Tähän tehtävään olen miettinyt tekstiä monta päivää. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen luettuani edellisiä kirjoituksiani, että olen vastannut jo monessa muussa tilanteessa tähän asiaan. Minun ei ehkä tarvitse tähän paljonkaan enempää puuttua, kritiikkiä on tullut monelta suunnalta ja olen suhtautunut milloin mitenkin siihen, nyt alan vähitellen ymmärtää olla välittämättä mitä muut sanovat. Paskaako heistä. He ovat oman sisäisen elämänsä vankeja ja uhreja, joka pitää purkaa viattomiin. Tehkööt niin, jos se heidän oloaan parantaa. Minä kuljen pää pystyssä ylpeänä siitä, että minun ei tarvitse arvostella kenenkään muun elämää. Olen ylpeä itsestäni sellaisena kuin olen. Jos jotakuta se häiritsee, niin antaa häiritä. Jos joku uskaltaa päin naamaa minulle tulla sanomaan jotain, niin minä kyllä vastaan. Kukaan vain ei ole vielä tullut suoraan puhumaan, se kertoo kyseisen ihmisen epävarmuudesta, ja voin kävellä hänen ohitseen kuin häntä ei olisikaan. Näitä takana päin puhujia riittää aina, jostain syystä he itse välttelevät minun tullessani paikalla. Eikö uskallus riitä kohdata, eikö olekaan mitään sanottavaa, nouseeko häpeän puna poskille? Minä kävelen omaa polkuani, johon muut eivät uskalla astua, minä olen vahva, he ovat heikkoja. Ja he tietävät sen. Se riittää minulle.

Minä elän oman elämäni

minä otan kaiken hyvän irti siitä

paha ei saa minusta otetta

minä rakastan itseäni juuri sellaisena kuin olen

vikoineni, vajavaisuuteni,  taitojeni kautta.

MINÄ olen ainutlaatuinen oma itseni

muut saavat olla ihan mitä haluavat olla

ystäväni ja perheeni ovat minulle tärkeämpiä

kuin ihmiset joille mikään ei riitä