Siitä on näköjään melkoisesti aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut. En vain ole jaksanut/viitsinyt/ehtinyt?/ tai jotain muuta.

Itsekään en ymmärrä mikä on. Masennus on ollut karmaiseva kokemus, ja siitä itsensä irti repiminen on ollut tuskaisa matka. Mutta parempaan ollaan menossa jo kovasti. Joulukuu meni oikeastaan kokonaisuudessaan jonkin asteissa horroksessa. Olin kuin robotti. Mietin entistä suhdettani Seppoon, mikä se on nyt ja mitä teen suhteen kanssa. Olemme päätyneet Sepon kanssa olemaan ystäviä, käyn vähintään kerran viikossa hänen luonaan. Edelleenkin hän haluaa minut suihkukaverikseen, no minä teen sen. Minä teen sen ajan kanssa, kodinhoitajat tekevät sen nopeasti ja sen kummempia ajattelematta. Sepolle tuo hetki on tärkeä, juttelemme, odotan kun hän haluaa vain nauttia lämpimän veden alla. Käytän aikaa juuri sen verran kun Seppo sitä tarvitsee. Pesun jälkeen puen hänet lämpimään kylpytakkiin ja hän lepää sen ajan kun siistin kylpyhuoneen. Puen hänet kaikessa rauhassa, rasvaan sitä ennen kuivan ihon. Seppo tarvitsee näitä hetkiä. Yleensä teen vielä ruuan hänelle, vähän siivoilen ja tiskaan, ja mitä muuta pientä tarvitaan. Saatan mennä vierelle ja pidän häntä lähelläni. Seppo on minulle tärkeä ihminen. Hänen vointinsa kuitenkin vain menee huonommaksi. Aikaa hänellä ei ehkä ole paljon. Hän tarvitsee kuitenkin toisen ihmisen läheisyyttä ja hyväksyntää. Minä lupasin aikoinaan matkata loppuun saakka hänen kanssaan, enkä sitä lupausta aio pettää.

Siitä huolimatta minulla on toinen ihmissuhde, joka on aivan erilainen. Olemme päättäneet, tai oikeastaan minä olen päättänyt, aloittaa uudelleen exäni kanssa. Hänen käyttäytymisensä on muuttunut paljon. Ei hän persoonaltaan varsinaisesti ole muuttunut, perus-samanlainen hän on kuin ennenkin. Hän on kuitenkin huomattavasti huomaavaisempi ja rauhallisempi, lempeämpi kuin koskaan on ollutkaan. Ehkä hän on aina ollut sellainen, se olemus on vain ollut taka-alalla, alkoholi ollut esteenä, tai mikä lie. Hän on kertonut elämästään näiden kolmen vuoden aikana, mitkä olemme olleet erossa. Samoin minä, olemme molemmat kokeneet paljon, saaneet kovia iskuja ja pettymyksiä, mutta myös oppineet aivan toisenlaista elämää. Ettei kaikki olekaan niin itsestäänselvää. Jokaisen haluamansa asian eteen on tehtävä töitä. Mikään ei tule vain jostain.

Nämä molemmat miehet tietävät toisistaan, hyväksyvät tilanteen. He ovat tunteneet aikoinaan toisensa kauan, jo ennenkuin olen kummankaan elämään tullut mukaan. Silloin olen ollut poissa koko tästä pitäjästä. Ollut naimisissa ja synnyttänyt lapseni. Kuulostaa varmaan kornilta, että pidän kahta miestä tällä hetkellä, tiedän saavani varmasti hyvinkin kielteisiä tai negatiivisia kommentteja. Mutta nämä henkilöt saavat minut puolestani ajatella ihan mitä lystäävät. Enhän edes kerrro näitä juttuja heidän vuokseen, en kenenkään vuoksi. Tilanteeni nyt vain on tämä.

Nyt kun olemme saaneet asiat sujumaan tällä tavalla, ei minun tarvitse enää olla niin sairas. Olen vähitellen pääsemässä masennuksestani ja terapiat auttavat lisää. Elämä menee omaa rataansa, olen sinut itseni kanssa suurimman osan ajasta. Välillä tulee epätoivon hetkiä edelleenkin. Apu näihin hetkiin tulee kuitenkin ihmiseltä, jota aikoinaan en välillä voinut sietää. Ollilta, exältä siis. Kunhan saan itseäni vielä vähän aikaa koota itseäni, jatkan blogini päivitystä entiseen tapaan.