Mielestäni itse olen positiivinen ihminen, ainakin kun olen muiden seurassa. Jopa rauhallisista rauhallisin kurssiryhmä saa hupia minusta. Sekoilen tavaroitteni kanssa, sanon suoraan mitä ajattelen, keksin mitä hulluimpia juttuja ja ideoita, eli saan muut nauramaan, vaikka itseä ei naurattaisi yhtään. Jotenkin saan aina huonoista asioistakin väännettyä jonkinlaisen tarinan, jonka kerron hauskasti. Ja jostain syystä minulle aina sattuu ja tapahtuu kummallisia asioita.

Jaksaisinko kertoa yhden esimerkin, siihen kuuluu kyllä niin monta osaa, että... No olkoon.

Olin töissä Ilmajoella, minulla oli siellä sellainen viikon juttu taideteollisuusoppilaitoksella. Palkka oli joka päivältä 20 euroa tunti + matkakorvausta edestakaisesta matkasta melko runsaasti joka päivältä, koska kuljin kotoa päin. Viikon viimeisenä päivänä oli urakka ohi ja olin ihan puhkipoikki viikon duunista. En ollut päässyt kuin noin kymmenen kilometriä ilmajoelta kotiin päin, kun perässäni oleva mustamaija vilkutteli punasia-sinisiä valoja minulle. Varmaan tuhannen ajatusta vilahti päässäni, mitä pahaa olen voinut tehdä, teinkö jotain siellä koululla, lähtikö mukaani vahingossa jokin koulun tavara, mikä ei olisi ollut lainkaan mahdotonta.  Hyvä kun omat tavarani tunnistan, kun ne on aina levällään kuin jokisen eväät. Katsoin vielä peiliinkin, että olenko jotenkin roiston näköinen. Olin tukka pystyssä, kun minulla oli ponnari keskellä päälakea, ja loput hiukset harottivat joka suuntaan. Enhän ollut mihinkään juhliin menossa vaan kotiin ja nopeasti, huilaamaan.

Etsin linja-autopysäkin ja poliisisetä tuli auton viereen. Ja ensimmäinen kysymys oli, että onko auto minun. Hö? Heitti jo epävarmuuden, että olenko omassa autossani, ja vilkaisin ympärilleni autossa. Sanoin hämmentyneenä että on. "Siis omistatko auton?" Joo, kyllä tämä pitäs minun nimissäni olla (Huomautus, minulla oli silloin vaalea tukka, jonka olin vielä blondannut tosi vaaleeksi)  Seuraava kysymys, oletko maksanut veron autosta. Ai minkä veron, olen kai minä sen joskus maksanut.  Poliisi sanoi, että on vero maksamatta, sanoin, että olen minä tänä vuonna ainakin kerran sellaisen maksanut, pitääkö se moneen kertaan maksaa? En ymmärrä miksi poliisia alkoi tässä vaiheessa hymyilyttää. Hän pyysi minut maijaan ja rekisteriotteen ja ajokortin mukaan. Pengoin takapenkiltä takapuoli pystyssä laukkujeni ja tavaroitteni alta käsilaukun, kaksiovinen auto kaiken lisäksi. Löysin käsilaukun, joka ei ole normi iltalaukkukokoa, vaan suhteellisen isokokoinen, pengoin sen uumenista lompakon, joka sekin edustaa jättimallia, ja löysin viimein ajokortin. Maijassa sitten selviteltiin tätä veroasiaa. Aloin ihmettelemään, miksi yksi niistä kolmesta poliisista kyykistyi autoni taakse ja alkoi räplätä rekisterikilpeä. Kauhistuin ja huudahdin, että mitä tuo yksi tekee minun rekisterikilvelleni. Toinen sanoi, että kun on vero maksamatta, niin autolla ei saa ajaa, ja kilvet otetaan pois. Ups. Ihmettelin, että millä minä sitten kotiin menen, ne sano, jotta voin kyllä ajaa auton kotiin, mutta mihinkään muualle en saa mennä. Alettiin tarkistamaan missä asun ja olenko varmasti sinne menossa ja miksi olen Ilmajoelta tulossa. Viidennen asteen ristiinkuulustelu. No tyhmänä blondina, selitin parhaani mukaan, että töissä olin ja viimeinen työpäivä siellä paikassa ja kotiin menossa ja asun varmasti siellä ja olen varmasti sinne menossa eikös tuo tie viekin siihen suuntaan, vai mitä. Ja, että ihan varmasti en sitten aja kotiin autolla, jossa ei ole rekisterikilpiä, että saatte viedä minut kotiin ja joku teistä saa ajaa mun auton sinne. Mutta itse en kehtaa mennä auton rattiin jos siinä ei ole niitä kilpiä. Olin paniikissa, taisin kyllä jo pahasti näytelläkin osan.

