Täytyy sanoa, että tässä on ollut opettelemista. Viime vuosina vasta olen oppinut kertomaan muille minkälainen päivä minulla on. Täytyy myöntää, päivä menee paljon paremmin kun on tiedostanut itselleen minkälainen olotila minulla on . Ja ympäristökin suhtautuu aivan eri tavalla minuun. Muistan ne ajat, jolloin vain kiukuttelin ja hankasin vastaan, ei mennyt mikään hyvin. Eikä muutkaan kovin suopeasti suhtautuneet.

Exän kanssa jouduin patoamaan tunteitani, käperryin vihantunteeni kanssa yksin, katkeroituneena sulkeuduin omaan tilaani. Joka sitten purkautui aivan väärässä paikassa väärille ihmisille, lapset ikävä kyllä saivat suurimman osan silloin. He olivat lähimpäni, joihin voin sen tehdä.Huusin heille olemattomista asioista ja  komensin heitä tavalla, joka ei ollut ollenkaan kivaa. Jälkeenpäin kaduin kovasti, mutta onneksi tajusin, että asia pitää edes yrittää korjata. Kun olin rauhoittunut, menin yleensä juttelemaan lapsen kanssa, joka myöskin oli käpertynyt itseensä. Otin syliin ja pyysin anteeksi käytöstäni. Yritin parhaani mukaan selittää mikä oli aiheuttanut kohtaukseni. Monesti näistä tulikin pitkiä juttelutuokioita. Lapset olivat kymmenen ikävuoden ylittäneet näihin aikoihin, joten heille saattoi puhua jo melko suoraan asioita.Tietenkään ihan kaikkea ei voinut sanoa, ainakaan kovin suorilla sanoilla. Nämä hetket ovat kuitenkin tuoneet luottamusta minun ja lasteni välillä. Varsinkin tyttäreni kanssa saatamme palata noihin aikoihin ja keskustella aikuisten oikeasti niistä tunteista, joita silloin kumpikin tunsimme.

Olen tuntenut suurtakin syyllisyyttä välillä äityidestäni, siitä miten olen heidän kanssaan käyttäytynyt ja pelännyt aiheuttaneeni heille elinikäiset traumat. Ainakin tytär tuntuu ymmärtävän tilanteen, hän on järkeistävämpi heistä kahdesta. Monesti on käynyt niinkin päin, että hän on alkanut tavallaan analysoida tilanteita, hän on pienestä saakka kyllä analysoinut.  Mutta hän on antanut minulle anteeksi huutamiseni ja pahat sanani ja olemme todella hyvät ystävät. Moni tytär ei välttämättä uskoudu äidilleen asioistaan, en minäkään ole tehnyt niin, enkä osaa vieläkään niin tehdä, äitini on aina ollut jotenkin etäinen. Vasta isäni kuoleman jälkeen hänkin on alkanut vähitellen puhumaan tunteistaan. Ja minä olen kertonut vähitellen omaa tarinaani. Avioerostani, vaikeuksista exän kanssa ja monesta muusta asiasta, joista hän ei ollut tietoinen, mutta tiesi minulla olevan vaikeuksia. Äidit tietävät. Tuota samaa virhettä en ole halunnut omien lasteni kanssa tehdä.

Kaipasin äitiäni monesti, että olisi sellainen äiti, jolle voi kertoa kaiken ilman, että sieltä alkaa tulla syytöksiä. Hän siirsi nimittäin kaiken tapahtuneen aina minun syykseni, että minä olin aiheuttanut omat ongelmani, ettei toinen olisi syyllinen. Vaan, että minä tein väärin, etten osannut käyttäytyä. Kuitenkaan hän ei koskaan antanut neuvoja miten tulisi käyttäytyä, käski vaan olemaan toisenlainen. Millainen ? Sitä hän ei koskaan sanonut. Miten minun olisi pitänyt käyttäytyä? Siihenkään ei tullut neuvoja. Käsky vain kävi, että muutu. Miten muuttua, kun ei tiedä mitä on tehnyt väärin. Minun on pitänyt se aivan itse opetella, ja kärsiä monet kerrat kun en ole osannut.

