Joo, tässä nyt viivyttelen ja odotan mitä ajatuksia pääni tänä iltana tuottaa. Aika jännä juttu, kun aloitin tämän 365 päivää projektin, en tiennyt mitä se tuo tullessaan. Äsken vasta tulin ajatelleeksi, että olen sitoutunut lukemaan joka päivä yhden sivun kirjasta. En ole lukenut siis kirjaa kokonaan, enkä aiokaan, vaan luen vain sen päivän tehtävän. Olen myös, näköjään, sitoutunut kirjoittamaan jokaisen päivän tehtävän lyhyesti ja kaiken lisäksi kirjoittamaan kyseisestä päivästä,miten tehtävä meni. Olenkohan ihan järjissäni. En ole oikeastaan koskaan osannut tehdä mitään pitkän matkan suunnitelmia. Toimin lähes aina hetken mielijohteesta, ja monestihan ne menee persiilleen, tietenkin.Tai ei johda mihinkään tavoitteeseen, koska tavoitetta ei ole asetettu. Mutta nyt taitaa olla. Alussahan sanoin, että jaksanko kuusi päivää vai kuusitoista päivää. Noin puolessa välissä noita aikarajoja taidetaan olla. Ja tänään, JO tänään, tuli mieleen tuo sitoutuminen. En siis viivytellyt, vaan aloin välittömästi toimimaan, kun hain postin ja kirja oli siellä. Hetken mielijohteesta myös ostin koko kirjan. Yksi ystäväni oli saanut terapeutiltaan tuon kirjan terapiansa tueksi. Näin kirjan käydessäni hänen luonaan (siis sen ystävän, en terapeutin), en sen kummemmin kirjaa selaillut tai mitään. Ystävä vain kertoi toimintaperiaatteen, ja vilautti sivuja ja irrallisia papereita, joihin oli kirjannut tehtävistä saadut "tulokset". Se oli siinä. Kotiin tultuani, koneelle, Aurinkokustannuksen sivuille, kirja tilaukseen. En siis viivytellyt.

Ennen koulun alkamista olin yksinäinen lapsi neljään ikävuoteen saakka, silloin syntyi veljeni. Minulle ei ilmeisesti kerrottu asiasta, koska ensimmäinen asia minkä muistan veljestäni on, kun äiti syötti häntä. Muistan sanoneeni, miksi olet koko ajan vain vauvan kanssa. Muistan veljestäni vauvana, että hän haisi, vauvankakat housuissa. Se ei saanut minua rakastamaan veljeäni. Vanhempani olivat ehkä viivytelleet, eivät olleet kertoneet asiasta, niin että hiukan vajaa neljävuotias olisi asian oivaltanut. Lapsuudesta muistan, miten istuin tien ali menevän ojan pohjalla, sammakot kutivat sinne joka kevät. Seurasin,miten sammakokudusta tuli nutipäitä ja lopulta sammakoita. Meillä oli kauppa silloin, ulkona oli varasto, jossa säilytettiin pelloille vietäviä lannotteita. Istuin säkkien päällä pitkiä aikoja ja seurasin, miten pitkäjalkaiset hämähäkit kutoivat verkkojaan. Loppukesästä seurasin perhosentoukkia, kun ne matelivat etsiessään talvehtimispaikkaa. Kissat synnyttivät pentuja, löysin ne aina ja saatoin istua tuntikausia pesän vieressä, ja seurata niiden touhuja. En pitänyt kiirettä. Kylällä ei ollut ainoatakaan tyttöä, ei edes poikia, jotka olisivat olleet lähelläkään minun ikääni. Minulla ei ollut minnekään kiirettä.

