Mistähän tätä oikein alkaisi. Vaikka Seposta, että saisin sen asian viimeinkin saatettua loppuun. Kun Seppo romahti sunnuntaiaamuna, oli hänen vanhimmalle pojalleen yritetty soittaa, että nyt omaiset paikalle heti. Seppo on viety saattohoitohuoneeseen ja saattaa lähteä millä hetkellä hyvänsä. Poikaa ei oltu saatu kiinni, minun numeroni oli toisena listalla ja siis sain ensimmäiseksi tiedon. Soitin kolmelle henkilölle, Sepon kahdelle pojalle ja yhdelle tyttärelle. Ei vastausta. Soitin vanhimman pojan avovaimolle, ei vastausta. Siinä vaiheessa jo mietin, että johan on kummaa touhua. Tilanteesta ollaan kyllä tietoisia, eikä puhelimeen voi vastata. Viimein soitin toisen pojan tyttöystävälle, hän sattui olemaan töissä, vieläpä samassa talossa, jossa Seppo odotti kuolemaansa. Hän oli sitten viimein saanut porukan koolle, itse saavuin paikalle kaikkine näytelmämeikkeineni ja peruukki ja muut näytelmävermeet mukana. Siellä rakkaani makasi tähän maailmaan enää mitään tietämättä. Ehkä hän kuitenkin oli vielä siinä vaiheessa tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla. Hän reagoi jollain tavalla puheeseen ja kosketukseen. Muut olivat ympäri huonetta ja minä syöksyin suoraan Sepon luo ja halailin ja suukottelin ja paruin.

Kello alkoi lähennellä näytelmään menohetkeä ja oli pakko alkaa meikkaamaan Viivi-naamaa ja asentaa peruukkia päähän. Muutaman kerran sai paikata meikkiä ennen kuin se pysyi naamassa, silmistä kun kyyneleet valui sitä mukaa kun meikkiä lisäsin. Yhdelle ihmiselle kuiskasin pukuhuoneessa, mistä tulen ja mitä on tapahtumassa, että edes joku tietää. Ajattelin, jos romahdan kesken näytelmän niin jollain on tietoa. Rukoilin sen vähän mitä osaan joka välissä, kun en ollut lavalla. Aivan hirveä tilanne esittää iloista leskirouvaa, joka on menossa uusiin naimisiin, kun oikea mies tekee kuolemaa sairaalassa. Sain kuin sainkin osani vedettyä ja palasin sairaalaan. Tilanne siellä jokseenkin pysynyt samana. Muutaman tunnin vietin siellä, lapset olivat päättäneet jokainen vuorollaan päivystää siellä, Turun pojat oli myös hälytetty paikalla, joten päivystäjiä oli riittämiin. 

Nyt lapset näkivät mitä oikeasti tein Sepon vuoksi, vaihdoin kerran vaipan ja lakanat, kun olivat kastuneet. Kostutin suuta sitruunapuikoilla, joita käytetään tällaisessa tilanteessa. Jos joku on teistä hoitaja, niin tietää mistä puhun. Käänsin tyynyä ja kohentelin asentoa. Pidin kädestä kiinni, hyväilin kasvoja, hiuksia, koko miestä. Kerroin ketä huoneessa on muita. Olin niin lähellä kuin mahdollista, ja kerroin muillekin, että koskettakaa. Vaikka Seppo ei välttämättä reagoi, niin hän silti tuntee kosketuksen ja kuulee kun puhutaan. 

Seuraavana aamuna Seppo oli vielä hengissä. Kävin ennen töihin menoa hänen luonaan ja kerroin, että minun pitää mennä töihin, että palaan kolmen tunnin kuluttua. Palasin siis puolen päivän jälkeen, Sepolle päätettiin laittaa katetri, paikalla olevat lapset eivät sitä halunneet nähdä, no en ihmettele, minä jäin Seppoa rauhoittelemaan. Toimenpiteen jälkeen Seppo ikäänkuin heräsi hetkeksi. Iloisesti sanoin hänelle " Hei Seppo, sinä heräsit. Sinulla ei ole mitään hätää, minä olen tässä sinun lähelläsi" . Hoitajan ilmeestä näin, miten hän oli lähellä alkaa itkemään, katsoimme toisiimme ja tiesimme molemmat, ettei ole enää kuin tunneista kiinni lähdönhetki. (Voih, nyt minua alkaa itkettää, täytyy hetkeksi lopettaa.)

