Tässäpä sitä taas muutama päivä on menty eteenpäin ja syksyltä alkaa näyttää, ikävä kyllä. Poikani kaveri toi meille perjantaina lämmityspuita, sanoi siinä olevan olevan viisi mottia, noo ehkä kuusi. Olimme itse sitä mieltä, että lähempänä kahdeksaa taisi olla. Kaikki ne kannoin sisälle, yksin. Olen kolmen huoneen vanhat vaatekaapit ottanut puukäyttöön. Ei tarvitse sitten talvella vähän väliä juosta puita hakemassa lumen ja pakkasen keskeltä, toiselta puolelta pihaa. Viime vuonna tuo määrä kesti noin jouluun saakka, eli lisää tarvitaan vielä. Noin neljätoista mottia niitä lopulta kului. Mutta alkuun päästään jo noilla. Harmittaa vaan kovasti, ettei kukaan ymmärrä auttaa tuollaisissa töissä. Rakkaani poikia on kyselty jo viime vuonna samaan urakkaan, mutta ilmeisesti heillä molemmilla on koottujen selitysten salainen sanakirja. Niin monenkirjavaa selitystä sieltä aina tulee, kun vähänkään apua pyytää.  Nytkin toinen pojista tuli tyttöystävänsä kanssa käymään, kun viimeisiä puita ähelsin, totesi vain, että paljon oot tuonut. Just niin, paljon, koko päivän, yksin, selkä muutenkin pahassa kunnossa, kädestä puhumattakaan. Ei edes viimeisiä puita voinut tuoda, edes kysyä voisiko auttaa. Siinä sanoin, että vielä pitäisi jaksaa siivota jäljet pois. Puunmoskat ja pölyt, ettei rakkaani, ja minä myös, tukehduta. Tyttö vain naureskeli, etteikö siivoomista voisi huomiseen jättää, johon totesin; Olisin toivonut sinun sanovan, että voit imuroida. Meni vähän lukkoon senjälkeen. Mutta, olen tyytyväinen omaan työhöni, ehdin ennen sadetta, ja ennenkaikkea, nyt saa olla siitä asiasta hetken huoleti.

Nämä rakkaani aikuiset lapset ovat kuitenkin tyytyväisiä, että isällä on omaishoitaja, heidän ei tarvitse tehdä mitään isänsä hyväksi. Minä hoidan kaiken. Luulevat varmaan minun olevan jokin teräsmuori, joka todella jaksaa loputtomasti. En ole robotti, piika ja hoitaja, olen myös ihminen, mutta tätäpä ei tunnuta tajuavan. Että minäkin tarvitsen lomaa ja omaa aikaa, tarvitsen apua raskaissa asioissa. Väsymys on joskus ylivoimainen, ja mies vain vaatii samaan aikaan sitä ja tätä. Jopa hänkin välillä sanoo olevansa työnantajani. Lapset ajattelevat, minähän saan tästä palkan. Että tee työsi, äläkä meitä vaivaa turhilla asioilla. Joopa joo, kuusisataa euroa kuukaudessa, jos hoidettavani ei ole sairaalassa tai muualla välillä, ja siitäkin menee veroa 19%. Sanoinkin kerran toiselle tyttärelle heistä, että voit ottaa kaikessa rauhassa isän luoksesi hoitoon tuolla "palkalla", jää pois työstäsi ja ole kotona 24/7. Eipä ole valitellut minulle senjälkeen enää mitään.

En enää yhtään ihmettele eri medioissa käytyä keskustelua omaishoitajuudesta. Monikaan ei hommaan ole tarjoutumassa täysin vapaaehtoisesti. Kun toinen pariskunnasta sairastuu, toinen joutuu puoliväkisin ottamaan vastaan kaiken. Joko ilman "palkkaa" tai "palkan" kera. Tai onhan se oikeestikin palkka, saan joka kuukausi palkkalaskelman kunnasta. Paitsi, että tällä kuulla jäin jopa ilman palkkaa ja aivan ilman omaa syytäni. Olin vienyt läsnäololomakkeen ajallaan kunnantalon postilaatikkoon. Sieltä sen olisi pitänyt mennä oikeaan osoitteeseen, vaan jostain syystä kukaan ei tiedä missä se on. Soitin ja kysyin miksi ei ole maksettu, sanotaan vain ettei ole lomaketta tuotu. Vein tänään uuden lomakkeen ja sanoin, että tarvitsen rahaa. No, ei voi mitään, tämä maksetaan ensi kuulla. Nykyinen tietokoneyhteiskunta ei saa jälkikäteen maksettua tilille selvää palkkaa, joka on jonkun muun erehdyksen vuoksi jäänyt maksamatta. Käsittämätöntä!  Lupasi kuitenkin ottaa selvää, voiko palkkaa maksaa vielä tällä kuulla. Parempi olisi voida.

 

Välillä kiukuttaa muutenkin, rakas komentaa, tai siltä se minusta tuntuu, määrää minun aikatauluni. Tänä aamunakin tarkka suunnittelu, miten vien sen lappusen, että saisin rahani. Mitä muuta voin tehdä samalla reissulla. Apteekista parit lääkkeet, ei kauppaan, siellä menee liikaa aikaa. Kysyin saanko käydä edes laboratoriossa, jossa minun olisi pitänyt käydä jo huhtikuulle, mittauttamassa pitkä sokeri. Tähän hän, että voivoi, toivottavasti siellä ei mene kauan. No pakkohan se on mennä, mutta sitten heti suoraan kotiin. Mihin olenkaan oikein joutunut. Tätäkö tämä nyt sitten olikin loppuelämä, tai siis niin kauan kun hän elää. Jos olisin tämän tiennyt, en tiedä olisinko koskaan alkanut suhdetta häneen. Rakkaus oli niin valtava silloin alussa, ettei tajunnut mihin johtaa suhde sairaan miehen kanssa.

 

Tässä olen enkä muuta voi. Ensi viikoksi minua pyydettiin töihinkin vanhusten hoitokotiin, oli pakko kieltäytyä. Noin viidensadan palkkatulot menevät ohi, nekin olisivat olleet tarpeeseen. Tällä kertaa tekstini ei kuulosta eikä näytä hyvältä, mutta ainakin itseäni helpotti, kun näen edes kirjoitettuna ajatukseni.