Viisaana blondina viimein ymmärsin kysyä, että kuinka paljon se vero nyt sitten on myöhässä. Yksi heistä soitti mihin-lie ja selvisi, että 14 vuorokautta sitten olisi pitänyt vero maksaa. No minähän siihen, että eihän tässä sitten mitään hätää ole, vain kaksi viikkoa myöhässä, minulle se on ihan normaalia, että laskut on kaksi viikkoa myöhässä, ne voi olla jopa kaksi kuukauttakin myöhässä. Kilpiä ei oltu vielä otettu irti, kun se yksi oli alkanut seuraamaan ruuvimeisseli pystyssä tätä keskustelua, eikä tiennyt mitä tehdä. Minä huikkasin jossain välissä kaiketi sille, että laita se mensseli pois, mun kilpiä et vie. Ja siihen tulokseen ne muutkin tulivat. Mistähän syystä? Kerroin, että viime kuukauden työkkäriraha maksetaan tänään, ja kun pääsen sinne kotiin joskus tästä, niin välittömästi maksan samantien omalla tietokoneellani sen vietävän veron, että tästä päästään eteenpäin kaikin. Ne sano vielä, "säästän" yhdeksän euron maksun, kun minun ei tarvitse noutaa kilpiä katsastuskonttorilta. Joo, säästinhän minä sen, mutta sakon ne kuitenkin kirjotti, joka oli tasan sen päivän palkka, jonka tulen siltä päivältä saamaan. Siitä he eivät enää suostuneet neuvottelemaan. Tähän kaikkeen meni lähes tunti, mutta sain sentään kilpeni pitää. En todellakaan olisi kehdannut lähteä ilman niitä kotiin ajamaan. Sanoinkin, että vaikka liftaan mieluummin, ja kenen vastuulla se sitten on, kun joudun murhaajan-raiskaajan kyytiin. En lähtenyt pysäkiltä ennen kuin poliisit oli niin kaukana, etten varmaan enää nähnyt heitä.

Olikohan niillä hauskaa seuraavalla taukopaikalla, enkä edes uskalla ajatella,mitä ne jutteli tapauksesta kamarilla muille. Hmmm. Yleensä kun minulle jotain tämäntapaista sattuu, ei kerta jää yhteen, eikä siis tälläkään kertaa. Matkaa kotiin oli pitkälti tapahtua vaikka mitä.

Lopun matkaa ajelin rauhallisesti ja kerrankin rajoitusten mukaan sattuneesta syystä että.....Kotiin oli matkaa vajaat kolmekymmentä kilometriä ja olin jo huokaista helpotuksesta. Vastaan tuli traktori, joka oli kääntymässä oikealle, eihän siinä mitään. Normaalia, mutta se ei ole normaalia, että traktorin takaa syöksyy pieni punainen auto, jonka nokka osoittaa suoraan minun pienen punaisen autoni nokkaan. Katse oikeaan, ei ojaa, leveä piennar, ratin vääntö siihen suuntaan, vastaan tuleva liinat kiinni ja sai itsensä ojennukseen takaisin traktorin taakse. Jöööses, että sydän paukku ja hakkas, tämä se nyt vielä olis puuttunut, ja samat poliisit olisi varmaan tulleet selvittään lisää blondin toilailuja. Mutta ei hätää, rauhallisesti nyt vain, eihän tässä enää voi mitään sattua. Vauhti oli äskeisestä tosi hiljainen, kun oli pitänyt jarruttaa ja himmata. Onneksi!!

