Tämä pitää niin paikkansa juuri nyt tässä tilanteessa. Kaikkeen tapahtuneeseen ja tulevaan. Nämä hetket, kun Seppo on nyt poissa kotoa ja ilmeisesti elää elämänsä viimeisiä hetkiä, ovat nyt näitä opettelun aikoja. Sen olen huomannut, ettei Sepon lapset sitä hyväksy, että isä on nyt lähdössä. Minä ymmärrän, koska niinkin kauan katsoin Sepon kärsimystä ja kuulin monet kerrat hänen halustaan päästä pois.

Hän on selvästi luovuttanut, mutta ei puhu lapsilleen näistä asioista. Välillä pilkahtaa toive vielä, että hän tästä vielä nousee, mutta voimat ovat selvästi loppuneet. Hän taistelee viikatemiehen ja oman tahtonsa välillä. Kumpiko voittaa,selvää on, että viikatemies tulee voittamaan, mutta koska, sitähän ei voi etukäteen tietää. Tämä on luopumisen aikaa,valmistautumista irti päästämiseen. Minä olen itkenyt ja parkunut tuskaani jo kauan.Siksikin asuin paljon omassa huoneessa, itkin pahaa oloani siellä ja mietin mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa.

Hyvät menneet asiat olen kutakuinkin käynyt läpi jo moneen kertaan. Eilen kiertelin tontillani ja pysähdyin moneen kertaan eri paikoissa ja ajattelin Seppoa. Miten hän oli suunnitellut tuohon sitä ja tähän tätä. Olisi halunnut meidän pihaamme pienen puistikon nurmikon reunalle olevalla pienelle alueella,jossa kasvaa kauniita puita. Olisi halunnut raivata kaikki aluskasvillisuuden ja itsekseen kasvuun lähteneet puiden taimet pois. Sinne alue, jossa olisi puutarha kalusteet, grilli ja oleilupaikka. Ja hänen suunnitelmansa olisi onnistunut, jos olisi kyennyt sitä minun kanssani tekemään. Sitä paikkaa ei ainakaan Sepon kanssa koskaan tehdä. Hänellä oli yksi kuusi,  jota hän huolella alkoi hoitaa, jonka nimesi omakseen. Sitä katselin kauan, viime kesänä siihen iski jokin ihmetauti ja kasvu lakkasi, aivan kuin Sepon terveyskin petti pahemmaksi Sepon. Kuusi kasvaa ja elää Sepon tahtiin. En tiedä mitä kuuselle tapahtuu, kun Seppo lähtee, lähteekö kuusikin. Tiedän sen myöhemmin.

Monia muitakin paikkoja jäin katsomaan ja miettimään, ajattelin Sepon sanoja, joita kyseisestä kohdasta oli puhunut. Ajattelin Seppoa ja lyhyttä yhteistä historiaamme, emmehän ehtineet olla yhdessä kuin vähän yli kolme vuotta. Siinä ajassa tapahtui kuitenkin yhden ihmiselämän verran, vain nopeutetussa tahdissa. Nämä kaiki kävin läpi, kiertelin varmaan pari tuntia pientä tonttiani, se on vähän vajaa hehtaari.

Nyt eletään aikoja, jolloin Seppo on poissa kotoa ja yksin ja omasta tahdostaan, vaikka en sitä aluksi suostunut uskomaan. Nyt ymmärrän miksi hän halusi niin tehdä. Vaikka nyt alankin elämään aivan omaa elämääni, Seppo kuuluu vielä siihen osittain. Käyn hänen luonaan, koska hän haluaa niin. Hän tahtoisi minun käyvän hänen kanssaan suihkussa, eikä kenellekään ole sitä mitään vastaan. Jäähän siinä kodinhoitajiltakin yksi työ vähemmän. Itse hoitotyöläisenä tiedän, että omaisten käynnit ovat usein enemmänkin rasite kuin apu. He tulevat monesti vaatimaan sitä ja tätä omaisensa hoitoon, mutta heillä ei ole mitään näkemystä mitä hoitajan työ on. Voisivat auttaa, äitiään, isäänsä, vaariaan tai ketä se omainen nyt onkin, arjen askereissa. Syömisessä, pukemisessa,pesemisessä. He luottavat, että kaikki hoidetaan ja ehditään hoitaa kaiken lisäksi juuri sillä hetkellä kun asiakas tarvitsee apua. He eivät ymmärrä esimerkiksi laitosoloissa olevan kymmenen-kaksikymmentä muutakin hoidon tarvitsijaa, hoitajia 2- jotain työvuorossaan.

