Uusi alku, hankala asia. Olen niin monta alkua aloittanut jo elämäni aikana, etten osaa niitä edes laskea. Olen muuttanut kaksikymmentä kertaa, aluksi yksin, sitten miehen kanssa, miehen ja lasten kanssa, lasten kanssa, lasten ja uuden miehen kanssa, mies muutti minun luo ja erikseen muutaman kerran, kunnes heitin hänet lopullisesti ulos 2008. Otin uuden miehen.

Olen ollut pitkissä suhteissa, kihloissa useampaan kertaan, naimisissa kerran, ja nyt kihloissa ja avoliitossa. Olen synnyttänyt kolme lasta, kaksi on elossa,muuttaneet jo pois kotoa. Nykyisen miehen myötä olen saanut tavallaan kuusi lasta lisää, joista vanhin on minua 11 vuotta nuorempi, kaksi nuorinta nuorempia kuin omani, kukaan heistä ei asu isänsä kanssa.

Työpaikkoja on ollut lukematon määrä, lyhyimmät työsuhteet vain muutaman päivän, pisimmät noin kaksi ja puoli vuotta. Olen opiskellut kolme eri ammattia, mitään niistä en vakinaisesti tee. Teen osittain kaikkia ja osittain en mitään niistä. Olen hoitaja, askartelunohjaaja, tekstiilialan artesaani. Olen ollut lapsityössä, kehitysvammaisten kanssa , mielenterveyspotilaitten kanssa, vammautuneiden kanssa, vanhusten kanssa, nuorten kanssa. Päihdeongelmaisten kanssa en ole työskennellyt, olen asunut sellaisen kanssa. Olen ollut päiväkodissa, mielisairaalassa, kehitysvammalaitoksessa, kuntoutuskeskuksessa, vanhainkodissa, vanhusten palvelutalossa, koulussa ala-asteella ja yläasteella, käsityökeskuksessa, mielenterveysasiakkaiden kuntoutuskodissa, kehitysvammaisten asuntolassa, kioskilla, keittiöllä, kotiavustaja, henkilökohtainen avustaja.

Edellämainittujen lisäksi opiskellut taideaineita, erityispedagokiikkaa, kasvatustiedettä, taidekasvatusta, käynyt kymmenittäin erilaisia lyhyitä askartelu- ja käsityöalan kursseja, tietotekniikkaa, grafiikkaa, sisustuskurssi, kirjoittajakurssi. Kaikki nämä viimemainitut lyhyitä muutaman päivän tai viikon kestäviä, paitsi erityispeda ja kasvatustiede, jotka tein itsenäisesti pitkällä ajalla Jyväskylän yliopistoon.

Olen sairastanut keskivaikean masennuksen. Minulla on fibromyalgia, lievä diabetes, lievä verepaine, nivelrikkoa epäillään. Oikea käteni murtunut pahasti, lääkärin mielipide, "ei tästä enää kättä saa" ja "työkyvyttömyyseläkkeelle".  Sitkeällä kuntoutuksella käsi saatu toimintakykyiseksi. Olen synnyttänyt kuolleen lapsen, minulla on ollut tuulimunaraskaus. Olen kaksi kertaa ollut vahingossa ottaa itseltäni hengen. Olen ajanut autoni kaksi kertaa lunastuskuntoon, itse saanut vain pari mustelmaa.

Ja mihin tämä kaikki on johtanut. Kotiin. Omaishoitajuuteen. Minä olisin voinut olla ihan mitä muuta tahansa.  Suuri halu oli tehdä taidetta, saada käsillään jotain kaunista aikaiseksi. Joko maalaamalla, vaatteita ompelemalla, neuleilla, ihan millä tahansa, vaikka yhdistämällä nuo kaikki osaamani taidot. Kangaspuilla, nekin lojuvat ulkovarastossa.  Mihin taitojani käytän nyt. Teen muutaman sukkaparin vuodessa. Joskus jonkun vaatteen itselleni. Kaapissa on kalliit värit ja siveltimet, paperit, taulupohjat, niiden rahallisen arvon kun laskisi voisin maksaa osan lainoistani niillä. Kankaat, langat, kaikki muu välineistö, puikot, koukut,koneet.

Ja mitä minä teen nyt. Aamupuuron, tiskaan, laitan lääkkeet miehelleni ja itselleni. Ruokin kissoja, koiria, lintuja, etanoita. Siivoan, pesen pyykkiä, käyn kaupassa. Apteekissa, omaishoitotoimistossa, työvoimatoimistossa. Mihin ne kaikki alut loppuivat. Missä ne loput alut ovat.

Mies on kovasti sairas, nukkuu aamupäivällä, nukkuu iltapäivällä, nukkuu illalla, nukkuu osa yöstä ja on hereillä aamuyön. Hän ei kävele kymmentä metriä enempää, hänellä on happiviikset yötä päivää, ulkoillessa käyttää rollaattoria, ei jaksa enää edes ulkoilla. Kärsii jatkuvista kivuista, mikään lääkitys ei auta. Henkeä ahdistaa jatkuvasti. On syvästi masentunut. Haluaisi kuolla pois kärsimästä. Hän on kuusikymmentävuotias. Hän näyttää kahdeksankymmenen ikäiseltä. Hän painaa vähän yli 50 kiloa, pituuttä 185 senttiä. Minä painan noin 60 kiloa ja pituus 158 senttiä.

Missä se minun elämäni unelma ja haave on. Mihin minun lahjakkuuteni katosi, onko sitä koskaan ollutkaan. Olenko sittenkin vain se sukantekijä. Se ujo, arka tyttö sieltä 60-luvulta, kun opettaja ja oppilaat kiusasivat. Silloinko jo minulta otettiin pois mahdollisuus menestyä ja tulla joksikin. Pelko, että minua taas pilkataan. Pelko, ettei minua hyväksytä. Ettei ymmärretä minun ajatusmaailmaani.

Asun pienen kaupunkimme keskustasta yli kahdenkymmenen kilometrin päässä. Ympärilläni on peltoja ja metsää, naapureina vanhapoika toisella puolella ja leskimummo toisella puolella. Talossa on pönttömuurit, puut on kannettava sisälle. Pihatie on kaksisataa metriä, joka talvi sama ongelma, kuka auraa tien ja pihan lumesta. Kesät aivan ihania, puhdas luonto ympärillä, omistan vajaan hehtaarin palan yhdestä Suomen kansallismaisemasta. Näkymät ovat sen mukaiset. Talvet, pimeitä, kylmiä, yksinäisiä. Pelottavia. Talossani asuu kummitus. Kiltti kummitus. Entinen asukas.

Mistä aloitan uuden alun tällä kertaa?