Exä sai minusta nöyrän ja apaattisen, tottelevaisen. Tein kaiken lopulta juuri niin kuin hän sanoi, tai itse asiassa käski, huusi, karjui. Ja minä pelkäsin. Yritin kaikkeni ollakseni hänen mieleensä. Kun aloin olla liiankin nöyrä, sekään ei ollut hyvä. Olin nössö ja saamaton, en osannut enää mitään tehdä ilman komennusta. Exä ei tajunnut, että hän minusta sellaisen teki. Aikoinaan rakastui minun aitouteen ja iloisuuteen. Hän istutti minuun herran pelon. Ja oli tyytymätön aikaansaannoksestaan. En ollutkaan enää kiva ja ihana ja luonnollinen. En tietenkään. En uskaltanut. Hänelle ei sanottu vastaan. Vain hänen sanansa oli laki. Viimeisinä vuosina hän istutti vielä yhden pelon minuun. "Sä et koskaan tuu pärjäämään yksin" ja "mä teen kaikkeni, ettei sulle jää yhtäkään ystävää, jos mut jätät, pyytelet varmasti takasin, jos mä lähden täältä". Uskalla siinä sitten tehdä ratkaisu. Keväällä 2008 hän teki kuitenkin viimeisen virheensä. Oli ollut paljon poissa kotoa, töissä veljensä kanssa. Kotiin tuli humalassa, pyykkipussi toisessa ja mäyräkoira kaljaa toisessa kädessä. Ja alkoi aina sen tavanomaisen tupatarkastuksensa. Huhtikuu oli rankin, hänellä ei mennyt veljensä kanssa hyvin, eivät kovin hyvin olleet koskaan tulleet toimeen. Veli piti kurissa ja herran nuhteessa työmaalla, ei kaljaa ei krapulaa, ei lusmupäiviä. Kaikki tuo piti purkaa minuun kotona. Jatkuvaa huutoa ja komentelua. Valehtelua, ei ollut saanut muka palkkaa. Monesti tutkin lompakon hänen sammuttuaan. Kahdensadan euron rahoja lompakko pullollaan. Ne kaikki meni hänen juomiseensa.

Jos yksikin raha puuttui lompakosta, minä olin siihen syyllinen. Muistan yhdenkin kerran, kun viisikymppinen oli kateissa. Minä oli sen varastanut, tiesin etten ollut ottanut sitä, mutta uskoiko hän, ei tietenkään. Sitten muistin hänen selanneen lompakkoaan autossa, laskeneen rakkaita rahojaan umpikännissä. Menin autolle ja etsin rahaa sieltä. Yksi viisikymppinen oli pelkääjän penkin alla. Hän oli sen sinne pudottanut. No, se tietysti meni niin, että hän kuvitteli minun palauttavan rahan omantunnontuskissani. Ei HÄN ole voinut pudottaa rahaa itse, hän ei hukkaa rahojaan. Toinen kerta oli pahempi, koko lompakko oli hukassa ja illalla olisi pitänyt lähteä työmaalle. Kaljaa meni pullo jos toinenkin, laittoi meidät kaikki etsimään lompakkoaan. Pojan kaverit tulivat hakemaan poikaa ja tytär lähti heidän kanssaan, kuka sellaista hullua nyt olisi jaksanut katsoa. Exä istui pullonsa kanssa ja karjui kuin mieletön. Olin aivan avuton. Minä en kerta kaikkiaan voinut tietää enää mistä etsin. Monen tunnin jälkeen muistin, että hän oli eilen lähtenyt kavereilleen kaljottelemaan. Muistelin mikä takki hänellä mahtoi olla päällä silloin. Muistin takin jossain vaiheessa, enää oli löydettävä se takki. Sen löysin lopulta makuuhuoneen nurkkaan heitettynä ja lompakko kiltisti sen taskussa. Exä ei oikein osannut sanoa mitään, kun kerroin mistä sen löysin. Koska minähän sen olin taas jälleen kerran häneltä piilottanut. Ihan niin kuin jokainen muukin kerta. Hän ei voinut myöntää omaa virhettään. Jotenkin sai kuitenkin väännettyä asian taas niin, että olin aiheuttanut hänelle harmia ja siksi ei muistanut. Muistamattomuus johtui kyllä selkeästi juopumuksesta ja sen aiheuttamasta sammumisesta, mutta sillä ei ollut merkitystä.

Voi kun tuntuu pahalta kirjoittaa näistä. Ei ollut tarkoitus,mutta tähän tämä tajunnanvirta taas vei. Joten pakko jatkaa vielä vähän. Niin tuo kevät . Pian noiden edellisten tapahtumien jälkeen hänellä oli syntymäpäivä, jota piti "juhlia", ihan kuin hän ei olisi juhlinut jo koko vuoden. Kai se ikääntyminen oli hänellä jotenkin rankkaa, koska kaikki kärjistyi silloin. Minusta tuntuu, että jotenkin olen torjunut tuon viikonlopun asiat, en muista mitä kaikkea silloin tapahtui, ehkä parempi niin. Ainut minkä muistan tarkasti, on kun itkuisena ja lopen uupuneena sanoin hiljaa, ettet taida pitää minua edes tiskirätin arvoisena. Siihen hän vastasi, ettei pidä paikkaansa, "Mä pidän sua laattiarätin arvoisena" . Laattiarätin! Se oli siinä, minä heräsin kuin Prinsessa Ruusunen pitkästä unesta. Koskaan kukaan milloinkaan ei ole pahempaa minulle sanonut.

