Olen niin masentunut, etteivät enää edes neljä kissaani pysty auttamaan minua. Aivan kuin ne muka jotain tajuaisivat mielentiloistani. Kai ne sitten tajuaakin. Jopa Krau-Kuningas-Jekku, on alkanut tulla silitettäväksi, mitä se ei normaalisti koskaan tee. Lissu-Kissu tulee usein viereen ja nostaa etukäpälät reidelle, että silitä mua, hyppää syliin, sille se on täysin normaalia. Elvis tulee sohvalle koko lähes seitsemän kilon painollaan mun mahan päälle ja pyörii siinä, kunnes löytää sopivan asennon. Varsinkin jos satun joskus harvoin katsomaan televisioita, niin sen täytyy tulla siihen ja pää sellaiseen kohtaan, etten enää televisioon näe. Juice on aina ollut sylikissa ja silitystä vailla, jäihän se orvoksi kolmeviikkoisena, jolloin lääkeruiskun avulla ruokin sitä parin-kolmen tunnin välein aluksi. Nyt sillä on paha silmätulehdus, ja paketoin sen samanlaiseen kapaloon kuin pienenä antaakseni sille lääkkeet. Pienenä paketoin sen vain vanhaan sideharsovaippaan, nyt pitää käyttää kylpypyyhettä. Muuten en saa tabletinpalasta sen kitaan ja silmätippoja silmiin. Kun olen ne toimenpiteet tehnyt, se jää pakettiinsa hetkeksi köllöttämään ja nojaa minuun, silittelen sen päätä. Kun se alkaa liikkua päästän sen pois paketista. Nyt ei Juice kovin mielellään tule sisälle, kun tämä lääkitys on pitänyt alkaa. Vain kaksi kertaa päivässä, mutta silti. Aluksi se rimpuili kovasti vastaan, ja siksi aloin paketoimaan sitä. Nyt kun Juice näkee minun ottavan esille saman keltaisen pyyhkeen, se oikein tuntuu alistuvan, että joko taas. Tulehdus ei silti vaan meinaa antaa periksi ja lääkitys loppuu kohta, ja se on kaiken lisäksi molemmissa silmissä.

Mutta Krau teki tänään yllätyksen, tuli viereen kuten viime aikoina useinkin on tehnyt. Taputin reittäni ja puhelin, että nosta tassut tähän, ja aivan kuin se tajunnut mitä tarkoitin se teki sen. Helpompi silittää kun pää on korkeammalla. Se teki sen itse asiassa useamman kerran peräkkäin. Ja kissa on jo kymmenen vanha, että kyllä vanhakin kissa uusia temppuja oppii. Elvis on se kissa, joka saattaa olla monta päivää peräkkäin pois kotoa, tällä viikolla sitä ei paljon ole näkynyt, vaan eilen poikani tuli käymään. Hänhän ei kissoistani  välitä, mutta Elvis on kaikki kaikessa. Jostain kumman kolosta Elvis tuli heti esille, kun Miika tuli käymään. Lissusta Miika sanoi, että ruma kissa, vaikka on lähes kopio Elviksestä väreiltään ja kuvioltaan, sanoinkin siitä, että sehän on kuin Elvis, miten se voi olla ruma. Miika vastasi: Sillä on häntä! Aivan, Elvis on todella ainut kissa meillä, jolla ei ole häntää, ja se tekee siitä erikoisen. Ja luonteeltaan se on aivan erilainen, rauhallisempi ja hitaampi kuin muut. Ja sillä ei ole naukua. Manxeilla on äänihuulet surkastuneet ja niillä ei juurikaan ole ääntä. Elviskin vain lähinnä vingahtaa kun yrittää naukua. Sillä on kuitenkin muita keinoja vastineeksi. Jos sen pitää päästä ulos yöllä, se ei tule sänkyyn kävelemään päälle eikä tosiaan ääntele, se etsii mitä tahansa rapisevaa tai kolisevaa, jota sitten rapisuttaa ja siirtelee nin kauan, kunnes joku herää avaamaan oven.

Lissu tulee heti sänkyyn viereen tai minun päälle nukkumaan, kun itse menen sänkyyn. Jekku ei tule koskaan. Elvis satunnaisesti, Juice tulee melko usein, mutta on tosiaan pysytellyt viime aikoina sisätiloista pois. Menee mieluummin kylmällä ullakolle ja yrittää salaa käydä syömässä, etten taas paketoisi sitä.  Kyllä ne niin kaikki erilaisia ovat. Ja minulla on ollut monta, monta, monta kissaa koko elämäni ajan. Voisin niistäkin kertoa vaikka mitä tarinoita, mutta jos jätetään edesmenneet nyt rauhaan.

