Olin aikonut kirjoittaa onnellisuudesta jo tiistaina, mutta olin niin tyhjä onnellisuudesta, että olisi varmaan tullut tekstiä vain surullisuudesta. En tiedä tuleeko tähänkään silti paljon onnea. On vain sellainen perusontto olotila. Ei oikein mikään tunnu miltään, ei onni, ei suru, murhe, kaikki on vain samaa.

Onnellisuus kostuu sekä pienistä asioista että myös isoista asioista. Tällä hetkellä tuntuu, että pitää murusista saada aikaan vähän isompia sirpaleita. Siitä, että ylipäätään jaksaa olla olemassa. Että on elossa, eikä ole liiaksi kipeä mistään tällä hetkellä, ainakaan fyysisesti. En jaksa olla onnellinen edes Sepon tällä hetkellä vähän pirteämmästä olosta. Hän oli vain paljon nukkunut ja oleillut sängyllään intervallijakson aikana. Pelkäsin hänen taantuneen kokonaan jonkinasteiseen haluttomuuden tilaan täydellisesti jakson aikana. Monesti niin käy kun ollaan laitosolosuhteissa.

Itse vasta oikeastaan tiistain aikana aloin kunnolla nauttimaan omasta olostani ja osasin olla itsekseni, seuraavana päivän pitikin jo hakea Seppo kotiin. Juuri kun olin päässyt olotilaan, jota olin odottanut saavuttavani viikon aikana. Silti oli todella yksinäinen olo, enkä osannut toisaalta nauttiakaan. Kovin ristiriitaista. Huomasin sen päivän olevan viimeinen hetki, jolloin voisin käydä ulkona, siis pois kotoa jonnekin. Vaikka elokuviin. Johnny Enghlis Uudestisyntynyt olisi menossa meidän elokuvateatterissa, ja olisin mielelläni käynyt sen katsomassa, vaan en keksinyt ketään, ketä olisin pyytänyt mukaani. Yksin ei nauti elokuvissa samalla tavalla, kuin jonkun ystävän kanssa, yhtä ihmistä kyllä pyysin, mutta hän ei ollut innostunut lähtemään. Ja muita en sitten osannut ajatella. Tuli vielä tyhjempi olo siitä. Mitä minä nyt teen? Miten voisin nauttia viimeisestä vapaaillastani kunnolla. Tyttäreni puhelu onneksi piristi jonkin verran. Hänellä on koulustaan tällä viikolla syysloma, mutta hän ei aio viettää sitä minun luonani, vaan isänsä perheen luona. Se ei harmittanut silti yhtään. Hän on viime aikoina ollut tosi vähän isänsä kanssa missään tekemisissä ja minusta oli hyvä ajatus, että hän meni sinne.

Saunassa kävin ja yritin saada saman tunnelman aikaan kuin Minttu Vettenterän kirjassa Mörkö vei ilon. Ehkä jotain löysinkin, koska sen jälkeen olin jo paljon pirteämpi. Vaikka en tehnyt sen kummempia kuin muinakaan iltoina. Neuloin aloittamaani huivia ja tuijottelin teeveetä. Aika tylsä vapaaviikko minulla loppujen lopuksi oli, kun olin alunperin ajatellut tekeväni vaikka mitä ja vähän olla poissa kotoakin enemmän. Rahatilanne, tai paremminkin rahattomuustilanne, rajoitti liikaa minkään tekemistä. En koko viikolla ostanut edes oikeata ruokaa. Ostin mineraalivesiä, salaattia, tomaattia, kurkkua, riisikakkuja, jälkiuunileipää. Söin vain muutaman kerran pussikeittoja, ja jälkiuunileipää ja riisikakkua ja kasviksia. Join vesiä, erittäin runsaasti, ja sain painoni putoamaan noin neljä kiloa. Tai oikeastaan se ei varsinainen painonpudotus ollut, vaan kroppaani kertyneet ylimääräiset nestekertymät sain pois. Niistä olen ollut huolissani jo kauan. Painoni on muutamassa kuukaudessa noussut lähes kuusi kiloa, ja kaikki vain tuota ylimääräistä nestettä. Ja nyt aion saada oikeaa painonpudotusta vielä pari kolme kiloa aikaiseksi, en ole siis ylipainoinen kuitenkaan, mutta tällä ikää pienikin määrä tekee nopeasti liikaa. Niin ettei siitä pääsekään enää eroon ollenkaan, ja sitten ollaan vain paisunut pullataikina. Haluan vielä kerran oman ihannepainoni takaisin, mikäli se vain on mahdollista, ja tietenkin pysytelläkin siinä mielellään. Että ehkä siinä yksi onnenpisara, minulla oli itsekuria saada kaikki tuo aikaiseksi.

Ristiriitaisin ajatuksin lähdin myös Seppoa hakemaan keskiviikkona. Toisaalta tyytyväisenä siitä kotiinpaluusta, toisaalta epätoivoisena kaikesta samasta mitä on tähänkin saakka meillä ollut. Ja tulee olemaan, parisuhteen puuttumisesta. Hoitosuhteen olemassaolemisesta. En koe enää olevani rakastettu puoliso, rakkauden kohde, olen lähihoitaja, taloudenhoitaja, asioidenhoitaja, vain hoitaja kaikkilla  mahdollisilla osa-alueilla. Teen hidasta henkistä kuolemaa omassa talossani tapahtumattomuuden ilmapiirissä. En osaa nauttia mistään, kun ei ole mitään mistä nauttia. Näen unia, jotka selvästi osoittavat minun olevan jumissa itseni kanssa. Unissa juutun milloin minnekin, eikä mikään saa onnellista loppua.

En saa otetta, tuntumaa, mihinkään. Kaikki on ihan samanlaista harmaata mössöä. En silti ole masentunut, se on aivan erilainen tunne, silloin ei mikään tunnu miltään, ei edes mössöltä.  Sisälläni on aivan selvästi jotain, joka odottaa purkautumistaan, en vielä tiedä mitä. Odotuksen tunne jostain tapahtuvasta. Että jokin asia koskettaisi kunnolla ja antaisi vahvan tunteen, nyt kaikki tunnepurkaukset ovat vain haaleita ja harmaita kuin tiskivesi. Odotan myrskyä, meren vaahtopäitä, aallokkoja, jotka pauhuvat kallioita vasten. Ja jotka tuntuvat nahkan sisällä ja ulkona, jokaisessa solussa.