Muistan surreeni vauvaani noin neljä kuukautta, niin etten pystynyt tekemään juurikaan mitään, enkä muista kyseiseltä ajalta juuri mitään. Isää surin ehkä vähän lyhyemmän ajan. Vauva kuoli syyskuun lopussa ja alkoi kaiken lisäksi syksyn pimeimmät ajat ja joulukin tuli seuraavaksi. En muista miten joulu meni ja mitä teimme jouluna. Isä kuoli kesäkuussa ja oli kesän kauneinta aikaa. Se valoisuus ja kesän puuhat varmaan auttoivat surun läpikäymisen vaiheet nopeammin.

Seppo lähti yllättäen lokakuun lopussa.Sureminen alkoi jo siis silloin. Ensin epävarmuus kaikesta, miksi näin. Epävarmuus Sepon hyvinvoinnista ja kaikki se työ, jonka olin tehnyt omaishoitajana, piti purkaa. Sepon lapset eivät osanneet varautua kaikkeen, mitä isän muuttaminen tuo tullessaan, eli minun vastuuni jatkui kaikesta huolimatta. Olisin tietenkin voinut siinä vaiheessa vain jättäytyä pois koko tilanteesta asiassa. Mutta koin kuitenkin Sepon hyvinvoinnin sen verran tärkeäksi, etten voinut jättää vain kaikkea. Aloin hoitamaan Sepon asioita uudella tasolla, kävin hänen luonaan hoitamassa sekä asioita että Seppoa itseään. Tätä vaihetta kesti siis noin neljä kuukautta. Samaan aikaan tapahtui monta muuta asiaa. Olin ikonikurssilla, olin mukana näytelmässä, oli joulu ja uusivuosi. Ollin kanssa välimme muuttuivat läheisemmäksi, lähinnä hain hänestä vain tukea. Kuitenkin sekin jotenkin ajautui seurusteluksi, vaikka se ei ollut alunperin lainkaan tarkoitukseni. Pääsin töihin juuri kun Sepon kunto alkoi huonontua ja kesken töideni hän kuoli. Samaan aikaan näytelmä pyörii täydellä vauhdilla. En ehtinyt kunnolla käsittelemään mitään asiaa, vaan kaikkea mitä käsitellä ja hoitaa yhtä aikaa. Olin väsynyt, masentunut, surullinen, pelkäsin Sepon puolesta ja vuoksi. Liikaa, liikaa kaikkea yhtä aikaa. Neljä kuukautta. 

Nyt vasta huomaan, että myös kaikki kivut ja säryt alkoivat samaan aikaan. Minulla todettiin kiertäjäkalvon tulehdukset sekä olkapäissä että lonkissa, niihin siis myös tänä aikana sain kahdesti kortisonipiikit, toiseen lonkkaan jopa kolme kertaa. Kotini muuttui "kaatopaikaksi", en jaksanut siivota ja hoitaa omia asioitani kunnolla. Laskuja jäi maksamatta. Lopetin lähes kokonaan syömisen. Olen laihtunut lokakuun jälkeen melkein kymmenen kiloa. Raahauduin paikasta toiseen ja kaikkein tärkeintä oli vain Seppo. Yritin hoitaa edes välttämättömät asiat. Väsymys oli kova koko ajan. Olli piti minut jotenkin kasassa ja ilman häntä olisin varmaan myös paleltunut talooni. En jaksanut lämmittää tupaa, en jaksanut käydä kaupassa, en oikeastaan yhtään mitään. Laura ja Joni olivat tukena myös, mutta eivät oikein ymmärtäneet siinä vaiheessa, koska en puhunut kaikkea heille. Terapeuttini oli tärkein tukijani, ilman häntä en olisi selvinnyt varmaan lainkaan.

Nyt Sepon kuolemasta on vähän yli kuukausi. Se on mennyt hämärässä sumussa, värit katosivat. Edelleenkin piti käydä töissä, olla mukana näytelmässä, yrittää huomioida Ollia, koska hän jotenkin pääsi valumaan elämääni. Ehkä hän teki sen huomaamattani tai sitten en vain jaksanut väittää vastaan. En jaksanut miettiä seurauksia. 

Eilen huomasin ensimmäistä kertaa, etten surrut koko ajan, en koko ajan miettinyt Seppoa tai jos mietinkin, mietin asioita, jotka eivät liittyneet itse kuolemaan. Tuli pieniä häivähdyksiä sieltä täältä kolmen vuoden ajalta, jonka olimme yhdessä. Viikonloppuna Olli, Laura ja Joni veivät ne siniharmaat sohvat pois olohuoneesta, joista toisella minä luin tai tein käsitöitäni, toisella Seppo makoili, nukkui päiväunia, ja minä peittelin häntä siihen. Istui katsomassa tekstiteeveestä veikkaustuloksia ja teki monivetolappujaan, keno oli yksi päivän tärkein asia. Nyt se sohva on poissa, molemmat sohvat. Tilalla on minulla sohva ja toisella puolella kaksi nojatuolia, ruskeita väreiltään. Kevät on tulossa, valoa alkaa olla ulkona, valoa näkyy myös omassa elämässä. Ei mitään isoa valoa, mutta pilkahduksia kuitenkin. Joka päivä muutama pilkku enemmän. Laura soittaa tai tekstaa joka päivä, tai tekee molempia. Kirjoittelemme hassuja juttuja facebookissa. Eilen illalla Laura kävi trimmaamassa Himmu-koiran. En olisi halunnut heidän tulevan, halusin olla yksin, mutta en sanonut sitä Lauralle. Luultavasti olisivat siitä huolimatta tulleet. 

Nyt olen siis surrut noin viisi kuukautta kokonaisuudessaan. En usko, että ihan vielä kokonaan kuitenkaan suru ja ikävä on ohi, mutta kuten eräässä kortissa luki: 
" Ajan kuluessa haalistuvat surun värit."