Kasvukipuja on ollut todella viime aikoina. En enää tunne itseäni kunnolla, kasvun ohessa on tunteita jäänyt ainakin toistaiseksi pois. En tunne iloa, onnellisuutta ja muita vastaavia tunteita juuri lainkaan. Olenko kirjoittanut olevani yhdessä näytelmässä mukana, en muista. Kai olen, siinä kuitenkin on kohtauksia, joissa minun pitäisi näytellä euforisen onnellisuuden tilaa ja toisissa taas romahtaa kunnolla, kun roolihahmolleni sanotaan tylyjä sanoja. Ja nousta siitä nopeasti onnen euforiaan, kun vastanäyttelijä pyytelee anteeksi sanojaan. Ohjaajan mukaan kumpaakaan tunnetilaa ei näy kunnolla tai ei lainkaan. Mistäs revit tuollaiset tilat, kun en oikeassakaan elämässä muista mitä ne ovat. Kun kaikki on samaa tasaisenharmaata mössöä.

Muutamaan kertaan kun niitä kohtauksia harjoiteltiin, niin ohjaaja alkoi oikein kunnolla selittämään, miten hän haluaisi hahmoni nuo esittävän. Yhtäkkiä huomasin hajoavani aivan palasiksi, hyvä etten alkanut itkemään, en sen vuoksi mitä ohjaaja sanoi, vaan sen vuoksi, että tajusin hänen puhuvan juuri niistä asioista, jotka minulta oikeassa elämässä nyt juuri puuttuu. Seuraavana päivänä, eli eilen, minulla oli terapia ja kerroin hänelle nuo kyseiset asiat myöskin. Siitä oli hyvä jatkaa, mitä minä oikeastaan tunnen ja miten. Mitä tunnen Seppoa kohtaan tällä hetkellä. Sekä myös erästä toista henkilöä kohtaan, joka kenties on pyrkimässä nyt elämääni. Eli se ex-mies, josta koko tämä blogin kirjoittaminen oikeastaan alkoi vuonna 2008. Hän on muuttunut paljon eromme jälkeen, toivottavasti pysyvästi. Hän haluaisi alkaa parisuhteen kanssani uudelleen ja uudella tasolla, paremmalla tavalla. Tietenkin näissä olosuhteissa olen menettää senkin vähän järkiparan, mitä ehkä vielä on ollut jäljellä. Toisaalta olemme koko eroaikanamme olleet yhteydessä enemmän ja vähemmän. Hän on ollut kuvioissa mukana jossain muodossa. Hän on toivonut jonain päivänä vielä saavansa minut takaisin, koska on huomannut, mitä aikoinaan menetti. Miettinyt ja pohtinut tekojaan ja sanojaan. Minähän menetin häneen luottamuksen täydellisesti, koska oli ilkeä ja välinpitämätön minua kohtaan vuosia. Voisiko tuo muutos olla asia, johon nyt voisi luottaa. En tiedä

 Seppo tietää, että olen tapaillut kyseistä henkilöä jonkin verran ja ymmärtää ja hyväksyy kuulemma asian. Onkohan todella näin? Ainakaan itse hän ei ole enää toisaalta haluamassa takaisin luokseni, tai ainakin sanoo niin. Hän kokee olevansa miehenä turha, kun ei pysty miehen tekoihin sairautensa vuoksi. Että hän joutui olemaan vain vaivana ja taakkana minulle. On kertonut minulle paljon asioita, joista ei pystynyt puhumaan syksyn aikana, jotka sitten lopulta johtivat hänen päätökseensä lähteä pois luotani. Olemme henkisesti lähentyneet toisiamme ja puhumme paljon asioista, mitkä meitä kumpaakin askarruttivat viime aikoina. Käyn hänen luonaan vähintään kerran viikossa, eli pesemässä hänet ja samalla siinä muutakin tietenkin teen. Jaan vielä dosettiin lääkkeet, siivoilen ja muuta sellaista. Vien ruokaa joskus mukanani ja syödään yhdessä. Eli hänessä on tapahtunut omanlaistaan kasvua myöskin. On alkanut enemmän nauttimaan yksin asumisestaan, mutta hänelle on tärkeitä ne päivät kun tietää minun menevän hänen luokseen. Ei kuulemma kaipaa toista ihmistä koko ajan olemaan lähellään. Siis koko ajan. Tarvitsee kuitenkin sitä samanlaista hellimistä kuin yhdessäolommekin aikana, halauksia ja sen sellaista. Itse kaipaan häntä välillä aivan järjettömästi, vaikka jouduinkin tekemään kaiken yksin kotona. Kaipaan niitä hetkiä, jolloin katsoimme televisiota yhdessä, minä toisella sohvalla neuloen milloin sukkia, milloin jotain muuta, hän oli toisella sohvalla ja sai hoitaa kanavien vaihtamiset, koska minulle ei ollut merkitystä mitä katsomme. Minulle sopi sama kuin hänellekin. Tai päätimme yhdessä mitä katsomme.

