Tämän kirja-asian kanssa voisi nyt ajatella kahta näkökantaa. Ihan kirjana tai elämän kirjana.

Aloitetaan kirjasta. Minulla ei siis ole varsinaista suosikkikirjailijaa. Luen niin monentyyppistä kirjallisuutta, ettei kirjailija varsinaisesti ole minulle tärkein asia, vaan sisältö, idea ja juoni. Tehtävässä kerrottiin uuden kirjan tuoksusta ja muusta. Ihan uutta kirjaa on mielestäni hankala lukea, koska sivut ovat kankeat. Onhan uusi sinänsä puhdas ja koskematon. Mutta minusta kirjassa pitää olla muutakin. Kun kirja on monien käsien kautta kulkenut, siinäkin on tarinansa. Kirjassa saattaa merkintöjä, joita muut ovat jättäneet sinne. Ne saattavat olla mielenkiintoisia ja voi miettiä, mitä joku on juuri siinä kohdassa tuntenut, kun on halunnut merkinnän tehdä. Kirjassa saattaa olla tahroja, joskus epämiellyttävänkin näköisiä. On syöty tai juotu kirjaa lukiessa, silloin siinä on siis jonkun "ruokalistasta" jäänyt merkki. Tätä yritän ainakin itse välttää, mutta joskus voi kahvia lorahtaa kirjan sivuille, voileivästä tippua täytteet tai muuta vastaavaa. Silloin olen jättänyt oman ruokalistani siihen. Monesti luen kirjaa lyijykynä kädessäni, voin alleviivata jonkin sanan tai lauseen. Marginaaliin saatan vetää pidemmän viivan, jos koko kappale on minulle merkittävä. Jonkin sana tai merkki. Jos kirja lähtee minun käsistäni eteenpäin, saattaa seuraava miettiä samoja asioita kuin minä, mitenkä tuo asia on koskettanut lukijaa, joka on merkinnän tehnyt.

Elämän kirja. Tämä minun elämäni muuttui täydellisen yllättävästi ja ikävällä tavalla vajaan viikon aikana. Vanhan kirjani loput sivut täyttyivät kyynelistä ja pelosta ja epätietoisuudesta. Loppulausetta ei meinannut löytyä. Se onneksi kuitenkin löytyi lopulta sunnuntaina, ainakin lähes. Löysin viimein paikan, jonne Seppo on viety ja lähdin käymään siellä. Seppo oli mennyt muutaman päivän aikana todella pelottavan huonoon kuntoon. Yllättäen toinen pojista tuli pian jälkeeni sinne ja alkoi mesota minulle miksi olen siellä. Parhaani mukaan selitin, että on vielä monta keskeneräistä asiaa, jotka olisi pitänyt hoitaa, ennen kuin tällainen muutos tehdään. Hän soitti myös "apujoukkoja" paikalle, eli siskonsa. Kumpikaan ei ollut tyytyväisiä läsnäolooni. Selitin heille asioita, joita olisi pitänyt ottaa huomioon. Sellainen "pikkuseikka" kuten kannettavan happisäiliön käyttö, ja mistä ja miten tilataan iso säiliö, josta kannettava täytetään. Jostain kumman syystä heillä ei ollut tietoa näistä asioista. Mistähän syystä? Koska eivät tulleet kysyneeksi minulta tästä asiasta. Ja monta muuta asiaa yritin heille selittää, jopa toinen veli, vanhin, oli aikeissa tulla häätämään minua pois. Ihmeellistä porukkaa. Eikö heille tosiaankaan tullut mieleen, että minunkin täytyisi tietää mihin minun mieheni on viety? Eikö kenenkään järki kertonut, etten voi jatkaa elämääni ihan niin kuin minulla ei olisi miestä koskaan ollutkaan? Että olen järkyttynyt, surullinen, huolissani ja peloissani. Että kaipaan Seppoa, että välitän hänestä.

Ei, koska he olivat noudattaneet isänsä tahtoa. Isän, joka ei minusta enää ole täysivaltainen päättämään omista asioistaan. Koska ei kykene yksin tekemään oikeastaan mitään, tarvitsee neuvoja, apua, huolenpitoa, hoitoa. Koska hänellä saattaa olla alkava dementia. Olen hänen tilaansa seurannut kuukausia, ja nähnyt miten muisti on huonontunut. Miten kahvinkeittokin vaatii valtavaa keskittymistä. Voileivän teko ei meinaa onnistua käsien vapinan vuoksi. Kävellessään horjahtelee, ja joutuu pysähtymään usein ja pitämään kiinni jostain ettei kaatuisi. Porukat eivät ole nähneet näitä asioita, he näkevät isänsä kuten terveenä ollessaan. Eivät tajua, miten paljon olen Seppoa auttanut tavallisissa arkipäivän toimissa. Nyt hänellä ei ole ketään. Hänelle viedään joka toinen päivä ruokaa tukipalvelun muodossa, joka toinen päivä hän joutuu sen itse lämmittämään, ja epäilen ettei sitä tee. Koska ei jaksa, kykene. Hän on viime kuukausina saanut painoaan nousemaan peräti 4-5 kiloa, mikä on hyvä merkki. Nyt lähdetään varmaankin huimasti takaisin alaspäin. Kerran viikossa on kylvetyspalvelu, viime viikolla ei ole suostunut toimenpiteeseen. Eli on ollut nyt yli kaksi viikkoa samoissa vaatteissa ja ilman kunnollista peseytymistä. Ja rasvausta ihon kuivumisen vuoksi.

