Eipä niitä lapsia sitten sattunut sopivasti missään vastaan tulemaan. Enkä kyllä niitä pahemmin etsinytkään. Mutta pari esimerkkiä tuli mieleeni oman pojan jutuista pikkuisena. Olimme muuttaneet, taas ties monennenko kerran. Poika kulki uudessa keittiössämme paahtoleipää kädessään ja etsi jotain. Tiesin kyllä mitä, mutta en kertonut, vaan odotin mitä hän sanoo. Hetken ajan kuljettuaan, hän alkoi: Missä se on se, missä on, on se...? Kysyin, niin mikä. No se se, no se paahdinkeitin. Eli siis leivänpaahdin. En voinut siinä nauraa, vaan näytin missä on "paahdinkeitin". Pakko mennä nauramaan muualle.

Poika meni kouluun ja oli oppinut ensimmäisen kirjaimen. Kuulin toiseen huoneeseen: Sano AA, AAAA, sano AA. Ajattelin, mitähän se nyt tuota hokee. Kissa istui keittiöjakkaralla ja poika opetti sille AA kirjainta. Eikä ymmärtänyt, miksi kissa ei sano AA. Oli pakko alkaa selittää, ettei kissat taida oppia kirjaimia, kun niillä on ihan oma kieli.

Olin jo lähtenyt itse omaan kouluun, valmistumassa artesaaniksi. Kotiin tullessani hän kertoi menneensä kouluun kiireellä, koulu oli vastapäätä kotiamme silloin. Hän oli mennyt ensin vessaan, kun ei ollut ehtinyt kotona käydä. Vessassa hän oli huomannut pukeneensa kaikki muut vaatteet päälleen paitsi päällyshousut, pelkillä kalsareilla oli ollut. Eikun nopeasti takaisin kotiin ja housut päälle. Oli ehtinyt ajoissa silti tunnille. Sitä on naurettu monta yhdessä jälkeenpäinkin.

Että näin, tästä aiheesta en nyt muuta oikein saa irti. Itsellä kun on vain itku lähellä ja vähän väliä saankin pieniä itkukohtauksia. Ei ole viime aikoina paljon naurattanut. Ehkä se tästä kuitekin jossain vaiheessa naurukin löytyy elämääni.