Tiedä nyt sitten oikein miten tämän kirjoittaisi. Olen yleensä sellainen säheltäjä,että jostain syystä saan aikaiseksi kaikkea kummallista, enkä osaa mitään varsinaisia esimerkkejä kertoa. Joka kerta kun menen uudelle kurssille tai uuteen työpaikkaan, päätän että nyt olen kuin muutkin ihmiset, etten saisi aikaiseksi mitään erityisen huomionherättävää. Ikinä se ei kuitenkaan onnistu.

Vaikka olisi minkälainen kurssi tai koulutus hyvänsä kysymyksessä, jo pelkkä sisääntuloni huomataan, kilisen ja kolisen laukkujeni ja korujeni kanssa, kengät kopsuu, ja hiukset saattavat olla kuin petolinnun perse, kun en ole ehtinyt niitä aamulla kammata. Syitä myöhästymiselle syntyy aivan itsestään. Nyt olin viikonloppuna eräällä grafiikan kurssilla, ja kun alkoi tympäisemään muun porukan tyhmät joutavat puheet sanoin Virpille, jonka onneksi sain houkuteltua mukaan, sanoin hänen kerran, että mennään ulkoilemaan. Vaan onkohan minun ulkoiluvälineet mukana (siis tupakat ja sytkä), eiväthän muut sitä ensin tajunneet, että mitähän tuo nyt tarkoitti. Mutta muutaman kerran jälkeen he tajusivat, mitä ne ulkoiluvälineet ovat. Kolmantena päivänä, sunnuntaina, myöhästyin ja pyysin anteeksi, että myöhästyin,mutta kun ulkoiluvälineitä piti käydä ostamassa ja siellä oli jonoa. Opettaja, joka on monien vuosien takaa ollut hyvä ystäväni, ja tuntee minut jo, kysyi että suksetko kävit ostamassa. Joku siihen heitti sitten, että ostinko slalomit, sanoin, että olisin ostanut ostanut nekin, mutta vaaleanpunaiset olisin ostanu, mutta niitä ei ollut. Hän siihen, että nehän ovat aina vaaleanpunaiset,sanoin että ne oli loppuneet ja jouduin siis jättämään vain varauksen niitä varten. (Minähän en ole hiihtänyt sitten 13 vuotta täytettyäni, enkä hiihdä)

Kerran töissä vanhusten palvelutalossa pesupäivänä porukat vaan istu kahvipöydässä, vaikka oli kiireinen päivä tiedossa. Kävin tupakalla kuten aina tauon aikana, päätin että nyt mennään. Laitoin isoimmat kumisaappaat, numero 46 (jalkani koko on 38) jalkaani ja suurimman muoviessun päälle, ja lompsin kahvihuoneen ohi ja huikkasin, naiset ylös sieltä mä meen jo, löydätte minut viimeisestä huoneesta, johan tuli vipinää muihinkin.

Minulla on aina pöytä täynnä mitä kummallisinta sälää, joka ei välttämättä liity koko kurssiin ja sitten höpisen ja mutisen itsekseni, kun kaikki on hukassa, saatan konttia pöydän alla kun puolet tavaroista on pudonneet lattialla. Mokotan itselleni kun ei meinaa sujua. En välttämättä kommentoi muiden juttuja, ne yleensä liittyy johonkin heidän tavalliseen arkeensa, eikä minua kiinnostaisi pätkääkään kenen kissa on kaapista tiputelltu paitoja lattialle. Tai mies on autotallissa värkännyt moottorin kanssa. Tai on siivottu joku kaappi. Silloin saatan keksiä jonkun aivan asiaan liittymättömän kommentin ihan kuin ohimennen, jota muut sitten jäävät monttu auki ihmettelemään. Ja katsovat minua, jolloin viattomasti kysyn, mitä pahaa mä nyt taas tein.

Kerran menin kauppaan erään ystäväni kanssa, ostin mm. kurkun ja kesäkurpitsan, hän on samanlainen höpsö kuin minäkin, siinä tavaroita pakatessa hän pamautti, että kummanko minä haluan, sen kurkun vai kesäkurpitsan, sanoin että että kesäkurpitsa näyttää tosi houkuttevalta. Kassan naama alkoi kummasti punottaa. Samassa kaupassa olin aivan yksin kassalla, oli koulujen viimeinen päivä, ja kuinka ollakaan lauma poikia,oisko heitä ollut kuusi seitsemän, yksi oli oma poikani, tuli kauppaan. Jo kaukaa ovelta kuului ÄITIII, koko iso lauma, eri luokilta, erinnäköisiä ja kokoisia poikia ympäröi minut ja kaikki alkoivat esitellä todituksiaan siinä, yksi heistä sanoi että sai vain yhden nelosen, halasin häntä ja hienoa, sehän on hyvä numero. Kassa pyöritteli päätään eikä ymmärtänyt yhtään mitään.

