Nämä kaksi päivää vuodessa on sellaisia murheen päiviä, joita ei voi ohittaa murehtimatta 25. ja 26. päivät. On yksitoista vuotta Pilvi Unelman syntymästä. Se oli silloin maanantaipäivä kun lähdin synnyttämään. Viikonloppuna lauantaina oli ensimmäinen pelkopäivä. Lapsi ei mielestäni enää liikkunut ja minuun iski hirveä pelko, että hän on kuollut. Tönin vauvaa vatsassa ja odotin vastausta ja lopulta olinkin sen olevinaan saavani. Ilmeisesti vain töniminen sai sen liikkeelle ja torjuin pelkoni. Ajattelin vatsassani olevan vain niin vähän tilaa, ettei hän pystynyt enää liikkumaan, tai että oli jo kiinnittynyt ja siksi ei liikkunut. Silti jonnekin takaraivolle jäi pelko.Exä oli ollut seitsemän kuukautta raskausajasta poissa, vankilassa kahdesta rattijuopumuksesta. Hänellä olisi ollut vielä kaksi viikkoa istumista, ja olimme taistelleet linnatuomion lyhentämisestä koko ajan, syynä minun raskauteni. Että hän pääsisi ulos edes muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa. Eihän se tietenkään ollut hyvä syy kenenkään  mielestä. Edellisen viikon maanantaina äityispolilla oli lääkäri oli päättänyt synnytyksen käynnistyksen seuraavalle viikolle maantantaina. Linnasta olisi päässyt käymään kotona mikäli lapsi syntyy kuolleena, oli aiemmin sanottu. Kuitenkin tuon paperin synnytyksen käynnistyksestä lähettäessäni, hän sai kuin sainkin "armahdusta" sen verran, että pääsi edellisenä päivänä kotiin. Tullessaan hän toi vauvan sängyn, jonka oli sinä aikana tehnyt omin käsin. Se koottiin samana iltana tulevan kummisedän kanssa.

En puhunut mitään pelostani, enkä edes ajatellut sitä enää sen kummemmin, olin vain onnellinen hänen paluustaan. Aamulla lähdin kimppakyydilla sairaalaan, siitäkin sain tapella, en mahtunut enää aikoihin ratin taakse, mutta polin mieslääkäri ei sitä oikein tajunnut. Sain kuitenkin luvan tulla kimppakyydillä, kun aikani asiaa selitin. Olin kymmenen aikoihin sairaalalla. Menin äitiyispolin kautta, koska synnytys ei ollut käynnissä. Siellä alettiin tehdä heti rutiinit, eli sydänäänet ja mahdolliset supistukset tutkittiin. Hoitaja laittoi piuhat mahani ympäri ja ääniä olisi pitänyt kuulua, vaan ei kuulunut. Hän kokeli monesta kohtaa, ja näin huolen hänen kasvoillaan. Hän yritti lohduttaa, että lapsi on varmaan niin hankalassa asennossa, ettei nyt löydä oikeaa paikkaa. Tiesi varmaan mikä on tilanne, mutta hänen ei sitä kuulunut sanoa. Minäkin tiesin, ettei niitä ääniä enää ole, mutta en sanonut sitä ääneen, sitä toivoo viimeiseen saakka kaiken olevan hyvin. Minut vietiin toiseen huoneeseen ja sinne kutsuttiin lääkäri, joka ei myöskään löytänyt ääniä, hänkään ei sanonut mitään, vaan haki johtajalääkärin, sen joka oli määrännyt käynnistyksen.

