Jos nyt vasta luet tätä, lue ensin teksti otsikolla 17.päivä, murheiden selättäminen ja Pilvi Unelma.

 

Pilvi oli niin kaunis ja täydellinen. Kaikki hänessä oli todella täydellistä, kauniimpaa vauvaa ei ole koskaan ollutkaan. Kaikki muu oli täydellistä, vain elämä puuttui. Hengitys, sydämensykkeet, ensimmäinen itku. Synnytys meni hienosti, en ollut edes kipeä siitä. Salin läpi käveli toinen kätilö ja onnitteli uudesta vauvasta. Taas järkytyin huonoa informaatiota niin, etten osannut heti sanoa mitään. Huusin hänen peräänsä, minulla on kyllä tässä sylissäni kuollut vauva. Oma kätilöni tuli juuri sopivasti kuullakseen tuon. Toinen kätilö tuli, pyysi anteeksi ettei ollut tietoinen asiasta.

Kaksi tuntia olin vauvani kanssa kahden, exä ei halunnut olla niin kauan. Hänkin oli pitänyt vauvaa sylissään ja otin kuvan siitä tilanteesta. Päästyäni pois salista, kävelin yksin ja tuskaisena takaisin osastolle. Menimme ulos exän kanssa, hän kääri sätkän itselleen, sanoin että kääri minullekin, millään ei ole enää mitään väliä. Olin lopettanut tupakanpolton 19.12. 1999, ihan muuten vain. Sitten olinkin pian sen jälkeen raskaana.

Oli siis tiistaipäivä. Olin pyytänyt äitiäni tulemaan lasten kanssa sairaalaan. Elämäni toinen kamala tilanne, miten kertoa lapsille, jotka olivat odottaneet pikkusiskoa todella kovasti, varsinkin poika vielä enemmän. Kun sen tilanteen olisi voinut ohittaa. Äitini ja lapset tulivat, Miika tuli heti luokseni ja antoi minulle pienen huovutetun sydämen vauvaa varten. (Nyt itkettää ja pahasti, pystynkö kirjoittamaan tämän.) (tauko)

Sitten Miika katseli ympärilleen ja kysyi missä vauva on. Purskahdin itkuun ja sanoin, ettei vauva jaksanut elää, että se syntyi kuolleena. Molemmat lapset ja minä itkimme, kysyin lapsilta haluatko he silti nähdä vauvan, halusivat. Soitin hoitajille ja pyysin hakemaan vauvan. Sitä kohtaamista ei myöskään voi koskaan unohtaa, mutta en halua siitä enempää kertoa, voitte vain kuvitella miten rankkaa se oli. Äitini ei ollut paikalla kun vauva tuotiin, hän ymmärsi, että haluamme tuon tuokion olla oman perheen kesken. Kun olimme kaikki vähän rauhoittuneet, pyysin äitini takaisin. Hänkin halusi pitää vauvaa hetken sylissään. Isäni oli kuulemma ottanut todella raskaasti vauvan kuoleman, eikä halunnut tulla mukaan. Olin soittanut aamulla koululle ja kertonut lasten opettajille tilanteen ja sanonut, etteivät ainakaan tänään tule kouluun, eikä ehkä pariin päivään. Olisin halunnut lähteä heidän mukanaan kotiin myöskin, exä lähtisi. Minua ei päästetty, eivät halunneet päästää minua siinä mielentilassa. Kaiken lisäksi keskiviikolle oli järjestetty kriisipalaveri asiasta.

Meidän luonamme olivat käyneet jo aiemmin sosiaalityöntekijä, sairaalan pappi, ja muitakin kaiketi, en muista enää. Olin myös pyytänyt hoitajia soittamaan terapeutilleni maanantaina, että pyytäisivät häntä käymään jos ehtii. En voinut itse soittaa. Terapeuttini tuli illalla. Onnekseni minulla oli terapia kesken, sain myöhemmin purkaa hänen kanssaan tätä asiaa. Minua ei jätetty yksin pitkäksi aikaa. Soitin monille ihmisille. Luinkin myöhemmin papereistani, joita pyysin 2008, jolloin yritin sitä kirjaa kirjoittaa, että olin ollut paljon puhelimessa.

Kriisipalaveriin sain pyytää ihmisiä, jotka halusin mukaan. Pyysin tietysti vanhempani, exän äiti ja sisko, siskonpoika, josta piti tulla kummi. Omat lapset tietysti ja myöskin siskontytär taisi olla mukana, samanikäinen kuin Miika. Henkilökunnasta pyysin hoitajan, joka teki mokan ja harjoittelijatytön, sekä myös kätilöni. Hänkin tuli, vaikka oli ollut edellisen yön töissä, koki asian sen verran tärkeäksi. Sairaalan puolesta tuli myös sosiaaliterapeutti ja pappi. Keskustelu kesti pari tuntia, jokaisen tuntemukset käytiin läpi. Se oli hienoa, että sellainen oli järjestetty. Ei jäänyt mikään tapahtumassa epäselväksi, periaatteessa. Vaikka kaikki olikin yhtä katastrofia. Vauva oli viety sairaalan kappeliin.

Menimme lopuksi osa kappeliin, minulla oli vauvalle vaatteet, ne vaatteet jotka olisin laittanut päälle KUN lähden vauvan kanssa kotiin. Iso mies toi vauvan ja suurin piirtein paiskasi sen kylmälle lavetille ja aikoi alkaa pukemaan sitä. Sanoin, että puen itse. Siinä vaiheessa huomasin hänenkin jotenkin nolostuneen. Olin päättänyt viedä vauvan mukanani kotiin lähtiessä. Periaatteessa meidän olisi pitänyt hakea hänet ruumisautolla arkun kanssa. Ja minähän en lastani jätä toiselle paikkakunnalle yksin. Toimme hänet kummisedän punaisella Porshella, ja Miika tuli samassa autossa mukana.

Veimme vauvan oman sairaalan kappeliin,koska meillä ollut sitä arkkua. Pihassa Miika sanoi, että haluaa pitää vielä vauvaa sylissä. Kuva on ihana, ylpeä isoveli pitää siskoaan sylissä hymy huulillaan. Isäni ei osannut sanoa mitään, itki vain hiljaa itsekseen. Otimme paljon kuvia.  Pilvin hautajaiset olivat 14.10.

Mutta nyt en pysty enempään. Mielestäni minun ei tarvitse käsitellä tätä murhehtimis tehtävää enempää. Vaikka se olikin etukäteen murehtimisesta. Nuo päivät ovat opettaneet, ettei mitään kannata murehtia etukäteen, koskaan ei kuitenkaan tiedä mitä on tulossa. Omaa kategoriaa en Pilville laita. Aluperin oli Pilviä ja Unelmia blogi vain Pilviä varten, mutta siitähän ei tullut mitään. Palaan ehkä tähän aiheeseen jossain toisessa yhteydessä, ehkä näiden tehtävien myötä tai muuten. Tämä oli ensimmäinen kerta kun krjoitin koko tarinan itse omakätisesti näin tarkasti. Ja yhtä vaikeaa se tuntuu olevan kuin olisi ollut aiemminkin. Tänään menen haudalle ja vien sinne enkelin, joka vuosi olen vienyt enkelin, tai ainakin melkein joka vuosi, ehkä muutama enkeli puuttuu välistä. Niitähän pitäisi olla nyt yksitoista tämän päivän jälkeen. Exäkin tulee, tai hän jo eilen kertoi menevänsä, hänkään ei ole kaikesta huolimatta unohtanut. Rakas lapseni, hyvää syntymäpäivää.