Minulla on tosiaan paha nyt paha masennus, en tiedä itsekään mistä lähtien tätä masennusta oikein on ollut. Ilmeisesti jo jonkin aikaa pienessä määrin, on kertynyt asioita asioiden jälkeen  vähitellen. Aivan kuin patoallas olisi vähitellen täyttynyt ja itse patoon paineen alla tullut halkeamia. Sepon lähtö oli hetki, jolloin tuo pato murtui lopullisesti. Vertaan tätä masennusta patoaltaaseen ja patoon sen vuoksi, että tähän masennukseen tuntuu kuuluvan äkkinäisiä, yllättäviä itkukohtauksia, sellaisista asioista, joista ei normaalisti aiheudu välttämättä mitään erityistä reaktiota. Tänään jollain tavalla korjattu pato halkesi joulukortista, jossa luki " Iloista Joulua". Joka oli postilaatikossa kymmenen mainoslehden mukana. Muuta ei ollutkaan, mainoksia ja yksi joulukortti. Ja sen vuoksi itkin vaikka kuinka kauan. Minun jouluni ei ainakaan tässä vaiheessa vaikuta mitenkään iloiselta. Anu-tytär ei pääse jouluksi kotiin, poikaa tuskin näkee sen enempää. Sepon luona tuskin olen, käyn varmaankin, hän ei aio edes kenenkään omista lapsistaan luokse mennä, vaikka on pyydetty. Minulle ei siis taida jäädä kuin kaksi vaihtoehtoa, joko yksin tai sitten "Laastarin" kanssa.

Koko ajan mukana on kuitenkin tämä raskas olo, joka on välillä musta möykky ja välillä tyhjä reikä. Olen kauan aikaa sitten kokenut masennuksen pahimmillaan, ja nyt se on taas täällä. Osaan onneksi järkeistää edes välillä tätä olotilaa, olen osannut hakeutua ammattilaisten puheille, mutta silti. Pohjasyy on hukassa, miksi se on taas täällä. Ja miten sen saisi pois. Ennen kaikkea, miten tämän saa pois, viimeksi se kesti kauan. Mutta loppui kuitenkin. Mutta kun tiedän missä järjestyksessä tämä menee, se tekee tästä jotenkin vaikeamman, ensimmäisellä kerralla en tiennyt ja silloin oli suuri helpotus, kun koin "parannuksen". Nyt odotan vain sitä "parannusta", vaikka tiedän siihen menevän ehkä paljonkin aikaa. Toivottavasti ei mene kauan, etukäteen sitä ei voi kuitenkaan tietää.

Luultavasti joku vetää taas tästä herneet nenään, ja luulee minun kalastelevan sääliä ja surkuttelua. Sitä en todellakaan tee, tämä kirjoittaminen on minulle osa omaa terapointiani ja pohdintaa, jota kenenkään ei tarvitse edes lukea, jos ei halua. Olen joihinkin teksteihini oikein pyytänyt kommentteja, kertomaan tarinoita tai muuta, niihin ei kuitenkaan kommentoida.Vaan tietenkin juuri näihin minun valituksiini. En toki kiellä kommentoimasta, itsekin teen niin joillekin. Mutta mitään en ole pyytämässä keneltäkään tahallisesti. Kun näen oman kirjoitukseni, näen sen tavallaan ulkopuolelta, ja osaan jotenkin analysoida kirjoittamaani asiaa eri tavalla. Varsinkin vanhat kirjoitukset tuovat uutta näkökulmaa johonkin sen hetkiseen asiaan. Tai jotain.

Nyt pötkötän pian sohvalla ja odotan kuka kissoista tulee ensimmäisenä samalle sohvalle. Toinen koiristani on muuten omatoimisesti muuttanut naapuriin, ei ole perjantain jälkeen kotona käynyt. Hilima asuu nyt naapurin muorin luona, näköjään. Vaikka mummo kuinka tyrkkii sitä kotiin lähtemään, niin eipä tuo ole kotiin tullut. Olen kyllä ostanut sinne koirannappuloita, joten onko Hilima siitä päätellyt, että hän asuu nyt sitten täällä. No, tuskin, mutta kun ei muoria kerran haittaa koiran siellä oleminen, niin olkoon.