Kuuluuko kasvamiseen kaipuu, suru, itku? Olen parkunut ja rääkynyt ja porannut, kuka nyt mitäkin sanaa käyttäisi, enemmän näiden viikkojen aikana, kuin olen varmaan koko elämäni aikana. Saan aivan järkyttäviä parkukohtauksia ihan olemattomista asioista. Asioista, jotka kuuluivat kenties minun ja Sepon yhteiseen aikaan. En voi ostaa jogurttia, enkä vaaleaa leipää. Saan niistä parkukohtauksen. En voi katsoa tiettyjä ohjelmia, oikeastaan en katso televisiota enää lainkaan. Eilen katsoin Vareksen, mutta senkin Sepon kanssa yhdessä, minä täällä ja hän siellä. Kaipaan häntä todella paljon, ja silti olen helpottunut, ettei minulla ole enää sitä hoitamisen taakkaa. Kovin ristiriitaista ja raskasta.

Silti minulla olisi toinen samalla tavalla rakastava (?) mies olemassa. Mutta se luottamus, ne kaikki ilkeät, pahat ja rumat sanat ja teot mitä hän aikoinaan teki. Ovatko ne oikeasti jääneet entiseen elämään hänen kohdaltaan? Voinko minä itse koskaan unohtaa niitä, ja antaa hänelle uuden mahdollisuuden? Jos annan ja sitten joudunkin uudelleen pettymäään? Toipuisinko siitä enää koskaan, kun nytkin tästä kaikesta toipuminen on vienyt kaikki voimani. Minä kulun ihan kokonaan, en ole enää se entinen itseni. Ex tai tuleva, kumpiko nyt sitten tulee olemaankin, on myöskin hämmentynyt minussa tapahtuneesta muutoksesta. Hän ei ole koskaan nähnyt minua tässä kunnossa, vaikka olin monesti samassa huonossa jamassa aikoinaan, hän ei vain sitä koskaan huomannut tai ymmärtänyt. Hänen omat olotilansa ja asiansa olivat kaikkien muiden asioiden yläpuolella. Hänen tunnetasonsa oli liian alhainen kokemaan tai näkemään toisen ihmisen pahaa oloa ja kärsimystä. Hän yrittää ymmärtää minua, mutta miksi? Haluaako hän minut takaisin sen vuoksi, ettei kukaan muu huolisi häntä, tai hän ei halua itse ketään muuta? Haluaako hän minut takaisin, koska minulla on oma pikku mökki, jonka ulkorakennuksissa on tilaa rakentaa vaikka rekka-auto? Haluaako hän minut takaisin sen vuoksi, että todella haluaa vain minut, kaikkine vikoineni ja vajavuuksieni kanssa? Että hän on oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan minua? Että Hän Todella Rakastaa Minua?

Tehtävässä lukee "Kasvaessasi ja kypsyessäsi opit uusia asioita itsestäsi ja elämästäsi. Sama koskee kaikkia läheisiäsi." Tulee mieleen, olenko jättänyt oman kasvamiseni pois, ja muut ympärilläni ovat huomaamattani kasvaneet. Olenko rakentanut itseni ympärille häkin ja jäänyt johonkin välivaiheeseen. En ole antanut itselleni mahdollisuutta omaan kasvuuni, vaan kulkenut vain virran mukana. Heittelehtinyt koskissa ja kellunut tyynissä vesissä vuorotellen ilman suuntaa mihinkään päin. Kirjasta; kun tiedostaa muutoksen, hyväksyy sen itsessään ja rakkaimmissaan,  tukee toisen kasvua ja saa vastatukea. Olenko siis tukenut läheisieni kasvua, mutta en ole osannut ottaa vastaan toisten antamaa tukea. "Auta ja ota apua vastaan....."  Olenko auttanut toisia liikaa ja samalla menettänyt pala palalta itseäni? Ja siksi olen nyt niin rikki, yritän liimailla paloja takaisin ja pienikin takaisku hajottaa ne uudelleen.

 

muistoni - kuin rikkaruohot, joita

yritän kitkeä pois

ja jos en jaksa

ne valtaavaat kaiken sen, mitä aioin

kasvattaa

niiden paikalle

(Suomen kansan uusia runoja. Toimittanut Paavo Haavikko.Vaasa Oy:n Kirjapaino. 1984.)

(Runon kirjoittaja Seija Hyrkäs)