Eilen oli se päivä, jolloin Huuto.netissä olleiden kirjojen huuto päättyi. Kello 21.01. Odotin ja odotin ja hinta oli 26 euroa, minähän olin päättänyt huutaa 25:n euroon saakka, mutta se oli vasta eurolla ylittynyt, joten korotin mielessäni sen korkeintaa kolmeenkymppiin. Odotin tasan kello 21:n saakka ja tein tarjouksen, 27 euroa, viimeisen tarjouksen jälkeen aikaa lisääntyy aina viidellä minuutilla. Muutaman sekunnin kuluttua toinen tarjosi 28 €, minä samantien 29 €. Toinen oli ilmeisesti tehnyt saman, koska minun piti tarjota 30 €. Sitten vain ankaraa odotusta. Sekunnit kuluivat, hitaasti, yksi kerrallaan. Minä jännitin jo niin etten melkein jo ääneen huutanut. Aika mateli ja mateli. Viimein kohde suljettiin ja kirjat olivat minun. VAU! Minä sain Fridani. Sitten vaan odottelin, että tulee viesti, joka vahvistaisi ne todella olevan minun. Ja se tuli. Samantien maksoin 30 euroa myyjän tilille. Ja vasta sen jälkeen luin, että ne pitäisi noutaa itse. Just joo, Helsingistä, eihän tätä matkaakaan ole kuin 350 kilometriä. Laitoin myyjälle sähköpostiviestin, johon kirjoitin tietty nimeni ja osoitteeni. Mutta olin maksanut vain 30 €, enhän minä voi tietää paljonko postimaksut tekee. Minun  täytyy soittaa myyjälle ja sopia, miten lähetysjuttu tehdään, maksanko senkin etukäteen vai vasta kun haen postista. Vähän kyllä pelottaa, jos rahat menivätkin hukkaan, eli myyjä ei olekaan valmis lähettämään. No sille ei voi mitään, mutta kai ne nyt ymmärtää ettei kaikki ihmiset asu Helsingissä. Jänskättää, soitan yhdeksän jälkeen.

Minulle ei ole tullut viime päivinä kommentteja teksteistäni. Kirjoitankohan liian surkeita juttuja ja kaiken lisäksi vielä liian pitkiäkin, ettei kukaan jaksa enää lukea. Minkäs mää sille voin, että tekstiä pukkaa pään sisusksista aivan mahdottomasti. No, toisaalta, tämähän on paljon itseenikin varten, pohdin asioita, jotka ovat jääneet vaivaamaan. Ja tuntuu, että jotenkin se puhdistaa sisuksia. Hyvä niin.

Eilinen tehtävä oli kävelemisestä. Siitä ei varmaan pitkästi tule, toivottavasti. Minulla on ilmeisesti tapana huomaamattani ilmaista oma mielentilani pitkälti eleillä ja ilmeillä ja koko vartalolla. Yleensä kävelen nopeasti pää pystyssä, näkemättä oikeastaan ympärilleni mitään. Monet ovat sanoneet minun tulleen ylpeäksi, kun en vastaan tullessa tervehdi. No, ainakin ne jotka eivät vielä tunne minua hyvin.

80-luvulla kehitysvammaisten laitoksessa ollessa minua sanottiin "nopiaksi tädiksi". Ponnahdin aina ensimmäisenä eteenpäin, kun jotain tapahtui, ja olin paikalla melkein siis ensimmäisenä. Kai se oli positiivista, toivottavasti, olin valmis lähtemään työhön kun työhön kun tarve vaati. Eräässä opistossa olin taidekurssilla, samassa opistossa koulutettiin hierojia ja muita vastaavia, he alkoivat sanoa minua kanta-astujaksi. Painokkaasti kyllä astelen kantapäät tukevasti maahan. Ja kun ainakin menneinä vuosina tykkäsin käyttää,jos ei varsinaisesti korkokenkiä, niin kuitenkin korollisia kenkiä, ja vielä kopisevia, niin askeleeni kaikuivat jo kaukaa. Minut on monessa paikassa opittu tuntemaan askeideni perusteella, tietävät jo kaukaa kun olen tulossa. No ainakin juorukerhot voivat ajoissa lopettaa, jos ovat minusta puhumassa.

Minusta tai mukana olevista tavaroista roikkuu aina jotakin, ja yleensä jotain kilisevää. Puhelimessa on kännykkäkoruja lakimääräysten vastainen määrä, yksi niistä pienen pieni kilikello, sekä muuta metallista. Käsilaukkuni remmistä ja/tai vetoketjuissa roikkuu jotain, ja jokin mikä kilisee. Joten kun minä astelen painokkaasti,puhelin on farkun taskussa, kilisevät jutut taskun ulkopuolella, käsilaukku roikkuu olkapäälläni rennosti heiluen ja kilinät heiluvat mukana. Minä siis kilisen ja kolisen ja kopisen kun kävelen. En tiedä miksi teen niin. Se on jostain syystä ollut aina niin. En tahallani halua herättää huomiota. Se vain kuuluu persoonaani. Yläasteella ollessani on oppilaat joskus kysyneet miksi kilisen. Nauraen olen vastannut, että tiedätte koska olen tulossa, että tiedätte lopettaa pahanteon ajoissa, ettette jää kiinni. Varsinkin tytöistä on hauskaa minun kilinäni, se ilmeisesti inhimillistää minut opettajana. Olen vähän niin kuin hekin, joilla on kaikenlaisia maskotteja repuissaan ja vaatteissaan. Oppilaat uskaltavat tulla minulle puhumaan asioistaan ja ongelmistaan, jopa kertomaan miksi eivät tule toimeen jonkun toisen opettajan kanssa.

Olen pikkuinen lyhyt ihminen, pienet ihmiset ohitetaan monessa paikassa, koska ovat pieniä ja huomaamattomia. Ehkä nuo ovat minun tapani osoittaa olemassaoloni, ettei minua saa ohitella jonoissa. Että minunkin mielipiteeni pitää ottaa huomioon.Toisaalta nämä minun maneerini herättävät lievää hilpeyttä, joka saattaa toisinaan laukaista pahankin tilanteen. Mutta osaan minä käyttyätyäkin, vakavassa tilanteessa ja paikassa toki tungen kilinät laukkuun tai taskuun, en tietenkään halua herättää väärässä paikassa huomiota ja saada aikaan paheksuvia katseita ja puheita. En tiedä tähän asiaan nyt enempää kirjoittaa. Mutta sen voin sanoa, etten kävele laahustamalla, maha notkuen, pää roikkuen, kävelen ylpeänä omasta itsestäni koko 158 centtimetrin mitassani.

Otan kolmannen kupposen kahvia, laitan aamupuurot Sepolle ja "lapsille", joista muuten yksi kissa on varmasti saamassa uuden kodin. Soitan pian sille kirjojen myyjälle ja jään odottelemaan Fridaani.