Eilinen tehtävä oli anteeksiantaminen. En nyt varsinaisesti pyydellyt anteeksi koko päivää, mutta ajattelin monia ihmisiä ja heidän tekojaan ja sanojaan. Olen ehkä päässyt niistä jo yli ja antanut anteeksi, koska ei vihantunteita tai katkeruutta en tuntenut. Voin tässä yhteydessä kertoa eräästä ihmisestä, jota kohtaan tunsin pitkään aikuisikääni saakka vihaa ja katkeruutta. Hän oli opettajani kaksi vuotta, kolmas ja neljäs vuosi. Niistä jäi lähtemättömät arvet. Tämä opettaja vähätteli minua ja antoi koko luokan kuullen hirveitä kommentteja. Syytä en tiedä, miksi minut otti hampaisiinsa.

Tapaus Saapasjalkakissa.

Opettaja luki joka päivä katkelman sadusta saapasjalkakissa, ihastuin tarinaan kovasti. Yhtenä kuvaamataidontuntina meidän piti piirtää ja värittää kyseinen kissa. Minä piirsin kahdella jalalla seisovan kissan, saappaat jalassaan. Väritin kissan vaaleanruskeaksi. VIRHE. Opettaja tuli katsomaan oppilaiden töitä, minun kohdallani pysähtyi ja arvioi, otti oikein käteensä ja julmasti julisti koko luokalle:Ruskeita kissoja ei ole olemassakaan! Ettäs nyt sitten kaikki tiedätte täälläkin. Muutaman vuoden kuluttua, katsoin kotipihalleni ja katsos, siellä käveli ylväästi juuri minun värittämäni kissa. Totesin äidilleni, tuo pitäisi viedä sille opettajalle. Entäs nämä minun kaksi kissaani Juice ja Jekku, eikös ne ole lähempänä ruskeaa, kuin esim mustaa.

Tapaus Sipulipussi

Meidän piti virkata sipulipussi ketjusilmukkakaarilla. Pohja oli tehty pahvista ja nahasta. Siinä oli reikiä reunoissa, joista alettiin virkkaus. Minä virkkasin ja virkkasin ja kädet hikosivat ja itketti ja lanka oli solmussa ja vaikka mitä. Viikkojen tuhertamisen jälkeen tämä opettaja viimein kai kyllästyi katsomaan tyhmää oppilastaan, nosti vihreän lankamyttyni kaikkien eteen ja totesi jäätävästi: L-----a sitten näyttääkin tekevän tästä pölyrättiä! Taisi se pölyrätti joskus valmistua, mutta ei siinä koskaan sipuleita ollut.

Tapaus Nuppineulatyyny

Jossain vaiheessa tutustuimme ompelukoneeseen ja ensimmäinen työ oli nuppineulatyynyn ompelu. Tein sen oranssista markiisikankaasta. Ompelukoneella siihen piti tehdä kirjonta, olin erittäin tyytyväinen työhöni. Keväällä siihen aikaan oli aina oppilaiden töiden näyttely päätöspäivän yhteydessä. Löysin kaikki työni pöydältä, paitsi yhtä. Menin kysymään opettajalta, missä minun neulatyynyni on. Hän vastasi: Se oli niin ruma, ettei sitä voinut laittaa esille. Se on opettajanpöydän laatikossa, hae sieltä. Tuo neulatyyny palveli minua vielä aikuisiälläkin, "rumuudestaan" huolimatta.

Näitä tapauksia olisi vaikka kuinka paljon. Luulen myös tämän opettajan käyttäytymisen aiheuttaneen oppilaiden taholta alkaneen kiusaamisen, koska en muista että minua olisi kiusattu kahtena ensimmäisenä vuonna.

Mutta, se anteeksianto. Niin monet kerrat toivoin tämän ihmisen näkeväni vaikka kadulla, kaupassa, ihan missä vaan, olisin kertonut mitä hän teki minulle. Miltä se tuntui ja mitä siitä seurasi. Tapasin tämän ihmisen viimein vuonna 2007. Olin sijaisena vanhusten palvelutalosssa, hän tuli sinne asiakkaaksi. Ristiriitaisin tuntein otin hänet vastaan. Miten pieni hän olikaan, elämän kolhimat kasvot, arka ja pelokas vanhus. Olin aivan järkyttynyt. Miten monta kertaa olin kuvitellut meidän kohtaamisemme, miten erilaiseksi olinkaan sen kuvitellut. Hän ei tullut muiden vanhusten kanssa syömään, koska pelkäsi, hän pysytteli päivät pitkät huoneessaan. Kukaan ei saanut häntä oikein edes puhumaan mitään. Minun kävi ihan sääli häntä. Aloin käymään aina ehtiessäni hänen luonaan, vein työvuorossa ollessani ruokatarjottimen hänelle. Kerroin olevani hänen entinen oppilaansa, siitä hän ilahtui. Kehui miten olen päässyt pitkälle, kyseli naimisiinmenot, lasten syntymät ja kaikki tällaiset mitä nyt yleensä kysytään. Pesupäivänä ajattelin häntä pestessäni, näin sitä on roolit vaihtuneet. Sinä sait minut itkemään ja melkein pissimään alleni pelkästä pelosta häntä kohtaan, ja nyt minä pesen sinun pyllyäsi, kuivaan sinut ja puen vaatteet päälle. Annoin hänelle anteeksi. Kaiken. Sijaisuuteni loputtua kävin vielä useasti katsomassa häntä.