Kuten jo kirjoitin aiemmin, nukuin puoleen päivään, heräsin kyllä seitsemän jälkeen ja join kupin kahvia, mutta silmät eivät pysyneet auki. Menin siis uudelleen nukkumaan. Sain tosiaan vasta kolmeen mennessä kirjattua eilisen tehtävän ja sitten en enää vaivautunut avaamaan kirjaa uudesta tehtävästä. Päivä oli jo pitkälti yli puolen päivän ja ilta kohtapuoliin. Minähän sitä jo kirjottelin silloin alussa että 6 vai 16 päivää. No, ei lannistuta. Pidän tämän päivän lomaa projektistani ja jatkan huomenna, ja pakko jatkaa muuten tulee ihan oikeasti jäämään kesken. Ja sitten kyllä harmittaisi kovasti.

Olen aivan oikeasti saanut tästä projektista jotain intoa, se tuo tietyn päivärytmin mukanaan. Aamulla tai aamupäivällä purat eilisen tehtävän asiat, ja kun ne on poissa ja kirjoitettuna tässä, niin voi ottaa uuden tehtävän. Vaikka sitä tehtävää ei varsinaisesti teekään kirjaimellisesti, asiat joista tehtävässä puhuttiin, muhivat jossain osaa takaraivossa. Joku päivä on ollut niin hektinen, etten ole malttanut pidätellä kirjoitustani, vaan se on tullut jo ulos puolilta öin tai sen jälkeen.

Uskokoo ken tahtoo, mutta tästä taitaa olla jotain hyötyä. Voitte ehkä naureskella koko projektilleni,mutta suosittelen kokeilemaan, jos tuntuu elämä olevan solmussa. Blogini nimen ensimmäinen osa, Elämänlanka, sopii kaiken lisäksi oikein hyvin tähän. Olen alkanut purkamaan minun elämäni sotkuista vyyhteä, päivä kerrallaan. En ole oikeastaan tajunnutkaan,kuinka paljon solmuja ja takkuja Langassani onkaan. Olette varmaan huomanneet, että tehtävän purku on saattanut viedä minut aivan eri maailmaan, kuin lopulta alkuperäinen tehtävä on ollutkaan. Mutta jokin tietty asia on aina tullut päällimmäiseksi, josta olen voinut kirjoittaa. Tällainen välipäivä ei välttämättä ole huonokaan idea. Joskus ei vain jaksa, tulee liikaa asiaa. Välipäivä oikeastaan voisi olla vain se joka 30:s päivä, jolloin tehdään tarkistus siihen mennessä saaduista aikaansaannoksista. Sellainen kuitenkin tuli jo nyt. Pidän toisen välipäivän sitten tarkistuspäivänä, jolloin voin tarkastella koko kolmeakymmentä päivää paremmin. Ja jatkaa tietenkin jälleen seuraavana päivänä siitä eteenpäin.

Blogini nimen toinen osa, Pilviä ja Unelmia, on tietenkin tullut kuolleen lapseni nimestä. Alunperin hän oli Siiri, niin kauan kun eli. Siinä kun exän kanssa mietimme tätä kuoleman kysymystä odottaessamme, koska synnytys lähtee käyntiin, tulimme siihen tulokseen, ettemme voi käyttää nimeä Siiri. Hänestä tuli haihtuva Pilvi joka jäi Unelmaksi, siitä nimi ja se on myöskin muistokivessä. Vaikka Pilvi ei olekaan kastettu. Silti. Mutta siinä oli nyt vain pikainen selvitys tuosta nimestä. Tuo loppuosakin sopii nyt tähän, tehtävissä pohditaan välillä niitä unelmia ja haaveita, joita minulla on, kuten eilen, jolloin piti miettiä uusia suunnitelmia. Mitähän tehtävät vielä tuovatkaan tullessaan. Aika jännä juttu muuten ettei minulle ole tullut kiusausta lukea koko kirjaa. Tuntuisi, että pilaisin jotain, alkaisin miettiä jotain tehtävää numero 294, ja sitten jäisikin tekemättä se, jota nyt pitäisi tehdä.