Olin tietenkin siinä vaiheessa jo pelosta shokissa, olin varma että pahin mahdollinen asia on tapahtunut. Matti H. lääkäri, tuli nopeasti, kuunteli ja väänteli nappuloita ja piuhoja kauan, etsi sydäntä ja napanuoravirtausta. Ei puhunut mitään, ja näin koko muun hoitajaporukan katsovan surullisesti monitoriin. Tiesin, minä tiesin. Lopulta kysyin lääkäriltä onko se kuollut. Tähän lääkäri sanoi sanat, joita en koskaan unohda: "Tämä on kyllä menehtynyt." Menehtynyt !Tuntui kuin minut olisi heitetty napajäätikölle, minun tuli niin kylmä, että luulin itsekin olevani kuollut. Ei itkua. Ei tunteita. Nousin hoitopöydältä ja puin päälleni. Kysyin vain, mitä nyt tapahtuu. Lääkäri sanoi, jatketaan suunnitelman mukaan, käynnistetään synnytys. Hoitajat osastolla tyhjentävät yhden huoneen, jossa saan olla yksin. Sanoin, että haluan soittaa miehelleni. Lääkäri sanoi, että voin soittaa hänen huoneestaan. Hän ei todellakaan halunnut, että menen odotushuoneeseen ilmoittamaan tällaista asiaa kaikkien muiden odottavien joukkoon. Sanoin soittavani omasta puhelimestani ja menen ulos soittamaan. Halusin olla yksin, kun asian sanon tulevalle isälle.

Voi kun tätä on kamala kirjoittaa, mutta minun on nyt pakko tämä tehdä. Älkää lukeko enempää, ellette pysty siihen ymmärrän kyllä. Minäkin pidän tauon.

No niin, kahvilla kävin välillä, joten jatkan. Soitin siis exälle. Hän oli juuri yhden kaverin kanssa ollut huonekaluliikkeessä ostamassa patjaa, joutui tilaamaan, koska sänky ei ollut standarikokoinen. Sanoin vain, peruuta se: "Se on kuollut, se on kuollut", tätä hoin varmaan monta minuuttia ja itkin. Ensimmäisen kerran. Hän ei ollut uskoa, tietenkään. Pyysin häntä välittömästi lähtemään sairaalaan. Soitin myös äidilleni ja lasten hoitajalle, jonka olin aiemmin jo sopinut, koska emme tienneet, tuleeko ex kotiin. Hoitajalle sanoin, että menee normaalisti meille kuten on sovittu, vie lapset näppikerhoon ja on heidän kanssaan, mutta ei saa kertoa tilanteen muuttumista mitenkään. Exän ensimmäinen reaktio oli ollut puhelun jälkeen, että hän lähtee ryyppäämään, tyypillinen tapa hoitaa ikävät asiat pois mielestä. Onneksi tämä kaveri, neljän lapsen isä, oli niin viisas, että oli sanonut, mene, isää tarvitaan nyt minun luonani. Itse ei voinut lähteä tuomaan vaan sanoi tietävänsä, kenellä olisi aikaa. Exällä siis ei ollut ajokorttia ja oli juuri linnasta päässyt.

Sillä aikaa minulle laitettiin huone, ja sanoin isänkin tulevan, myös hänelle varattiin vuode viereeni. Käynnistyslääkitys. Kipulääkityksen saan heti kun supistukset alkavat. Sanoivat, ettei minun tarvitse kärsiä yhtään enempää kuin on tarpeen, että kärsimystä on tarpeeksi. Exä tuli, ja itkimme yhdessä ja pohdimme tilannetta, miten näin voi käydä kaiken jälkeen. Minun raskauteni oli ollut ongelmaton, paras kaikista kolmesta, ellei oteta huomioon sitä, että jouduin odottamaan sen yksin pienten lasten kanssa, olivat silloin yhdeksän ja yksitoista. Illan mittaan sain enemmän ja enemmän lääkitystä, supistuksia ei tuntunut, muuten kuin kokeilemalla vatsaa, kipuja ei ollut. Hoitajat kävivät usein luonani ja keskustelivat kanssani. Oli myös yksi kätilöharjoittelija, ei varmaan usein tule harjoittelijan kohdalle moinen tilanne. Pyysi aina luvan saako tulla ja halusi jutella. Annoin hänen käydä. Ajattelin, että tekee hyvää tulevalle kätilölle tällainenkin tilanne. Mietimme lapsen nimeä exän kanssa. Siiri hän oli ollut tähän saakka. Halusimme nimetä hänet uudelleen ja lopulta hänestä tuli Pilvi Unelma, nimen tarinan olenkin kertonut jo aiemmin. Katsoimme teeveetä siitä mitään näkemättä. Joku Bondin elokuva sieltä tuli illalla. Sinänsä jännä juttu, kun olin vakavasti sairaana masennuksesta, en pystynyt katsomaan kuin Bondeja nauhalta toinen toisensa perään. Nykyään en pysty Bondeja katsomaan.