Okei, jatketaan. Näin selvästi, että Seppo tunnisti vielä minut ja luulen, että olen viimeinen ihminen kenet hän oikeasti näki. Aina välillä nostin toista silmäluomea, en kertonut muille miksi tein niin. Halusin nähdä, koska katse nousee ja silloin Seppo on jo muualla. Sattumalta muut olivat poissa, kun hoitaja tuli taas käymään, hän kävi tosi usein, nostin taas silmäluomea ja katse oli kohdistunut ylös ja sanoin hoitajalle, että nyt taitaa olla hetki lähellä. Hänkin totesi, että katse on tosiaan jo noussut ylös, varma merkki lähdöstä. Lapsilla "päivystysvuoro" vaihtui ja minä ajattelin, että olen tehtäväni tehnyt, varsinkin poika, joka halusi olla viimeiseen asti lähellä, tuli paikalle. Sanoin, hänelle että pidä isääsi kädestä kiinni, hän lähtee pian. Kuiskasin Sepon korvaan "Hyvästi, nähdään sitten joskus seuraavan kerran." Pääsin kotipihaan, kun minulle tuli puhelu juuri tämän pojan puhelimesta, mutta hän ei itse soittanut. Kuulin nyyhkytystä ja tyttöystävä sanoi nimensä, mutta ei pystynyt enempää. Kysyin vain lähtikö Seppo ja hän siihen, että lähti. Ajattelin, että se siitä sitten, mutta hän sanoi vielä kai tulen sinne. Vaikka olin päättänyt olla menemättä, lähdin koska minua pyydettiin.

Kaikki olivat Sepon ympärillä, mutta silti kaukana, nojaten seiniin tai muuten vain seisoskelivat. Minä taas syöksyin Sepon luo otin kasvoista kiinni, jotka olivat vielä lämpimät ja annoin kyynelten valua hänen kasvoilleen, otin käden pois peiton alta ja hyvälin sillä omia kasvojani. Harvoin itken kenenkään nähden ääneen, mutta nyt annoin tulla kunnolla. 

Porukat keräsivä tavaransa ja Sepon vähäiset tavarat ja vähitellen poistuivat. Vanhin poika kysyi jäänkö vielä, sanoin jääväni, koska minun täytyy rauhoittua, että kykenen ajamaan takaisin kotiin. Sain istua rauhassa Sepon luona, laitoin minulle tärkeille ihmisille viestin, kerroin  myös etten ota puheluita vastaan, viestejä kylläkin. Soitin omille lapsilleni. Hoitajilta kävin kysymässä, koska laittavat Sepon pois huoneesta. "Sitten kun kaikki ovat lähteneet", sanoin kaikkien muiden lähteneen ja minä haluan olla mukana laittamassa Seppoa kappelin kylmiöön.Soitin uudelleen pojalleni, ja kysyin voisiko hän tulla mukaan. Hän tuli ja veimme Sepon kappeliin ja laitoimme Enkelivaatteen päällle. Sain vielä kosketella ja hyvästellä ja poikani piti minut kasassa. Sitten toinen hoitaja huomasi pienen virheen. Mies on väärinpäin lavetilla, eli kun työnnetään kylmiöön, hän meneekin jalat edellä, eikä pää niinkuin kuuluisi. Siinä vaiheessa aloin nauraa, että pitikö sinun Seppo vielä viimeinen kiusa meille tehdä ja tilanne alkoi saada huvittavia piirteitä. Meidän piti siis kääntää koko lavetti toisin päin ja olihan meitä siinä neljä, joten saatiin käännettyä. Sepolle jätettiin minun viimeiseksi hänelle neulomani villasukat jalkoihin, jotka olivat hänen lempisukkansa. Totesin, ettei paleltuisi, kun hän paleli aina jaloista. Omituinen ajatus, mutta toisaalta siinä tilanteessa aivan looginenkin. 

Pojaltani pyysin vielä, että mentäisiin syömään hampurilaiset tai jotain, että rauhoittuisin ja saisin jutella ennen kuin lähden yksin kotiin. Olen onnellinen, että sittenkin menin vielä sairaalaan, sain olla vielä Sepon ruumiin kanssa, tunsin kuitenkin vielä hänen läsnäolonsa siinä huoneessa, tiedän hänen tietävän, että saattelin hänet loppuun saakka, kuten olin luvannut. En koskaan jättänyt häntä. Hän halusi kuolla rauhallisesti ja minun vieressäni. No ihan kuoleman hetkellä en ollut vieressä, mutta olin hyvästellyt hänet. Sen jälkeen hän uskalsi lähteä, mutta tiedän myös hänen lähteneen jo ennen kuin hengitys loppui. Silmät sen kertoivat, jotka katsoivat jo kaukaisuuteen lähtiessäni. Ne sukat hän muuten sai mukaansa arkkuun. Hautausurakoitsija oli todennut Sepolla olevan niin hienot sukat, ettei ollut vaihtanut niitä, sanoin että hyvä, niin oli tarkoituskin. 

Tämän itku-parku-surku-tarinan lopetan tähän. Hyvästi Rakkaani.