Oppilaat koulussa ovat sanoneet minun olevan rento ja mukava, kun en suutu pienistä ja nipota joka minuutista jos myöhästyvät. Annan vinkkejä kokeita varten, joita tiedän oman poikani tehneen väärin aikoinaan samoissa kokeissa. Koulun käytävällä tytöt saattavat jo kaukaa huutaa nimeäni, ja tulla halaamaan, kysyvät tulenko heille opettamaan. Jos en ole menossa sille tunnille, niin pettyvät, ja tietenkin aina joku muu opettaja on paikalla, ja kateudesta vehtakeltaisenvihreä. Minusta pidetään oppilaiden joukossa, ja luulen että opettajanhuoneessa puhutaan jotain aivan muuta.

Minut pitää tuntea livenä, niin tietäisi paremmin minkälainen sählääjä olen. En todellakaan ole sitä tahallani, minulle vain sattuu ja tapahtuu asioita, en ajattele mitä lauon suustani. Ikonikurssilla opettaja neuvoi erästä henkilöä, miten paljon sitä mustaa pitää laittaa, että syntyy oikea väri, vain siveltimen kärjellä hitunen, minä tietenkin siihen, että laita ny varooksi edes kauhallinen, niin ei ainakaan liian vähän mene. Voi ei, onko minun pakko, no saihan se tietysti hyvät naurut muille aikaiseksi.Jostain syystä minä vain erotun jossain vaiheessa muista, vaikka kuinka yritän olla herättämättä huomiota.

Nyt olen lupautunut jopa näytelmään, kun äitini luovutti, eikä jaksanut jatkaa. Oli ehdottanut minua siihen rooliin. Kävin paikalla itse ja puhuin asiasta, sanoin etten välttämättä tyrkytä itseäni ollenkaan sinne, kun en tiedä yhtään mistään mitään. Jos ei kuitenkaan ketään saada tilalle voin yrittää. No, nyt sitten kävi niin ettei ne saaneet ketään sinne ja minä menen sinnekin sählämään, ja arvatkaa mitä, Virpi, jonka kanssa ollaan yhdessä monta kommellusta saatu aikaan, on siellä myös. Taitaa tulla aikamoinen esitys, voipi olla että jossain vaiheessa tarvitaan valkotakkisia paikalle, ei meitä varten vaan muita varten, kun eivät kestä meitä. Tänään on ekat harkat koko porukan kanssa, ja jo valmiiksi pelottaa, että mitä tapahtuu.

En osaa tämän paremmin selittää tätä vitsailuasiaa. Mutta näitä juttuja varmaan löytyy aiemmista teksteistänikin aina ajoittain, paitsi nyt viime aikoina ne ovat olleet melko synkkiä. Mutta elämä alkaa näyttää vähän jo valoisammalta. Lääkäriin menen tänään, joka todennäköisesti tekee lähetteen psykiatrille ja katsotaan sitten miten jatkuu. Minun pitää saada terapiaa tai jotain, että saisin oman entisen hauskan itseni takaisin. En viihdy tässä masennusroolissa. Se ei sovi minulle ollenkaan, mutta on ehkä joskus tarpeen pohtia elämän vakaviakin puolia. Vaikka se meneekin näin rankan kautta.

Minullahan ei ole olemassa mitään tasaista maastoa koskaan ollutkaan, kiikun aina jossain korkeuksissa tai uppoan johonkin suohon. Ja yleensä tipun korkealta ja kovaa. Mutta aina olen kiivennyt takaisin taivaisiin saakka. Joillekin ihmisille on näköjään vain tarkoitettu koettavaksi kaikenlaista, ja se Siriuksen koekaniini satun olemaan yksi niistä. Olenkin tässä odotellut jo vuosia, että koska minut haetaan ufolaivalla kotiin, mutta kai ne Siriukselaiset tahtoo nähdä lisää. Että miten paljon ihmiset kestää mitäkin, niin minä kuin ympärilläni olevat varsinkin. Joo, tällasta tällä kertaa. Jos jossain törmäillään livenä jonkun lukijani kanssa, varmaan tunnistatte minut välittömästi. Joten varokaa, Susiemo on kohta kunnossa jälleen valmis vaellukselle.