Saimme molemmat unilääkkeet ja rauhoittavat, että saisimme edes vähän unta. Exä oli sanonut, ettei halua tulla synnytykseen mukaan, ei halua nähdä kuollutta lastaan, enkä ollut siitä pahoillani, ymmärsin hyvin. Yksi hoitaja teki pahan mokan. Olin pyytänyt lisää kipulääkettä, hän tulikin vähän aikaa myöhemmin sen harjoittelijan kanssa ja toi sydänäänikoneen mukanaan !!!. Apua. Sanoin tarvitsevani lääkitystä, kun on kipuja, hän puoliksi nauraen sanoi, että niin lapsi tulee maailmaan. Että kuunnellaan äänet ensin. "Äänet? Mitkä äänet? Nyt sinä et ole ajan tasalla. Olen täällä synnyttämässä kuollutta lasta!". Hoitajaharjoittelijakin oli ihan järkyttyneen näköinen, koska hän tiesi tilanteen. Tämä hoitaja meni todella noloksi ja hämilleen. Änkytti jotain, että oli ollut pitkällä vapaalla eikä ollut kuunnellut kunnolla raporttia. Mikä moka. Illan mittaan hän kävi monesti luonani ja pyyteli anteeksi sanomiaan sanoja ja käyttäytymistään, lopulta tämä hoitaja oli paras lohduttajani, ehkä juuri tuosta syystä. Hän oli jo iäkkäämpi hoitaja ja monenlaista nähnyt.

Yöllä kolmen aikaan tunsin, että olisi vessahätä, en ollutkaan koko päivänä aamun jälkeen käynyt vessassa, kipulääkitys vei senkin tunteen. Hoitajan pyysin avukseni, kun olin niin tokkurassa, etten pystyssä pysynyt, ja kauan lorottelin, jälkeenpäin vasta tajusin, että lapsivesi lähti samalla. Puolen tunnin päästä alkoi kovat kivut ja hoitajan pyysin jälleen, hän tutki tilanteen ja niin minua lähdettiin miljoonaa viemään saliin, synnytys oli jo pitkällä. Salissa oli tietenkin tieto, luojan kiitos, että tulee äiti joka synnyttää kuolleen vauvan. Oli lähes jo ponnistuksen aika. EI, minä en synnytä ennenkuin minun mies on täällä, hakekaa se heti tänne, en halua synnyttää ennenkuin hän on täällä. Ja nukahdin. En synnytä. Exä tuli, vaikka oli sanonut, ettei tule. Onneksi tuli. Minulle oli jo edellisenä päivänä sanottu, että katso vauva sitten kun se on syntynyt. Olin sanonut, etten mistään hinnasta jättäisi katsomatta. Viimeinen ponnistus oli kaamea. Poltot alavatsalla hirveät, enkä meinannut millään uskaltaa ponnistaa loppuun saakka. Mutta tulihan se sieltä lopulta. Samantien ponkaisin istumaan, ja otin vauvan syliini. Kätilö sanoi, että hänen pitäisi vähän neuloa, ettei saa vielä nousta, sanoin, ettei sillä ole väliä, haluan vauvan. (itkettää). Pyysin exää hakemaan kameran, kuvia pitää saada edes tästä ainutlaatuisesta tilanteesta, että jäisi edes jotain muistoa. Pilvi syntyi 26.9.2000, kello 4.45, pituus 52 cm, paino 3260 g.

En nyt kyllä pysty kirjoittamaan tätä loppuun saakka. Kirjoitan myöhemmin päivällä lisää. Haluan jakaa tämän kuitenkin loppuun saakka, pääsen itsekin yli tästä päivästä paremmin.