Olen haudannut oman paappani, hänenkin luonaan viimeisinä päivinä kävin melko usein. Olen haudannut oman kuolleena syntyneen vauvani, hänen kanssaan olin siis loppuun saakka, tai hän minun kanssani. Olen haudannut oman isäni, hänen luonaan olin lähes loppuun saakka. Hän kuoli muutaman tunnin päästä siitä kun lähdin hänen viereltään.

Mutta kenenkään hautajaissa en ole itkenyt. Nyt itkin niin, etten kuullut sanaakaan papin puheista. En nähnyt mitään muuta kuin valkoisen arkun. En pystynyt lukemaan kukkalaitteessa olevaa tekstiä, minun piti pyytää tytärtäni lukemaan se. Arkun äärellä pystyin sanomaan vain "Hyvästi Seppo".
 
Poikani haki minut ja Anun hautajaisiin, en pystynyt itse ajamaan autoa, ja keli oli aivan hirveä, joten en uskaltanut antaa Anunkaan ajaa.Taivaalta tuli räntää täysillä. Aamulla oli paistanut aurinko. Siunaustilaisuuden aikana alkoi aurinko paistaa. Aivan kuin koskaan ei olisi mitään satanutkaan.


                                  Aurinko.

Aivan kuin taivaskin olisi itkenyt ja tyyntynyt kun Seppo sai viimein siunauksensa papin puheen aikana. Sepon lapset istuivat ensimmäisellä penkillä, kaikki kuusi sekä vanhimman tyttären poika ja toisen tyttären tytär. Minä olin lasteni kanssa seuraavalla penkillä. Laura, Joni ja Virpi istuivat takanani. Sepon veljet ja siskot käytävän toisella puolella, heitä oli saapunut kymmenen paikalle, eli kolme puuttui, yksi näistäkään ei tullut muistotilaisuuteen. En ymmärrä itsekään, miten sitä itkua riitti niin paljon, luulin kestäväni sen kuin Nainen. Olihan meidän suhde ollut jo tavallaan lokakuusta lähtien loppu ja minulla jo uusi-vanha kotona odottamassa. Mutta minä itkin.

Sepon arkku saatiin laskettua hautaan auringon kultaamana, aivan kuin olin unessani nähnyt auringon kimmeltävän joen yllä, nyt vain se kimmelsi jäätyneestä maasta. Hän muutti pois, paikkaan, jonne ei ole osoitetta, enkä voi lähteä mukaan. Minun pitää mennä kotiin.

Muistotilaisuus oli vaatimaton, mutta niin Seppo halusikin. Vain kahvit ja voileipäkakkua, voileipiä ja tietenkin makeaa kakkua ja pikkuleipiä. Turun poikien isoäiti lauloi, pappi piti puheensa sitten oli minun vuoroni lukea adressit. Turun poikien äiti tuli sanomaan, että niitä on niin paljon, että tarvitsen jonkun avaamaan ne valmiiksi. Sanoin tekeväni lukemisen Anun kanssa. Tässä vaiheessa olin jo viilipyttyvaiheessa. Olen lukenut adressit sekä vauvani ja isäni muistotilaisuudessa. Muutamassa oli sellainen lause, että oli pala mennä kurkkuun. Tuon omani lukiessani olin hajota, eli sen minkä julkaisin arkkukuvan yhteydessä. Kukkalaitteessa oli silti eri teksti, samasta kirjasta,"Muistoissa suru saa toivon siivet. Ikävä on kunnianosoitus rakkaudelle." Ajattelin, etten pysty sitä pitkää runoa lukemaan arkun äärellä, mutta enpä pystynyt lukemaan tuota lyhyttäkään. 

Tämän jälkeen Sepon siskonpoika piti pitkän puheen, joka alkoi saada jo, ikävä kyllä huvittavia piirteitä. Hän on tullut uskoon jokusia vuosia sitten, ja noin viisi minuuttia hän puhui ihan asiaa Seposta. Sen jälkeen juttu alkoi mennä jo saarnaamiseksi ja käännytyspuheeksi, minä en tiedä mihin ihmeen lahkoon hän oikein kuuluu, mutta ei kuitenkaan ihan tähän ns normiin. Meidän pöydän porukka, minä, Anu, Miika, Laura, Joni ja Virpi, oltiin jossain vaiheessa jo ihan hysteerisessä tilassa, kun piti pidätellä naurua. Laura vielä oli minua vastapäätä ja väänteli naamaansa. Anu yhtäkkiä vieressä sanoi " Tässä kirjeessä ei ole rakkautta", repliikkini näytelmästä, jossa yleisö nauraa aivan hulluna. Oli pakko ottaa naamalleen iso lautasliina ja yrittää sen takana esittää itkevää. Varsinkin kun pappi istui minuun nähden niin, että näki minut koko ajan.