Aloin systemaattisesti ottaa selvää hänen kavereiltaan mitä hän on elämästämme kertonut. Ensinnäkin hän oli kehunut minua kaikille kuinka ihana olen, teen kaiken hänen puolestaan. Harrastamme ihanaa seksiä ja teemme kaikkea kivaa yhdessä. Minä inhosin hänen kosketustaan ja kaikki mitä "teimme yhdessä" tarkoitti sitä, että hän huusi ja käski ja minä tein. Hän oli istuttanut puoli peltoa perunaa ja kaikkea muuta,minä ne laitoin kun hän oli viikot poissa. Hän kävi pellon reunalla katsomassa, että onko mitään tapahtunut. Ja muuta vastaavaa. Sain kuulla, että hän oli ostanut minulle talon. Minä olin ihan itse ostanut talon, jossa asuimme, yhdessä kylläkin teimme päätöksen, mutta talo oli ja on edelleen minun nimissäni. Otin lainan,jossa hänen nimeään ei ole missään kohtaa. Hänellä oli 30 hehtaaria metsää, hän oli siis ominut metsän, jonka saimme veljeni kanssa perinnöksi isältä. Hän jätti minulle aina kaksituhatta euroa kotiin töihin lähtiessään. Hyvä jos kaksikymppiä sai vaivoin pyydeltyä. Nämä ja monta muuta asiaa selvisi. Kaikki kaverit kuulemma kunnioittivat häntä ja olivat hänen puolellaan tapahtui mitä tahansa. Moni sanoi minulle, kuinka kauan katselen hänen touhujaan. Jos jätät hänet, autamme sinua. Siis kaikki ne, joiden kanssa exä laittaa minun välit poikki. Omille tyttökavereilleni aloin kertoa, he tiesivät minkälaista elämäni oli, mutta en ollut sitä täysin myöntänyt.

Muutuin itsekin rauhallisemmaksi ja pystyin vastustamaan exän komennuksia. En enää hermoillut niin kovasti ja jätin yksinkertaisesti huomioimatta hänet ja hänen käskynsä. Hän alkoikin tuntea olonsa tukalaksi, tiesi, että ilmassa on jotain nyt tapahtumassa. Vähitellen aloin puhua erosta ja siitä miten minulle riittää tämä touhu. Ellei hän lopeta juomista ja rähjäämistä, hän saa yksinkertaisesti pakata tavaransa ja lähteä. Jopa lapset, joista tytär ei enää asunut kotona, mutta oli kesän luonani, kun ei ollut saanut töitä, alkoivat vähitellen puhua samaa. Tytär, viisas tyttöni, sanoi kerran hänelle, "etkö huomaa, kun sinua ei kaivata täällä enää." Exä yritti vielä kerran parantaa tapansa, vähensi juomista alkoi käyttäytyä inhimillisemmin. Minä en kuitenkaan heltynyt, oli liian myöhäistä tehdä enää mitään. En kuitenkaan alkanut rähjäämään tai mitään sellaista, olin vain ja elin normaalisti. En enää panikoinut. Jonkin aikaa menikin suht hyvin. Mutta sitten hän ei enää jaksanut, vaan repesi taas jostain olemattomasta. Silloin sanoin, että nyt on parempi lähteä, hän oli työnsä taas kerran juonut pois. Hän sanoi, että on paikka mihin mennä jos on pakko. Muutaman kilometrin päässä "paras kaveri" . Tyynesti totesin, että sinun täytyy sitten mennä sinne, jos siellä kerran on paikka. Että saat mennä, mutta takaisin ei tarvitse tulla. Minä kyllä pärjään yksinkin. Lopulta hän lähti, mutta seuraili matkan päästä minun pärjäämistäni.

Olen pärjännyt. Takaisin en häntä kaipaa. Koko syksyn pommitti kylläkin millä syyllä milloinkin. Kaveri oli loppujen lopuksi heittänyt hänet ulos, kun hän oli alkanut liikaa isännöimään talossa. Luuli olevansa suurikin auktoriteetti. Nykyään olen puheväleissä exän kanssa, joskus soittelee ja sanoo nyt vasta tajunneensä mitä menetti. Ettei hänellä ole koskaan niin hyvää ihmistä ollut lähellään kuin minä. Että olen hänen ainut paras ystävänsä, tiedän, että moni kaveri jätti hänet pulaan erottuamme. He ovatkin nykyään minun ystäviäni. Moni tuki minua ja auttoi erovaiheessa. Kävi aivan päinvastoin kuin exä oli ennustanut. En vain ollut tajunnut ajoissa, että minäkin olen olemassa. Että muut auttavat minua, kun vain osaan kertoa missä mennään. Missä tarvitsen apua.

Ymmärrän, miksi meidän Siiri, pieni Pilvi Unelma, teki päätöksen ja syntyi kuolleena. Ei olisi lapsella ollut isää, eikä äiti olisi jaksanut. Olen oppinut rankemman kautta, missä menee raja,mihin pystyn. Ja miten löydän voimia, kun niitä tarvitaan. Olen oppinut kertomaan tunteistani, ennen kuin tunteet vievät minut. Olen oppinut pyytämään ja ottamaan vastaan apua. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin.