Eilen illansuussa tapahtui jotain, jota en todellakaan saata mitenkään ymmärtää. Olin työhuoneessani kirjoittelemassa tätä blogiani, näen ulos pihaan, jossa emokoira leikkii kahden pentunsa kanssa. Puoli tuntia myöhemmin en näe enää koira, ja ajattelin niiden tulleen sisälle ja sitä paitsi siihen aikaan olen aina laittanut niille iltaruuan. Joten lopetin ja lähdin tekemään sitä ruokaa. Kuistilla oli yksi pentu, etsin kahta muuta, eivät olleet kuistilla.Etsin ulkoa, ei näkynyt emoa sen enempää kuin pentujakaan. Etsin tietenkin pihapiirin ensiksi, ei ne pienet pienillä jaloillaan voi kovin kauas mennä. Vaan eipä näkynyt, kuulunut missään. Isolle tielle on matkaa pihasta kaksisataa metriä, jospa ne ovat menneetkin kuitenkin tielle. Lähden kävelemään sinne. Kävelen ja huutelen, vaan ei mitään. Vastaan tulee Tepsu yksinään. Ja perässä auto, joka lähti erään naapurin pihasta, tiesin että Tepsu on ollut siellä siis taas "naisissa". Isäntä pysäyttää auton ja käskee minun ottaa koiran kiinni, kun on häiriöksi heidän pihassaan,kääntää auton ja lähtee takaisin. No eipä tietenkään Tepsu anna ottaa kiinni, muut asia mielessä, lähtee takaisin päin auton perässä. Minun ei auta kuin kävellä perässä pihaan saakka, josta saan koiran viimein kiinni. Kysyn samalla, onko näkynyt mustaa koiraa kahden pennun, ei ole. Lähden Tepun kanssa kotiin päin ja kierrän toisen naapurin pihan kautta ja tulen pellon poikki omaan pihaan. Silläkään välillä ei ole koiria.

Puhelin ei tietenkään ollut mukana, ja sitä manailinkin siinä matkan varrella, jos Seppo vaikka olisi soittanut ja ilmoittanut, että koirat on tulleet näkyviin. Haen puhelimen työhuoneestani ja siihen on tullut kaksi puhelua. En tunne numeroa, otan selvää mistä tulleet, jos vaikka joku naapuri soittanut, että koirat ovat siellä. Ei helkkari, puhelu on löytöeläinhoitolasta, hoitola on meiltä kuudenkymmenen kilometrin päässä. Miten helkkarissa on mahdollista, että koirat olisivat yhtäkkiä kuudenkymmenen kilometrin päässä. Täysi mahdottomuus. Yritän soittaa, ja soittaa ja soittaa. Ei vastaa, jos minulle on puoli tuntia sitten soitettu,miksi sieltä ei vastata. Soitan vaikka kuinka monta kertaa,  ei edes vastaajaa ole. Soitan yhdelle kaverilleni tilanteesta, hän tietää kyseisen hoitolan ja kertoo, että sieltä ei vastata enää kuuden jälkeen "työaika" loppuu. Mutta kuulemma viesteihin vastataan. Lähetän viestin, odotan, lähetän toisen viestin ja odotan. Pää hajoo, huoli nousee aina vain suuremmaksi, mitä kummaa on oikein on tapahtunut. Lähetän kolmannen viestin. Viimein minulle soitetaan.

Nainen on juuri vähän aikaa sitten hakenut emokoiran kahden pennun kanssa tästä kylästä, aikani kun selvittelen asiaa, selviää, että on hakenut ne kahden kilometrin päästä kotoani. Miten se voi olla mahdollista. Vieläpä sellaiselta suunnalta, ettei Himmu lähde sinne yksinäänkään, miten se muka on kahden pennun kanssa sinne päässyt.

 

 

Lopulta tulemme ouhelimessa siihen tulokseen, ettei auta kuin lähteä hakemaan koirat takaisin. Yhteensä 120 kilometriä, Seppo on huonossa kunnossa, jääkö hän yksin kotiin vai yrittääkö pärjätä matkahappipullon kanssa tuon reissun. Lopulta päätämme lähteä yhdessä.

Pohdintaa tästä kaikesta. Ensiksikin, tuo mies joka oli "löytänyt" koirat kahden kilometrin päästä meistä, oli epäillyt niiden olevan minun koiriani, tiesihän tuo hoitolan omistaja soittaa juuri minulle. Hoitolan omistaja oli ottanut finderistä minun numeron ja kun en ollut vastannut, oli tullut siihen tulokseen, että lähtee viemään niitä 60 km eteenpäin, ei kaksi kilometriä taaksepäin. Kysyinkin, että eikö yleensä numeron mukana tule osoitekin, se olisi kertonut, että osoite on kaksi km siitä paikasta mistä hän haki koirat. Hän ei ollut "huomannut" katsoa viestissä olevaa osoitetta. Miksi mies, joka epäili koirien olevan minun, joko tullut kysymään koirien kanssa asiaa, tai soittanut minulle. Jos hän ei tiennyt numeroa, sen saa tiedustelusta, tuskin hänellä sitä hoitolan numeroakaan suoraan puhelimessaan oli. Miten ne koirat ylipäätään olivat siellä kahden kilometrin päässä. Minä en todellakaan usko, että ne itse olivat juosseet. Matkalla paikkaan on niin monta vaaraan paikkaa ja pari risteystä, että pennut olisivat jo olleet joko läkähdyksissä tai pudonneet ojaan,jotka ovat todella syvät, ne on juuri kaivettu viime kesänä, sekä matkalla on yksi paikka jossa on tehty tiehen kaivauksia.

Minä olen sitä mieltä, että tuo henkilö tiesi kenen koiria ne ovat, otti koirat kyytiin, ajoi kahden kilometrin päähän ja soitti hoitolaan. Me jopa epäilemme erästä henkilöä, jolla on taipumusta tehdä juuri tämäntapaisia asioita ihmisille. Hänenkin talonsa ohitse nimittäin menin koiria etsiessäni, talossa oli valot,mutta ei autoa pihassa. Tuo henkilö ei koskaan jätä valoja päälle, kun lähtee vaikka postia hakemaan laatikolta. Minä en kyseisen henkilön kanssa ole missään tekemisissä, en ole häirinnyt hänen elämäänsä, en edes uskaltaisi, koska tiedän hänen maineensa. Tuo henkilö oli odottanut hoitolan ihmistä koirien kanssa, matkaan menee noin tunti.Sen tunnin aikana, hän olisi sata kertaa ehtinyt käydä meillä tai soittaa meille.

Ihmettelen vielä sitäkin, että kun hoitolan ihminen oli soittanut kymmentä vaille kuusi, hän oli laittanut puhelimen äänettömälle kuudelta. Vaikka olisi voinut olettaa, että henkilö jolle hän on juuri soittanut todennäköisesti yrittää soittaa takaisin. Hän sanoi puhelimessa olevan vastaajan, joka kertoo soittoajan ja miten toimia soittoajan jälkeen. Ei ollut vastaajaa, siihenkin löytyi selitys. Hän on juuri vaihtanut liittymää ja ilmeisesti vastaaja ei toimi. No ei toiminut. Miksi hän vasta hoitolan pihassa tarkisti puhelimensa, ja näki sata puhelua ja kolme viestiä. Miksi ei välillä matkalla puhelin ole sellaisessa paikassa, että olisi nähnyt tai huomannut. Minun puhelin ainakin aina on. Mutta se työaika, se loppuu virallisesti kuudelta, kun hänelläkin yrittää olla vapaa-aikaa. Mitä minä tässa juuri eilen  kerroinkaan työn ja vapaan liukuvasta rajasta. Tässä tapauksessa hänen mielestäni olisi kuulunut käyttää enemmän harkintaa. Hän oli itsekin ajatellut, että miten on mahdollista, että niin pienet pennut olivat jossain kaukana kotoaan. Toisin sanoen, kun on noin kuukauden ikäisistä pennuista kyse, niiden koti ei voi olla kaukana. Mutta hänpä lähti mieluummin toiseen suuntaan, sai 120:n kilometrin kilometrirahat kiskottua minulta, 60 euroa, meidän piti ostaa bensaa matkalla, tankki huusi hoosiannaa tankille asti. Sinne meni kaksikymppiä

 Mitä tästä opimme. Emme yhtään mitään. Tai, älä luota naapuriin, älä luota "asiantuntijan" arviointikykyyn. Älä luota yhtään mihinkään koko maailmassa. Vaikka asut lähes erakkona kaukana kaikesta, siltikään älä luota yhtään mihinkään.