Eipä ole paljon tänään periaatteessa ajateltavaa ollut,olemme ihan kahdestaan Sepon kanssa kotona, ihan niinkuin jokainen muukin päivä. Arkiaskareet sujuu omalla tasaisella rutiinillaan. Edelleenkin aamulla puuronkeitto, josta saa nykyään Sepon ja kissanpentujen lisäksi koiranpennutkin osansa. Minä en välitä, juon vaan kaffeeta, vähän siivousta, jos sotkua on tullut, vaan kuka täällä sitäkään enää tekisi. Seppo nukkuu melkein päivät ja yöt nykyään, minä teen käsitöitäni ja saatan siinä sivussa katella teeveetä. Pelaan koneella, kirjoitan blogia. Vaatteitakaan ei tarvi taas pestä hetkeen, kun hiljattain neki pesty. Joten, mitä tässä oikein sitten ajattelemaan.

 

Siispä pidin tänään oikein blogikiertueen, etusivulla on niitä viimeisimipiä kirjoituksia, siitä vain valita joku ja katsoa mihin se johtaa. Se saattaa johtaa seuraavaan ja seuraavaan, myös ne blogit,  jotka olen merkinnyt seurantalistalleni, olen tänään käynyt läpi, tai en ehkä ihan kaikkia. Ja koska tänään piti tehdä joku tai jotkut iloiseksi, niin päätin, että kommentoin jotain jokaiseen blogiin, jossa käyn. Olin jo muutaman kommentoinut, kun hokasin, etten muista myöhemmin keille olen komentoinut ja kaiken lisäksi, mikä on ollut edes blogin nimi tai osoite. Eli aloin kirjaamaan vihkoon niitä. Jossain vaiheessa toisessa päässä aloin taas unohtamaan kirjata, mutta vihkossani on nyt noin viisitoista eri merkintää, sanon sen takia noin viisitoista, kun saatoin välillä jo kommentoida uudelleenkin samalle henkilölle. Laitoin myös niin sanotun haasteen blogiini, kuten kaikki lukijani varmaan huomasivatkin . (Mitkä lukijat?) Tai siis ei huomannut, kukaan ei ole tämän päivän aikana laittanut kommenttia tämän haasteen puitteissa. Muutama vastasi minulle minun kommentteihin.
Olen itse asiassa aika pettynyt. Olen nyt vähän piristänyt blogiani ja tehnyt uusia kategorioitakin, että löytyisi moneen makuun asiaa. Olen siis tylsä ihminen, itselleni minulla ei taida olla mitään sanottavaaa. Olen kyllä blogeja selatessani huomannut käsityö ja kakkublogien olevan hirmu suosittuja, heidän sivuillaan on kaikki linkit melkein toisiin vastaaviin. Minun seurantalistallani on aika monenkirjavaa, vitutuksesta kakkuihin, sairaudesta nukkekoteihin. Olenko kiinnostunut liian monista erilaisista asioista? Se on kyllä ollut minun vikani aina. En ole vieläkään päättänyt mikä minusta tulee isona, ja eläkeikään on enää vähän yli kymmenen vuotta.
 

 Käsityöt olen suosiolla jättänyt blogistani pois, vaikka se on elämäni yksi tärkeimpiä asioita. Olen aina tehnyt jotain, niin tai koulun jälkeen kyllä päätin, etten ikinä tarvitse kädentaitoja, niin pahasti minut lytättiin käsitöissä. Vähitellen kuitenkin aloin yli kaksikymppisenä opettelemaan kädentaitoja. Ja oikeestaan aivan alusta asti. Minulla on kuitenkin varmaan jossain ollut aina se käsityöläinen,jonka opettajakin olisi voinut kolmannella luokalla  toisenlaisella käytöksellä minua kohtaan saada puhkeamaan kukkaan. Minun äitini oli nuorena kova tekemään käsitöitä, isä teki puusta melkein mitä vain. Itse hankin virallisen käsityöalan ammatin samana vuonna kun täytin 41. Sitä ennen olin jo hoitaja ja askartelunohjaaja, nyt lisäksi tekstiilialan artesaani.


Mitenkähän tämä ajattelemisasia nyt tällaisiin ajatuksiin johti. No, yksi esimerkki siitä voisi kyllä olla. Sanoin siis koulun jälkeen, etten ikinä milloinkaan koskaan tee käsitöitä. Vuonna 2000 olin ensimmäistä kertaa opettajan sijaisena yläasteella, kästyönopettajan sijaisena, siinä samaisessa luokassa, jossa itse olin tuskaillut yläasteaikana niiden housujen ja paitojen kanssa. Luokka, jonne päin en edes kusekaan sieltä kerran päästessäni. Siinä luokassa opetan niitä samoja paitoja ja housuja, mallit ovat vain vuosien saatossa muuttuneet, samoin kankaat. Opetusohjelma periaatteessa sama, tietenkin uusia tekniikoita tulee jatkuvasti ja niitä kokeillaan myös. Eli, ajattele ennenkuin sanot. Ajattele, voit tehdä joskus aivan päinvastoin kuin olet joskus vannonut. Tuon oman käsityötarinani olen monesti kertonut oppilaille, joilla on vaikeuksia töidensä, kaikki eivät vain ole luotuja tekemään käsillään. Tai löytävät kykynsä vasta myöhemmin. Moni oppilas on saanut halun tehdä parhaansa, kun kerron, etten halunnut tehdä käsitöitä kouluaikana ja numerokin taisi olla seiskan luokkaa. Omat vaikeuteni kouluaikanani ovat myös opettaneet näkemään oppilaat eri tavalla, huomioin heikomman oppilaan helpommin kuin joku muu saattaisi tehdä. Ihan vaan oman kokemuksen perusteella, siinä ei tarvita kasvatuspedagogiaa tai muutakaan filosofiaa (olen toki nekin lukenut jossain välissä). Hmm, aika erikoista, että tämän päivän tehtävä johti tällaisiin ajatuksiin, mielenkiintoista. Opettavaista. Voisinkohan tässä vaiheessa elämää oppia vielä elämään. Luultavasti.