 

Tänään tuli postissa Sepolle kutsu intervallihoitoon, tietääkö kaikki mitä se tarkoittaa. On omainen, joka sairastaa jotain, lähinnä muistisairaita vanhuksia, heillä on joku omaishoitaja, puoliso, joku lapsista, jos sellaisia on, voi hän olla joku muukin läheinen. Omaishoitaja saa tietyn palkan kunnalta, summa riippuu hoidettavan kunnosta ja hoidettavuuden tasosta. Pieniä ne summat joka tapauksessa ovat, vähän yli seitsemän sataa on korkein ja siinä hoidettava on täysin toisen ihmisen avun varassa 24/7. Ja siitäkin pitää maksaa vielä vero! Meillä ei ole ihan sellainen tilanne. Enkä saakaan tuota korkeinta summaa. Omaishoitajalle kuuluu kaksi päivää vapaata kuukaudessa, käytännössä sitä ei ole. Mihin omainen lähtisi omasta kodistaan kahdeksi päiväksi ja kuka tulisi tilalle, meillä ei ole sijaisia olemassakaan. On muuten yksi puute omaishoidossa. Omaishoitajan on mahdollista saada apua kotiin muutamaksi tunniksi, siivoamaan, leipomaan, leikkaamaan nurmikkoa tai vain olemaan hoidettavan seurana. Mutta jos minun kotiini tulisi joku leipomaan, en kestäisi sitä, siivoamisesta puhumattakaan. Voisinko itse olla sekaantumatta koko ajan toisen tekemisiiin. Ellen olisi sitten sopinut jonnekin meneväni ja olevani koko päivän poissa, tai niin kauan kun sovitaan työajaksi. Silti minun pitäisi maksaa kympin verran tunti vielä itse tästä palvelusta.

Näin ollen ainoaksi vaihtoehdoksi jää intervallihoito. Toisin sanoen, Seppo pois kotoa, omainen hoitoon jonnekin, ja paikkoja on vain rajoitetusti. Ja koska useimmat ovat vanhuksia, ei tuollaiselle kuuskymppiselle ole oikein sopivaa paikka. Joka tapauksessa sellaisesta Seppo sen sai. Ei kuitenkaan muistisairaitten joukkoon, vaan ns viriilejä vanhuksia. Hoitajat ympäri vuorokauden, virikkeitäkin, ehkä. No, minähän ne virikkeet melkein tiedän, kun olen ollut töissä paikassa, jossa annetaan intevallihoitoa, hartauksia ja teeveestä jumalanpalvelus. Huh, minua armahtakaa joutumasta koskaan vanhuspaikkaan. Mutta omaisen jaksamisen kannalta tuollainen viikkokin voi olla hyvinkin ratkaiseva aika. Ja minä ainakin olen sen tarpeessa. Tunnen olevani pienimuotoisessa hoitolaitoksessa töissä joka päivä. Minähän olen varmaan monessa yhteydessä valitellut, etten pääse minnekään.

Seppo kyllä lappusen nähdessään huitaisi sen sivuun ja sanoi, ettei häntä kyllä yhtään kiinnosta. Luuli sen olevan vain joku ehdotus kunnalta, että voisi mennä jos kiinnostaa. Olen nyt noin kuukauden ajan puhunut tästä vähän kerrallaan. Sanonut, että olen puhunut kunnassa hänelle intervallipaikkaa, ja hän sanoo, ettei häntä kiinnosta. No ei varmaan kiinnostakaan. Mutta hän ei ajattele lainkaan miltä minusta tuntuu olla sidottuna kokopäiväisesti mieheen, joka huohottaa, valittaa kipuja, nukkuu suurimman osan aikaa. Minä en pääse minnekään, edelleenkään. Minulla ei ole elämää, minä vain olen fyysisesti läsnä. Yritän parhaani mukaan viihdyttää itseäni, kun ei voi muuta tehdä. Joka päivä ei siivota, tiskata ym. Ja siihenkin kyllästyy.  Me emme halaile, suukottele, hellittele toisiamme, niin kuin pariskunnat tekevät, meillä ei ole sänkytouhuja ollut noin vuoteen. Ja minä olen vielä täysissä voimissani ja tuhlaan elämääni täällä. Mitää ei tapahdu koskaan, kukaan ei käy, ketään en tapaa. Minä vain olen. Onneksi lähdin sinne Ikoni-kurssille edes. Saan  toisten ihmisten seuraa kerran edes viikossa kolme tuntia. Ryhmässä oli eräs nainen, jonka kanssa olemme joskus muinoin olleet samalla kurssilla myöskin, joku taidehömppäjuttu sekin oli, sekä keväällä sattumoisin hänkin oli sijaisena samassa paikassa kuin minä. Ja hän on hauska ihminen.

Niinpä, antakaa neuvoja, miten kauniisti saan Sepon ymmärtämään tilanteeni. No, minun itseni tehtäväksi sekin lopulta jää. Haluan pitää sen viikon, vaikka sitten vaatekaapissa asuisin sen ajan, mutta ei tarvitsisi miettiä toisen puolesta mitään. Ei tehdä toisen puolesta mitään. Olipas tämäkin nyt välipäivitys, ei tässä mitään tehtävää näköjään edes tarvittu. Päässä näköjään muhii muutenkin. Nyt aion rohkeasti juoda kaksi tai kolme lonkeroa tänään. Enkä ajattele yhtikäs mitään. Huomenna taas ollaan reippaita ja silleen. Siis.