Joskus niitä ei ollut lainkaan, ja nyt niitä tuntuu oleva aivan liikaakin. Kun asuin vielä yksin ja olin töissä kehitysvammalaitoksessa, päivien hiljaiset nautinnolliset hetket vietin kylpyammeessa, silloisessa asunnossa oli kylpyamme. Kuumaa vettä, paljon kylpyvaahtoa ja sitten vain nauttimaan. Mahdollisesti viinipullo ja kynttilänvaloa mukana.

Muuttaessani Kankaanpäähän, tällaiset hetket jäivät pois. Naimisiin mentyäni ja lapsia saatuani, niitä hetkiä ei sitten juuri ollutkaan. Mieskin työn vuoksi paljon poissa kotoa, lenkillä käynti lasten kanssa oli niitä hetkiä. Menimme leikkipuistoon, jossa lapset saivat telmiä rauhassa ja minä istuin heitä katselemassa. Löysin yhden aivan ihanan paikan keskellä pientä metsikköä, lähellä mutta kaukana. Se oli aivan ihana paikka, valitettavasti minulla ei ollut kameraa tai jos olikin, en huomannut sitä mukaan ottaa. Jälkeenpäin on harmittanut.

Eron jälkeen kaikki oli yhtä kaaosta ja ainoat hiljaiset hetket taisivat pitkään olla terapeuttini luona. Nekin menivät ikävien asioiden pohtimiseen, mutta olivat kuitenkin tärkeitä hetkiä. Joskus saatoin olla lähes koko ajan hiljaa, tuo psykiatri ei koskaan painostanut puhumaan, jos tuntui ettei halua puhua. Kaikki muut terapeutit tuon jälkeen eivät ole pitäneet hiljaisuudesta, vaan on kehottaneet vain puhumaan.

Muutettuani takaisin omalle kotikunnalleni, kaaos jatkui, mutta toisella tavalla. Löysin sen nykyisen exän, jonka kanssa vähitellen elämä meni päin helvettiä kovempaa ja kovempaa vauhtia. En osannut enää löytää hiljaisi hetkiä, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuskin. Taloudellisesti kaikki meni pieleen, lasten koulunkäynti vaikutti asiaan, varsinkin pojan kohdalla, jonka kanssa koko ajan pientä säätöä. Välillä isompaakin, kun koulu ei sujunut. Vapaa-ajallaan hän sai aikaan kaikkea pientä toimintaa, joka kummasti piti vireänä.

Muutettuani lopulta tänne hiljaisuuteen 2006, aloin vasta saada rauhan itselleni, vaikka se exä olikin siinä mukana kaljapulloineen. Hän onneksi oli paljon työmaillaan ja minulla oli viikot rauhallisia. Viikonloput olikin sitten sitäkin pahempia. Niistä toipumiseen meni aina koko maanantaipäivä, tiistaisin jotenkin sain itseni revittyä henkiin, ja keskiviikot olikin hyviä päiviä jo. Torstaisin alkoikin sitten jo viikonlopun odotuspelko. Perjantaisin paniikkisiivous ja muu järjestely. Viikkorytmi ainakin oli selvä.

Sepon kanssa vasta löysin niitä rauhan hetkiä kunnolla ja omia hetkiäni. Hän ei painostanut mihinkään. Antoi minun tehdä omiakin asioitani omaan tahtiini. Antoi tilaa olla oma itseni. Ja nyt, elämme täällä keskellä ei mitään, täysin oman onnemme nojassa. Rauhallista on, mutta aivan liiankin rauhallista. Minä en pääse enää oikein minnekään. Olenhan kertonut jo aiemminkin tätä pientä elämänpyöritystä täällä. Aamupuuro, eläinten ruokinta, sitten vain ollaan ja ollaan. Välillä hoitelen Sepon lääkitykset, hieron selkää ja lohduttelen ahdistuskohtauksen alkaessa. Teen käsitöitä, tai luen, teevee on auki koko päivän, ja siitä en pidä. Omassa huoneessani yritän viihtyä, mutta en jaksa oikein olla sielläkään. Olen levoton, tekemisen puute vaivaa. Aloitan jotain uutta käsityötä tai kirjaa, en jaksa keskittyä. Aloitan toisen ja kolmannen. Ohhoh. Eilen viimeksi repesin. Itkin ja räyhäsin, että kuolen tylsyyteen. Kun mitään ei tapahdu, en jaksa vain olla ja olla. Minua ei ole luotu olemaan paikoillaan. Hiljaiset hetket ovat tarpeellisia olemassa, mutta entä kun ei ole muuta kuin hiljaista hetkeä päivästä toiseen. Sitä lamaantuu, niin ettei osaakaan enää yhtään mitään. Ei jaksa vaikka on kuinka levännyt ja aikaa olisi. Minä väsyn kun pitää olla liian kauan  paikoillaan. Minä väsyn väsymykseen.