Mitä helkkaria tuolla tiellä on? Lumilapio, iso lumilapio tai kola keskellä kaistaa, ei keskitiellä vaan keskellä kaistaa ja taas mun auton nokkaa kohti sojottamassa. Vilkaisu eteen, tulee auto, vilkaisu peiliin, auto takana puskurissa kiinni. Otetaas sitten taas sellainen äkkinäinen tienpiennarkoukkaus ja toivotaan, että takana oleva ei puske perään, kun taas jarrutan äkkinäisesti, ja toivottavasti tajuaa nähdä sen vietävän lumilapion siinä keskellä kaistaa, jonka vuoksi ajan piennarta pitkin. Se onneksi ehti tajuta, ja vastaan tulevakin ymmärsi väistää tilannetta. Tässä vaiheessa olin jo niin pyörällä päästäni, että päätin vain jatkaa, jos se suinkin on mahdollista.. Tehkööt joku muu sille helkkarin lapiolle jotain.

Päätin käydä kuitenkin kaiken uhalla pankkiautomaatin kautta ja varmistaa siten, että raha on tosiaan tullut, kun laskujeni mukaan tänään sen pitäisi olla tilillä. Automaatilla naputtelin sydän jyskyttäen numeroita ja varovaisesti tiirailin numeroita,  0,42. Siis HÄ,  NOLLA PILKKU NELJÄ KAKSI. Missä helkkarissa mun työkkäriraha on. Hihnat vinkui päässäni ja rattaat löi tyhjää, ei yhtäkään ajatusta päässäni. Seisoin siinä varmaan pari minuuttia, ennen kuin tajusin, että joku muukin tahtoo automaatille. Eikun autoon ja kauhea mietintä päälle. Minun pitäisi maksaa (summaa en nyt muista, mutta leikitään että se on vaikka 47,20 euroa) 47,20 euroa ja minulla on tilillä 42 senttiä. Siinä aikani istuessani ja miettiessäni, mieleeni tuli viimein toinen pankki, jonka tilillä on ehkä 50 euroa. Siihen minulla ei verkkopankkitunnuksia. Paljonko kello on, mihin aikaan se pankki menee kiinni, ja mihin aikaan se toinen pankki. Kello oli yli kolmen jo, töistä olin päässyt vähän jälkeen yhden ja olen pulassa verojeni ja sakkojeni kanssa. Ja melkein kilvettömän auton kanssa. Vaikka mitä tapahtuisi, pakko mennä katsomaan sinne pankkiin, joka oli auki puoli neljään, nostin 50 euroa, juoksin toiselle puolelle tietä toiseen pankkiin, joka oli auki neljään, tilille rahat ja kotiin. Toivottavasti tietokone toimii, sillä oli tuohon aikaan tapana tökkiä pahasti ja aina väärään aikaan.

Kotipihaan päästyäni, tutisin ja vapisin kuin horkkatautinen, ja päätin, etten viikkoon aja autoa, enkä ajanut. No niin, Naurattaako? Mua ei ainakaan ihan heti naurattanut, myöhemmin kylläkin, ja jostain syystä niitäkin, joille olen kertonut. Ja vaikka tuo kaikki tuntuu uskomattomalta, se tapahtui kaikki silti kellon kolmentoista ja kuudentoista välillä eräänä perjantai-iltapäivänä  vuonna 2007 huhtikuussa.