Pakollinen aamupiristeeni.

 

Tästä yhdistelmästä en ole vielä päässyt eroon. Ei tuon kahvikupposen kanssa ole mitään ongelmaa, mutta tuo toinen olisi ehdottomasti saatava pois. Kahvia en oikeastaan juokaan kuin aamuisin, kaksi tuollaista mukillista, joskus menee kolmaskin, mutta joka mukillinen vaatii myös tupakan. Ja sitä ikävä kyllä poltan päivän mittaan muutenkin.

Tuolla mukillakin on tarinansa. Olin vuonna 2006 Limingassa kymmenen viikkoa, kesäkurssilla Limingan taidekoulussa. Kaksi viikkoa elävän mallin piirtämistä, kaksi viikkoa elävän mallin maalausta, kaksi viikkoa metalligrafiikkaa ja kaksi viikkoa elävän mallin veistoa. Loput kaksi viikkoa, melkein kolmekin, muuten vain harhaillen Oulussa ja Rovaniemiellä ja Limingassa. Limingassa tutustuin Eilaan, hyvin erakkomaiseen ihmiseen, jostain syystä hän antoi minun tutustua itseensä. Hän keitteli kahvinsa mutteripannulla ja hänellä oli tuollainen muki. Minusta siinä mukissa oli "sitä jotain". Olisin halunnut ehdottomasti samanlaisen mukin itselleni.

Tämä tarina kyllä pitäisi aloittaa kauempaa. Olin vielä virallisesti naimisissa, mutta olimme olleet asumuserossa tammikuusta lähtien. Tammikuussa myös alkoi askartelunohjaajakoulutus, josta olen aiemmin maininnut. Olin siihen saakka ollut askarruttaja, vuoden koulutus aikoinaan. Nyt oli mahdollisuus saada ohjaajan paperit puolen vuoden lisäkoulutuksella. Tuona aikana asuin osittain kotona lasten kanssa ja osittain koululla asuntolassa, Sirpan kanssa samassa huoneessa. Mehän molemmat lähdimme vähän ennen koulun loppua muualle. Minä siis sinne Liminkaan. Halusin välimatkaa eroasiassani ja halusin eroon kaikesta tutusta joksikin aikaa. Ajattelin, että viidensadan kilometrin välimatka voisi olla sopiva.

Aviomies oli jo kauan vaatinut minua etsimään oman asunnon, että hän voisi rauhassa jatkaa elämäänsä talossamme uuden naisensa kanssa. Äitienpäivää edeltävänä lauantaina olin vienyt tulevaan asuntooni lähes kaikki tavarani, en edes purkanut niitä. Pakkasin autooni kaikkea mahdollista, mitä voisin tarvita Limingan aikana, ja lähdin äitienpäivän aamuyönä kolmelta ajelemaan kohti tuntematonta. Olimme sopineet, että lapset jäävät isän luo tässä vaiheessa. Jossain vaiheessa kesää miehen hermot eivät kestäneet lapsia ja hän vaati, että hakisin heidät Liminkaan. Lupasin lopulta kurssin kahdelle viimeiselle viikolle ottaa heidät sinne. Jos mies olisi tiennyt minkälaista boheemia taiteilijaelämää siellä vietettiin, hän olisi visusti pitänyt lapset kaukana sieltä. En edes nyt tässä halua kertoa, mitä kaikkea siellä tapahtui. Sovimme lopulta miehen kanssa, että lähdemme suurinpiirtein yhtäaikaa kumpikin ajelemaan toisiamme vastaan ja vaihdamme lapset noin puolivälissä matkaa. Kalajoen kohdille sovimme tuon paikan.

Tässä vaiheessa pääsemme viimein alkuun, eli tuohon mukiin. Eilan mukin pohjassa on leima "Iso-Pahkala Kalajoki". Eila oli ostanut itsekin mukin Kalajoelta Iso-Pahkalan tehtaanmyymälästä. Olimme lähteneet Eilan kanssa yhdessä hakemaan lapsiani. En muista sitä, että kävimmekö tuossa tehtaanmyymälässä ilman lapsia vai lasten kanssa, no sillä ei ole merkitystä. Tuo muki oli kuitenkin ainut syy käydä siellä. Paja oli melko lähellä päätietä ja sinne oli hyvät tienviitat. Ostin mukini ja ostin vielä sellaisen, että erotimme ne Eilan kanssa toisistamme, minun mukissani on pieni virhe. Pieni kolo kyljessä.

 

En osaa juoda aamukahviani, ellei minulla ole tuota mukia. Joskus olen jättänyt sen minne sattuu, niinkuin kaikki muukin omaisuuteni jää mihin sattuu. Epätoivon vimmalla etsin mukiani niin kauan, että se löytyy. Minä EN juo kahvia mistään muusta mukista, EIKÄ kukaan muu saa juoda kahvia MINUN mukistani. Kaksi ihmistä on epähuomiossa tietämättään ottanut tiskikaapista itse mukin ja juonut tuosta. Sen jälkeen olen varmaan puoli päivää tiskannut ja desifioinut mukia. Entä jos muki menisi rikki. Seppo on kerran pudottanut mukin lattialle, mukista irtosi korva. Onneksi niin siististi, että sain pikaliimalla sen aivan paikoilleen. Luulen, että jos tuo muki katoaisi tai hajoaisi, en varmaan enää joisi kahvia. Muualla kyllä juon kahvia mistä mukista nyt vain. En vie mukia työpaikalleni, sehän olisi julman väärinkäytön kohteena koko ajan. En tietenkään kyläpaikkoihin ota sitä mukaan, niin addiktoitunut en sentään ole. Mutta aamukahvi, se päivän ainoa ja tärkein hetkeni, ilman tuota mukia päivä ei ala oikein.