Koko viikon olen tätä pohtinut samalla kun olen matkannut työhuoneeni kaaoksessa. En tosiaankaan ymmärrä millainen hamsteri olenkaan, tavaraa on jos vaikka mitä ja minkälaista. Lankoja, kankaita, maalaus-piirustustarvikkeita, askartelusälää. En viitsi edes luetella mitä kaikkea, mutta joka tapauksessa sitä on ja paljon. Samaan aikaan tietenkin löytyy asioita, esineitä, papereita, kirjoituksia, palasia vuosien varrelta, joita on jostain syystä tullut säilytettyä. Facebookkiin olen suurinpiirtein joka päivä päivittänyt "työhuoneen siivousta edelleen", sitä jo kaveritkin alkaa ihmetellä, kuinka monta hehtaaria sitä huonetta oikeastaan onkaan. Tavallisen huoneen kokoinenhan tuo on, mutta siellä on elämänkokoinen määrä asioita ja muistoja, jotka ovat vain muuttojen yhteydessä vaihtaneet paikkaa, ja sitten tungettu mihin on sattunut pienikin rako jäämään.

Monen esineen kanssa olen jäänyt istumaan ja miettimään sen tarinaa ja sen tuomia muistoja. Keskeneräisiä päivänkirjan tapaisia, ja mitä olenkaan saanut lukea. Jos löytäisi kaikki tekstit, niistä saisi koottua pienen teoksen. Mutta luulen, ettei kannata, rankkoja tekstejä on. Ne saavat jäädä olemaan, mutta ne eivät saa jäädä elämään. Matka jatkuu eteenpäin ei taaksepäin. Siitä puheen ollen, olen luultavasti saamassa Kelan kuntoutuksella psykiatrisen terapian, jo toisen kerran elämäni aikana. Viimeksi se suuntautui lähinnä masennuksesta johtuviin aihealueisiin. Nyt siis on todettu, että olisikin kaksisuuntainen häiriö. Oli tai ei, mutta kaikki ei ole kohdallaan. Traumaterapiaa harkittu ja terapeuttia haettu, joita ei tässä hyvinvointivaltiossa ole kuin  jossain ja harvassa eikä heilläkään ole aikaa antaa kun jolloinkin. Nyt kuitenkin olen ehkä menossa "koekäynnille" erään terapeutin luo ja katsotaan onko hän se oikea. Hän saisi varsinaiset terapiat käyntiin syksyllä, mikä sopisi minullekin oikein hyvin. Kesä menee omalla painollaan, syksyt ne minulla vaikeita ja sitä myöten kevääseen saakka. 

Mutta tästä siivousmatkasta vielä. Ja traumaterapiasta. Olen tuonut läppärin työhuoneeseen ja se on auki koko ajan, pöydällä sen ympärillä hirvittävä kaaos-tavara-sotku-epäjärjestys, välillä jopa lähes koko läppärikin hukassa siellä jossain. Yhtenä päivänä selailin aika ajoin tietoa traumasta ja traumaterapiasta, löysin erilaisia sivuja, joita sitten lueskelin siivouksen välissä. Palan kerrallaan, aika pahoja juttuja. Aloin miettimään, tai oikeastan en alkanut miettimään, vaan niiden muinaismuistojen noustua esineinä ja teksteinä päivänvaloon, tuli mieleen ne tarinat, joita ne aiheuttivat. Huomasin monen esineen tuovan nimenomaan noita vähemmän hauskoja muistoja eteeni. Trauman, kriisin tms. käännekohtia. Olenko jotenkin alitajuisesti niitä raahannut mukanani vuosikymmeniä, koska ne ovat niitä käsittelemättömiä asioita? Ehkä.