Eilen kävin purkamassa omaishoitosopimuksen. Sopimuksessa on kohtia:

Hoitajan oikeudet - tulla kuulluksi hoito- ja palvelusuunnitelmaa muutettaessa ja hoitoa toisin järjestettäessä. 

LLKY sitoutuu - kuulemaan hoitajaa hoidettavan hoito- ja palvelusuunitelmaa muutettaessa.

Näitä kohtia ei ole noudatettu tässä tapauksessa. He eivät edes tienneet tämän sopimuksen sisältöä, tämä heidän tyhmyytensä annettakoon anteeksi. Vaikka he eivät näitä tienneet, minusta jo maalaisjärkikin olisi pitänyt sanoa, että minuakin on kuunneltava tässä tapauksessa. Vaikka isä oli itse halunnutkin, että asia pidetään minulta salassa. Tähän isän tahtoon haluan lisätä; onko järkevän ja täysivaltaisen ihmisen tahto pitää puolisonsa salassa näin suuressa asiassa. Onko hän kyennyt ajattelemaan, miten tämä vaikuttaa minun elämääni, miten hänen oman elämänsä laatu huononee. Lapset ovat ilmeisesti niin isä-sidonnaisia, että "paha äitipuoli" ei tarvitse tietoja asiasta. Kysyin heiltä, miltä tuntuisi jos oma puoliso lähtisi mitään sanomatta, yllättäen, ei jättäisi mitään merkkiä missä on, miksi lähti ja mitä on tapahtunut. Ei heillä oikeastaan ollut vastausta tähän asiaan.

Palvelusopimuksen purun yhteydessä kerroin palveluohjaalle koko tarinan. Hän oli lievästi sanoen järkyttynyt. Katsoimme yhdessä sopimuksen sekä hoito- ja palvelusuunnitelman. Hän kysyi, olenko nähnyt uuden palvelusopimuksen, kerroin sen lukeneeni. Hän kysyi, onko se mielestäni riittävä. Ei todellakaan ole. Viimeisenä palveluksena pyysin häntä ottamaan yhteyttä asioita nykyisin hoitavaan henkilöön ja että suunnitelmaa on ehdottomasti tarkistettava ja muutettava. Sepolla tulee olla joka päivä käynti jonkun toimesta. Hänen mahdollinen muistiongelmansa on tutkittava ja monta muuta asiaa. Toivon, että nämä asiat hoidetaan, vaikka en itse voi niihin enää vaikuttaa. Mutta sain edes tämän verran tulla kuulluksi jonkun asioita hoitavan kanssa. Palveluohjaaja lupasi viedä viestiä eteenpäin näistä asioista. En sitten tiedä mitä tapahtuu, mutta onko se enää minun asiani. Saanko koskaan sielulleni rauhan, kun asia on mennyt näin. Jos Sepon kunto romahtaa, ei minun toki tarvitse syyttää asiasta itseäni, mutta koskaan en tule unohtamaan. Lapset saavat omalletunnolleen ison taakan jos näin käy ja Seppo menehtyy aikaisemmin kuin olisi kotihoidossa tapahtunut.

Olen nyt hoitanut loput asiat tänään. Soitin happisäiliötä toimittavaan firmaan, pyytänyt hakemaan täällä olevan pois ja vietävän uuteen osoitteesen uuden säiliön. Olen osuuteni tehnyt. Mutta miksi minulla siitä huolimatta on mielettömän paha olo? Miksi minun sieluni on syvillä haavoilla, jotka vuotavat kuten silmäni nyt kun tätä kirjoitan? Miksi olen peloissani ja huolissani? Miksi kaipaan Seppoa toiselle sohvalla katsomaan televisiota ja tekemään veikkauksia? Miksi? Kertokaa, minulle miten saan haavani umpeen? Vai saanko mitenkään?

Kaikesta tästä huolimatta minun on alettava kirjoittaa uutta elämän kirjaa. En edes enää tiedä kuinka monetta kertaa. Alkulause vielä puuttuu, ja puuttuu uusi juonikin. Ehkä se tässä ajan kuluessa vielä löytyy. Nyt olen vanhan kirjan ja uuden kirjan välimaastossa, vain "tahroja paperilla...."