Koulu alkoi, ja  kuin reväistynä jouduin kahdenkymmenenseitsemän muun saman ikäisen lapsen joukkoon. Tiedän tuon luvun tarkasti,koska juuri tarkistin sen toisen luokan luokkakuvasta, en tiedä missä on ensimmäisen luokan kuva, ja onko sitä koskaan ollutkaan. Alkoi elämäni ensimmäiset kiireet, olin kesällä täyttänyt seitsemän. Oli sopeuduttava  olemaan monen muun samassa tilassa olevan ihmisen kanssa. Aikakin oli rajattu. Näin kauan sisällä, istua paikallaan, kello soi ja ulos. Tuota samaa päivästä toiseen vuositolkulla. En ollut sellaiseen tottunut. En ollut tottunut myöskään siihen, että minussa on vikoja. Minun hampaani vähän töröttävät huulien välistä, siinä oli yksi syy kiusaamiseen. Pahimmalla kiusaajallani oli hampaat ulkona suusta kuin oravalla tai hamsterilla, rotalla. Senkähän vuoksi en oikein tykkää jyrsijöistä, selvisihän sekin tässä nyt. Olin hiljainen,punasteleva,ujo ja arka. En oppinut lukemaan. Muistan miten isä hermostui opettaessaan minulle niinkin yksinkertaista sanaa kuin Vaasa. Tunsin kirjaimet, mutta en osannut tehdä niistä sanaa. Ensimmäisellä joululomalla selailin äidikielen kirjaa, katselin hauskoja kuvia. Yhdessä kertomuksessa oli mielenkiintoisia kuvia ja minua harmitti, kun en ymmärtänyt mitä tarinassa tapahtui. Ennen kuin olin lukenut sen.  Tajusin vasta luettuani tarinan, että olin todella lukenut. Että luin. En tiennyt, että osaan lukea. Sen jälkeen luin pienen koulumme pienen kirjaston vuodessa loppuun, opettaja ei enää tiennyt mistä olisi minulle lisää kirjoja saanut. Viivyttelin lukemisen osaamista, että nautinto olisi suurempi.

Opiskelin viivyttelyä sammakoiden kehitystä katsellessani, hämähäkin verkon valmistumista, perhosentoukan koteloitumista, kissanpentujen leikkiä katsellessa. Minut revittiin siitä kaikesta minulle kertomatta. Minua ei varoitettu mitä vaaroja "iso maailma"  tuo tullessaan. Viivyttelytaktiikka ei sopinut siihen maailmaan. En osannut puolustautua, minulle ei oltu annettu välineitä siihen. Vuoden 2008 blogissani, jonka olen liittänyt tähän blogiin, on muistaakseni jossain kohtaa otsikko "Rajua olkoon elämäsi", tuo teksti oli ensimmäisen pankkikirjani sisäkannessa.

Olin oppinut, ettei viivyttelemällä saa mitään, pitää rynniä eteenpäin kyynärpäät ojossa, valmiina sylkemään takaisin, jos joku sylkee sinua. Olin oppinut lyömään takaisin ja nopeasti, olemaan tehokas ja koppava, suorastaan tappava. Ystävät monesti sanoivat, että jos katse tappaisi tuo olisi jo kuollut. Minusta tuli paha. Tappavan nopea, älä jää jalkoihin, vaikka miten iso mies tai nainen tulee vastaan, tapa se. Kaikki-heti-minulle-NYT-mieluummin-jo-eilen-asenne, sillä mennään ja sillä pääsee pitkälle. No, miten pitkälle sitä päästiin, sitähän pohdin jo eilen.

Olen viime vuosina viivytellyt, en ole pitänyt kiirettä enää. Siksikin olen muuttanut tänne, jumalan selän taakse. Olen asunut niin monessa paikassa, ja aina lähellä jotain keskustaa, että äitini ja monet ystäväni pitivät minua lähes hulluna kun muutan tänne. Alkeellisiin olosuhteisiin. Puulämmitteiseen taloon. Kylän ainoa kauppa kolmen kilometrin päässä. Ei samanikäisiä naapureita lähimainkaan. Äitiäni huolestuttaa vieläkin minun työtilanteeni, oletko jo saanut töitä, oletko ollut sijaisena koululla tai palvelutalossa. Sanon aina, että onko sillä väliä. Minua ei työkiireet kiinnosta, en tyrkytä itseäni minnekään ja silti olen ollut tähän saakka lähes jatkuvasti töissä. Olen aina sanonut, että kun yksi työ loppuu, niin tasan ei mene pitkää aikaa, kun joku taas häiritsee minun rauhallista elämämenoani ja pyytää töihin paikkaan, jossa en ole koskaan käynytkään ennen. Minun on aivan turha tyrkyttää itseäni, joku kuitenkin kertoo, että olen kotona ja osaan sitä ja tätä.

En tiedä enää mistä tätä tekstiä oikein tulee, Saunalahdelta ilmeisesti, koska sen liittymää käytän, mutta tällainen pieni tarinanpoikanen syntyi Viivyttelystä.