Olen maalannut ikonia koko syksyn. Seppo asui silloin vielä kotona, kun aloitin tuon. Maalaaminen jäi melkein kokonaan, kun Seppo muutti. Jossain vaiheessa en käynyt edes kurssilla varmaan neljään viikkoon. Torstaina, eli eilen, otin viimeinkin keskeneräisen työni laukausta. Minulla olisi ollut hammashoitolaankin aika, vuositarkastus, mutta peruin senkin, ettei nyt hyvä tekemisen fiilis keskeytyisi. Tein varmaan ainakin kuusi tuntia ellen enemmänkin työtäni. 

Kun sain mielestäni työn niin valmiiksi kun osasin ilman opettajan ohjausta, laitoin ikonin keittiössä nojamaan mikron eteen, laiton kuvan Seposta viereen. Samalla sekunnilla alkoi aurinko paistamaan suoraan ikoniin ja kuvaan. Koko päivän oli ollut tasaisen harmaata. Taas AURINKO. Siitä tiesin, että työni on valmis. Muutama pieni kohennus piti tehdä illalla kurssilla, kun opettaja näki työn. En ollut muistanut, että kuvan reunaan pitää maalata "kehys", eli tuo tummanruskea ohut reunus. Väri olisi voinut olla muukin, mutta itse sen sai päättää.

Kun siinä auringonpaisteessa vertailin ikonia ja Sepon kuvaa, totesin, ettei ikonin nimi välttämättä ole Kristuksen Tulinen Katse, mikä on tuon virallinen nimi. Ikonin silmät ja Sepon silmät näyttivät aivan samalta, vain silmien väri on eri, Sepolla on/oli siniset silmät. Nimesi ikonin itselleni uudelleen Sepon Lempeä Katse. Olin alitajunnaisesti maalannut ikoniin myös Sepon. Ja Aurinko todisti tämän olevan nyt tässä. Seppo on tuossa ikonissa mukana, minun sydämeni on tuossa ikonissa, minun rakkauteni on tuossa ikonissa, minun ikäväni on tuossa ikonissa, minun suruni on tuossa ikonissa. Sain ison osan rakkauttani, suruani, ikävääni tuohon ikoniin. Miten voikin jokin pieni asia olla niin suuri. Minulla oli helpottunut olo. Nyt voin jatkaa taas pari askelta eteenpäin.