Mutta eräs hetki, 26.4 kello19.55, kuin lekalla olisi pamautettu päähäni kesken askeleen, tajusin SEN. Sepon sairaus ja kuolema eivät ole asia mikä minua sairastuttaa, vaan se päivä  jolloin tulin kotiin 27.10-11 vähän ennen yhdeksää illalla. Kun jo heti ulko-ovella tajusin, ettei kaikki ole kohdallaan. Silloin tapahtui samanlainen pamaus. Seppo oli lähtenyt kertomatta minulle sanaakaan ennakkoon. Trauma - se oli trauma. Viimeinen - viimeisin trauma. Ei kuolema, Sepon kuolema oli tiedossa jo silloin kun aloin hänen kanssaan olemaan. Elinaikaa ei voinut tietää, mutta tiesin ettei sitä monia vuosia ole jäljellä. 

Tähän mennessä olin siis lukenut monia tekstinpätkiä traumasta ja tajusin tuon hetken olleen yhden monista traumoistani. Pakko oli pitää pidempi tauko ja tehdä vallan muuta. Taisin itse asiassa lopettaa koko siivoustouhun siltä päivältä, no olihan se kellokin jo vaikka mitä. Aloin kelaamaan päässäni taaksepäin ja mietin hetkiä, jolloin minulla on ollut masennuskausia, minkälaisiin tilanteisiin ne liittyvät, mitä on tapahtunut ennen jokaista romahdusta. No ei jokaista, mutta useata. Monia tulikin mieleen. Paljon käsittelemättömiä asioita, jotka nyt tulivat pintaan. 

Tajuntani viimeinkin oli saanut vapautuksen, olin kevyt, aivan kuin se leka olisi kulkenut tähän saakka selkärepussa mukana. Tajusin, tästä se vasta alkaa, toipuminen. Että viimeinkin voin alkaa käsitellä traumoja, joita en ole koskaan edes tajunnut traumoiksi. Ymmärsin kaikkien terapiaistuntojen olleen joutavaa löpinää, joka on vain sivunnut tai jopa ohittanut olennaisen. Kukaan ei ole saanut minua paljastamaan, paljastumaan, sitä mitä minussa on muhinut kaikki nämä vuodet. Ihmiset kuvailevat uskoon tulemista jokseenkin tuollaisilla sanoilla, tunsin omalla kohdallani tämän "uskoon tulemisen", mutta voisin kuvailla sitä enemmän terveeksi tulemiseen. 

Matka lähtee tästä, terveeksi tulemisen matka, toivottavasti ainakin. Nyt minulla on päämäärä, mihin suunnata ja nyt olen valmiimpi ottamaan kipeätkin asiat vastaan. Varmaan olen niitä vältellyt niin arkielämässä kuin terapioissakin. Nyt ymmärrän miksi Seppo tuli elämääni juuri silloin kun tuli, miksi hän lähti silloin ja siten kuin lähti. Ymmärrän miksi hän kuoli juuri silloin kun kuoli. Hän oli tehtävänsä tehnyt ja oli hänen aikansa lähteä. En sure enää hänen kuolemaansa samalla tavalla kuin tähän saakka, kaipaan häntä edelleen, mutta hyväksyn hänen poislähtönsä eri tavalla.

Minulle on tuotu eteen elämäni aikana näitä "lekalla päähän"-tilanteita useaankin kertaan, mutta en ole ottanut niitä vastaan, en ole osannut ottaa niitä vastaan. Lopulta minun eteeni piti asia tuoda näinkin rajusti, että viimeinkin ymmärtäisin, toisen ihmisen kuoleman kautta, että minä eläisin. Seppo on nyt se Enkeli, joka minua johdattaa eteenpäin. Kun saan itseni eteenpäin, voin jossain vaiheessa olla itse Enkeli jollekin sitä tarvitsevalle. 

Kulkekoon vierelläsi

Jumalan enkeli.

Ohjatkoon viisauden käsi

jokaisen päiväsi

 

Kun yhden oven hän sulkee,

uusi on edessä.

Mukana matkalla kulkee

eletty elämä.

 

Täyttyköön unelmasi.

Taivas on avoinna.

Kaikella kaipaamallasi

on oma aikansa.

 

Anna-Mari Kaskinen: Vierelläsi enkeli