Odotin Sepon veljien tulevan ottamaan osaa suruuni, siskot kävivät puheillani. Kukaan miehistä ei kuitenkaan sitä tehnyt, eivät edes ne kaksi, jotka olen tavannut ja jotka ovat käyneet minun ja Sepon luona. Minun oli tarkoitus pitää ennen adressien lukemista pieni puhe Seposta ja meistä yhdessä. Kun yleisö oli kuitenkin täynnä kuivia koivupökkelöitä, ei tehnyt mieli sanoa mitään. Totesin vain, että kolmen vuoden yhdesssäolomme aikana en ehtinyt tutustua kuin pariin sisarukseen, ja nyt tapaamme tällaisessa tilanteessa ensimmäisen kerran. Kukaan pökkelöistä ei edes tuosta vihjeestä ottanut onkeensa. 

Välillä tunsin olevani aivan väärässä paikassa, väärässä muistotilaisuudessa, yli puolet olivat minulle outoja, eikä heillä ollut aikomustakaan tutustua Sepon viimeiseen läheiseen henkilöön. 

Kotiin palattuamme en ehtinyt juurikaan hengähtää, kun piti jo alkaa vääntää itseään taas Viiviksi. Laitoin vain uutta pakkelia itkussa pois lähteneen tilalle. Päässäni ei ollut ainuttakaan vuorosanaa eikä kohtausta mielessä. Pyysin Anua tulemaan mukaan, hän sanoi, että pitää lukea kokeisiin. Sanoin, että voi aivan rauhassa lukea takahuoneessa. Mutta että olisi minun tukenani. Hän myös kävi meidän tyttöjen kanssa läpi kohtauksemme, koska minulla ei ollut sanoja päässäni. Suoritin osuuteni kohtuuhyvin, mutta kuinka olinkaan väsynyt. Vielä kaksi esitystä jäljellä sinä viikonloppuna, hautajaiset olivat siis perjantaina. Poikani 21-vuotis päivänä. Varmaan muistan loppuelämäni tuon päivämäärän. Seppohan kuoli oman neljän vanhana kuolleen poikansa syntymäpäivänä. Sattumia, sattumien perään. Seppo myöskin haudattiin samaan kohtaan, kuin tämä poika. Seppo usein kaipasi tätä poikaa, nyt hän pääsi hänen kanssaan samaan paikkaan, viimeinkin.

Myös teatteriryhmäni oli lähettänyt adressin, tylyn, kylmän ja tyhjän. Iso adressi, pieni lause ja osanottajana Teatteri *****. Olin odottanut jotain henkilökohtaisempaa, että olisivat kerännet kaikkien nimet johonkin kauniiseen korttiin, ehkäpä vielä kukkiakin. Tuo adressi oikeastaan vain kiukutti minua. Tyly. Etäinen. Viimeisenä näyelmäpäivänä lähtiessämme sinne ruokailuun, kerroin meidän vanhimmalle näyttelijällemme tuosta ja ihmettelin, mikseivät olleet vähän lämpimämmin muistaneet. Toinen "pomoista" oli ymmärtänyt yhden viestini väärin. Sillä viikolla kun Seppo kuoli, olin pyytänyt, ettei ennen esitystä esitetä osanottoja vaan vasta esityksen loputtua voimme puhua asiasta. Hän oli ymmärtänyt, ettei asiasta saa puhua ollenkaan! Ja minä olin ihmetellyt, miksei kukaan tue minua, kysy miten jaksan, tarvitsenko apua, ihan mitä tahansa. Vain siksi kukaan ei tehnyt mitään, kun se vanha palikka, ei tajunnut viestiäni oikein. Siksikin oli niin vaikea välillä näytellä, loppuesityksissä unohtelin repliikkejäni ja tein muutakin ihmeellistä välillä. Olisivat perkele kysyneet, sanoneet jotain, olleet avuksi ja tukena ja kuunnelleet, kun puhuin Seposta. 

Joopa joo, sellaista näistä ihmisistä, sukulaisista, omasta tärkeästä ryhmästä, jonka kuuluisi auttaa toisiaan. Edelleenkin Laura ja Joni ovat lasteni lisäksi ainoat, jotka tukevat. Äitikin sanoo jo, että ei kannata ajatella ja surra, pitihän tuo tietää, että se kuolee. Että sureminen ei auta. No eipä auta sekään jos jättää surematta. Asiat pitää hoitaa loppuun. Ymmärrän välillä tällaisissa tilanteissa hyvinkin äitini elämänasennetta, hän on jättänyt monta surutyötä kesken. 

Mutta palaan arkeen ja alan ompelemaan käspaikkoihin pitsejä, jotka vien ikoniryhmälleni, ovat pyytäneet niitä tekemään muutaman. Ei ne tässä koneella tule valmiiksi.