kaikki mitä kuuluu normaaliin elämään. Ainut mikä puuttuu, on normaali parisuhde. Meillä taitaa olla vain hoitosuhde. Istun hänen vierellään, kun hän ei saa unta, haen lääkettä ja taputtelen selkää, kun lima on tukehduttaa hänet.

 

Silti yritän pitää oman pääni järjestyksessä jollain tavalla. Ystäviäni en voi mennä tapaamaan, heidän on tultava minun luokseni. Vain muutama on jäljellä, jotka haluavat tulla meille. Tässä sen näkee kuka jaksaa tukea ja kannustaa. Niitä ei ole monta, mutta he ovat sitäkin arvokkaampia ja rakkaampia. Lisäksi olen ottanut itselleni lisää "huollettavia" entisten lisäksi, siis eläimiä. No, entisistä ei ole montaa edes jäljellä. Vanha- herra Tepsu-koira täyttää syksyllä 11 vuotta. Hilima-tyttönen (koira) on pian kolmevuotias, hän on tehnyt jo monet pennut jotka on sijoitettu uusiin koteihin. Kissoista vanhoja tuttavuuksia ovat "Kuningas-Krau", eli Jekku sekä manx-kissa Elvis, molemmat jo lähestyvät myöskin eläkeikää, ovat noin kymmenvuotiaita, tarkkaa vuotta en enää kummankaan kohdalla muista. Lisäksi on Lissu-kissu, jolla on tällä hetkellä kolme pentua, ne pitäisi saada uusiin koteihin elo-syyskuun vaihteessa. Sekä Juice-kissa Lissun sulhanen ja pentujen isä. Tänä kesänä olen ottanut aivan erilaisia eläimia mukaan sarjaan. Kolme jättiläis- akaattikotiloa, toisin sanoen suuria etanoita, sekä neljä seeprapeippo-poikaa.

 

No, nämä kaksi jälkimmäistä ovat tietenkin rajatulla alueella pysyviä, kotilot terraariossaan ja linnut häkissään, jonka muuten itse tein. Näihin kaikkiin saan purkaa erilaisia tuntoja, silitellä kissoja, käydä postilaatikolla koiran kanssa, rauhoittua katsomaan kotiloiden hidasta toimintaa, "keskustella" lintujen kanssa. Ne sirputtavat kun niille juttelee tai viheltää. Kaiken lisäksi ne asuvat erikseen muusta asunnosta. Minulla on aivan ikioma huone, jota kutsun Työhuoneeksi, harvoin siellä voi mitään tehdä, koska siellä on aina julmettu sotku. Onpa sentään tila, jonne voi jättää sotkut, jotka eivät ole kenenkään tiellä tai näkyvillä. Meidän kuistilta menee tähän huoneeseen aivan oma erillinen ovi. Toisesta ovesta tulla "tupaan", eli olohuoneeseen. Sieltä taas pääsee keittiöön, makuuhuoneeseen ja wc/suihku-ja saunatilaan. Omassa huoneessani on myös sänky, johon voi pötkähtää lepäämään omassa rauhassa, on kaikkein rakkaimmat kirjani (askartelu, käsityö, taide, astrologia, ym kirjat). Ompeluvälineet ja askarteluvälineet ja -materiaalit. Taidetarvikkeet. Siis kaikki, mikä on sydäntäni lähellä. Oma stereo ja levyt. Aivan kuin minulla olisi oma pieni yksiö talossani. Ja nyt minulla on pätevä syy myös välillä vetäytyä huoneeseeni, hoitamaan kotiloita ja lintuja. Siellä saan rauhoittua ja olla omassa maailmassani. Ilman tätä huonetta en varmaan jaksaisi, jaksaisi olla koko ajan sairaan miehen kanssa samassa huoneessa.

 

Tuo oli ikävästi sanottu, mutta se on tosiasia, kaiken ylittävä rakkaus on muuttunut ylipääsemättömäksi sairauden möykyksi. Ei enää halauksia, suukkoja, pitkiä keskusteluja. Se on vain minä, joka halaan ja lämmitän, minä annan suukon välillä ja joka kerta kun lähden asioille tai kauppaan. Yritän pitää keskustelun kepeänä ja kannustavana, välillä se ei onnistu. En kerro, miten valtava sähkölasku tuli, se on nykyään iso, koska rikastin toimii sähköllä, inhalaattori tarvitsee sähköä, kesällä kaksi tuuletinta koko aja täysillä makuuhuoneessa, että hän pystyisi hengittämään helteestä huolimatta. Yritän pitää sisälläni pahan oloni ja sanoa, että kyllä minä hoidan tämän ja tuon asian. Kyllä minä jaksan kantaa puut sisälle, meillä kun siis vain puulämmitys pönttömuureilla. Mä tykkään kun saan leikata nurmikkoa,( ja mitä vielä, en tasan tykkää, mutta on ollut alkaa tykätä).

 

Ei elämän näin pitänyt mennä, meillä piti oleman turvallinen ja rauhallinen yhteiselämä. Nyt on paljon pelkoa ja turvattomuutta, taistelua  milloin minkäkin asian vuoksi. Taloudellisesti vielä pärjäämme, varsinkin kun aloin saada palkkaa hoitotyöstäni, vaikka eihän se toki korvaa menetettyjä hetkiä, joita sairaus tuo tullessaan. Yhteisiä retkiä, ystävien kanssa seurustelua ja kaikkea muuta. Terveyttä ennenkaikkea sillä ei kuitenkaan saa takaisin. Äitini mielestä on tärkeää saada rahaa, ja on tyytyväinen kun saan omaishoitotuen, no se on hänen näkemyksensä. Olen sanonut, ettei se ole tärkein asia, pääasia  rahassa on vain se että saa tarpeellisen hoidettua. En ole ottanut omaishoitajuutta vastaan rahan vuoksi. Mieluummin tekisin töitä ulkopuolella kodin, mielekästä työtä, josta saan onnistumisen hetkiä.

 

 

Tässä varmaan tulikin lähes koko vuosi päivitettyä kerralla, onnistuisinko nyt päivittämään blogia tästä eteenpäin useammin kuin kerran vuodessa. Tässäkin on yksi henkireikä maailmaan, vaikka kukaan ei tätä lukisi, voi ainakin edes kuvitella, että jotakuta kiinnostaa nämä juttuni. Minun täytyy varmaan myöskin tehdä uusi kategoria, jossa esittelen eläimieni elämää, se voisi jo kiinnostaakin jotain. Uutta blogia en niiden vuoksi tee, tässäkin on tarpeeksi jaksamista.