Jospa sitten yrittäisi uudelleen saada edes samantapaisen tekstin aikaiseksi kuin eilen kirjoitin. Siitä liikunnasta siis. En tosiaan ole siitä mitenkään erityisen innostunut, ainakaan enää, jos varsinaisesti olen koskaan ollutkaan. Hyvää se tekisi, terveysvaikutukset ovat todellisia. Minulla kun on näitä kaikkia juttuja, nivelet paukkuu ja pää huutaa happea. Vaan ei onnistu edes kävelemään lähtö. Varsinaisia liikuntarajoitteita ei ole, ainakaan vielä, rajoite on minun oman pääni sisällä. Haluttomuus, laiskuus tai mitä se lie. Ehkä jonkin verran nuoruuden kokemukset saattavat vaikuttaa vastenmielisesti asiaan. Mutta kerron tämän asian mieluummin muutaman pienen tarinan kautta.

 

Tuleva balettitanssija

Ollessani lapsi, meillä ei ollut vielä televisiota, naapurissa oli. Siis sen vähän mitä sitä tuli katsottua, menin aina tien toiselle puolelle tätini luo, silloin tuli jokin lastenohjelma, jota kävin katsomassa. Sattumalta varmaankin näin jonkin balettiohjelman. Ja ihastuin balettiin. Myöhemmin olen lukenut, että naispuolisen tanssijan pitää olla pieni ja siro, painaa korkeintaan 45 kiloa. En ole varma onko tämä tosi, mutta tuskinpa sitä kovin paljon saa painaa, kun mies nostelee ym naista. Ja eikä ne naiset pitää virtahepoja ole. Itse painoin vielä pitkälti yli kolmikymppisenä alle 50 kiloa. Sanoin kaikille tulevani isona balettitanssijaksi. Äitini olisi haavettani yrittänyt toteuttaa mikäli paikkakunnalla olisi ollut kyseistä toimintaa, mutta eipä sitä pienellä kunnalla. Ehkä naapurikunnassa olisi ollut, mutta ei meillä ollut autoakaan, millä kulkea. Vieläkin katson välillä balettiohjelmia, mikäli satun vahingossa niitä näkemään kun teevee on auki. En ole mikään iso fani siis kuitenkaan. Koskaan en ole livenä nähnyt balettia, pitäisikö joskus käydä. Minusta ei siis tullut balettitanssijaa, vaikka niin varma pienenä siitä asiasta olin.

 

Maailmanmestarihiihtäjä

Sukset, yksi asioista joita en voi sietää. Hiihtäminen on asia mitä en ole sitten kolmetoista vuotta täytettyäni tehnyt.  Pikkuisena kotona vähän hiihtelin kotimarkilla, mutta sen ajan sukset ja siteet olivat niin onnettomia, että turhauduin vain niihin, eivät pysyneet jalassa. Koulun hiihtotunnit aiheuttivat kauhua ja ahdistusta jo etukäteen. En jaksanut hiihtää sitä matkaa jota muut oppilaat hiihtivät, ja minua piti aina odottaa. Toisen luokan opettaja viimein huomasi tämän ja vei minut itsensä kanssa hiihtämään lyhyempää matkaa. Entäpä sitten jokavuotinen hiihtokilpailu, se oli painajainen, oikein kunnon horror-tarina. En millään olisi jaksanut hiihtää sitä matkaa, kaikki menivät ohitse ja olin kaikkien tiellä ladulla, tai olin siis enemmän ladun sivulla, kun piti latua antaa. Olin aina viimeisestäkin viimeinen ja maaliin tulin itkien täysin uupuneena, sydämessä tuska ja mielipaha. Ollessani noin kolmentoista, ulkorakennus paloi ja siinä meni sukset mukana, ainut onnenasia koko tulipalossa. Siitä lähtien koulussa kerroin opettajalle syyksi tulipalon, miksi minulla ei suksia. Se meni läpi kumma kyllä viisi vuotta, sama selitys. Opettaja kyllä ehdotti, että vanhemmat ostaisivat uudet, sanoin että meillä ei varaa. Olisi kyllä ollut. Ja minä sanoin heille, ettei koskaan-milloinkaan tarvitse minulle suksia ostaa. Minä, joka olin jo muutenkin koulukiusattu, sain uuden lisänimen entisten lisäksi, Maailmanmestarihiihtäjä. Siis ei minusta ainakaan Olympialaisiin kultamitalistia tarvinnut odottaa.

 

Pikajuoksija

Kansakoulussa oli joka kevät oman luokan kesken pieni juoksukisa, matka 60 metriä, tytöt ja pojat erikseen. Silloin tiesin olevani lajissani. Minä voitin jopa sen tytön, joka oli luokan paras, ja sehän tietysti innosti lisää. Voittajaoppilas pääsi koulujen kesken pidettäviin kisoihin, paitsi etten koskaan mennyt niihin. Olin niin ujo ja arka lapsi, etten uskaltanut koskaan mennä. Se toinen tyttö sai lähteä, rohkea tyttö, sosiaalinen jne. Oli hetken aikaa paras ystäväni, valitettavasti muutti toisen luokan jälkeen pois paikkakunnalta. En edes vanhemmilleni koskaan kertonut, että pääsisin kisoihin, vasta aikuisena olen äidilleni tästä kertonut. Olisivat varmaan kannustaneet minua. Minulla olisi saattanut olla mahdollisuus pikajuoksijana, jos minua olisi kannustettu ja ehkä jopa alettu valmentaa. Kestävyysjuoksijaa ei minusta olisi tullut, mutta ei tullut pikajuoksijaakaan.

 

Taitoluistelija

Luistelemisesta pidin kovasti. Kotona oli huonot mahdollisuudet siihen, isä kyllä teki joen jäälle minulle pienen jääradan, mutta joki on niin syvällä ettei sinne oikein uskaltanut yksin mennä. Oli ihanaa kiitää luistimilla jäällä ja nauttia vauhdista. Kouluaikana sama juttu, mutta minulla oli vanhat mistä lie hankitut luistimet. Silloin olin jo yläasteella. Kerran tytöt alkoivat ihmetellä mitä ihmeen ruuveja jäällä on, joku oli kaatunut niihin. Opettaja tarkasti kaikkien luistimet ja tietenkin ne oli minun luistimista tippuneet ruostuneet ruuvit ja terät melkein irti. Ja taas yksi pilkanaihe lisää jo entisiin, joita oli ihan riittämiin jo tullut.  Vanhemmat eivät ostaneet uusia, ehkä osittain syynä kun ei suksiakaan, niin ei luistimiakaan. Tuo luisteleminen ehkä liittyy myös balettiin, näyttää kauniilta ja on vauhdikasta. Taitoluistelu, jäätanssi jne. Mutta eipä sitten tullut jäätanssistakaan mitään