Minä ymmärrän, koska itse olen ollut tuo työntekijä. Minä tiedän omaisena miten tärkeää on sille omaiselle läheisen ihmisen apu. Osaan tässä tilanteessa tehdä molemmat, olla hoitaja Sepolle ja samalla olla omainen, ja tehdä nuo asiat yhtäaikaa. En ole enää Sepon puoliso enkä kihlattu, se asia on tehty selväksi. Minulla ei olisi mitään velvoitteita enää Seppoa kohtaan. Voisin jättää kaiken henkilökunnan hoidettavaksi, kuten kaikki muutkin omaiset sen tekevät. Miksi en siis tee niin. En siksi, että kokisin sen velvollisuudeksi, en siksi, että lupasin viimeiseen askeleeseen saakka kulkea rinnalla. Vaan siksi, että tiedän Sepon olevan tärkeää tuntea olevansa sairaudestaan avuttomuudestaan huolimatta tärkeä ihminen, että hänellä on ihmisarvo. Että häntä arvostetaan sellaisena kuin hän on joskus ollut. Hän on auttanut muita aikoinaan, tehnyt elämäntyönsä, nyt on hänen vuoronsa saada apua.

Kaikki mitä tämän jälkeen tulen tekemään Sepon kanssa, auttaa minua myös päästämään vähitellen irti hänestä. Jätän häneen oman merkkini, jonka hän vie mukanaan. Minne sitten meneekin. Hänen on helpompi lähteä vähitellen, kun hänen ei tarvitse pelätä, että joutuu sen tekemään aivan yksin ja hylättynä. Hän kyllä osaa itse sanoa, jos ei halua ketään enää käyvän luonaan. Hän päättää itse miten sen tekee.

Samalla minä prosessoin asiaa, sitä lopullista hetkeä. Minun on se helpompi tehdä matkan päästä, kuin jos jokin aamu olisin herännyt kuolleen miehen vierestä. Minä opettelen päästämään irti. Minä joudun päästämään irti. Minä itken pahimmat itkuni jo etukäteen. Minä olen siinä vaiheessa valmis lohduttamaan muita, kun sen aika on. Näitä samoja asioita ajattelin silloin kun hautasimme exän kanssa vauvamme. Se noin kaksi viikkoa ennen hautajaisia ehdin käydä läpi elämäni, vauvan kuoleman aiheuttaman menetyksen. Monet, jotka eivät nähneet vauvaa edes kuolleena, itkivät enemmän kuin minä. Monet ihmettelivät tyyneyttäni, no ehkä siihen vaikuttivat myös ne muutamat Diapamit joita vetelin naamaani ennen hautajaisia. Kuitenkin luin itse kaikki saamanne adressit ja muut muistokortit ja tervehdykset, kuin olisin ulkopuolinen. Olin sekä asian sisällä että ulkona yhtäaikaa. Minulla oli rauha, minulla oli suuri suru, mutta olin saanut ne tasapainoon. Ja toivon tälläkin kertaan käyvän näin. En odota Sepon kuolemaa, minä vain tiedän sen tulevan. Minä tiesin vauvanikin kuoleman, vaikka mitään ennusmerkkejä ei ollut. Kaikki oli juuri niinkuin pitikin,ja silti tiesin jo etukäteen järjestäväni hautajaiset en ristiäisiä. Älkää kysykö mistä sen, en tiedä itsekään. Suvussani on ollut jo kaukana tietäjiä ja parantajia, ehkä olen perinyt niistä osan. Toivoisin voivani hyödyntää niitä paremmin, toisaalta pelkään kun näen tai  tunnen asioita. Varsinkin jos näen jotain ikävää. Tästä asiasta voisin joskus kirjoittaa kokonaisen tarinan, mutta nyt ei ole sen aika.

On aika, jolloin eletään Sepon kanssa ilman Seppoa. Eletään aikaa, jossa jokainen hetki on tärkeä ja kaunis. Eletään.