Tässäpä sitä pohdittavaa. En oikein tiedä miten tämän purkaisi. Yllättävää jopa itselle, miten vaikea tehtävä tämä onkaan. Olen ollut hyvinkin avoin ja vastaanottavainen uusille ihmislle, juttelen aina tuntemattomille ja kaupan kassalle ja vaikka missä. Ja nyt viime aikoina olen lähinnä erakko. Miten elämä voi muuttaakaan ihmistä. Tai ihminen omaa elämäänsä. Ihan miten vain.

Seitsemänkymmentäluvulla olin vielä koulukiusattu ja minulla oli kolme hyvää ystävää, joiden kanssa liikuttiin aina yhdessä. Jossain vaiheessa sain kylläkseni kiusaamisesta ja muutuin, vaihdoin täydellisesti kaveripiiriä. Enkä ollenkaan parempaan suuntaan. Pois koulun piirissä olevistä, hulttioita ja muutenkin epäsosiaalista porukkaa. No, he hyväksyivät minut, tavallaan, mutta eivät he ystäviä olleet sanan varsinaisessa merkityksessä. Sekoilua ja muuta ikävää. Sitä kesti oma aikansa. Pääsin onneksi parin vuoden sekoilun jälkeen siitä pois, sain kesätyöpaikan, jonka jälkeen pääsin yhteen kouluun. Kesti vuoden. Siellä minulla ei ollut varsinaista lähintä ystävää, kavereita paljon, jotenkin en sopinut porukkaan, enkä varsinaisesti edes pyrkinytkään kenenkään porukoihin. Minulla oli omat, koska ko koulu oli omalla kotipaikkakunnalla. Tiedän, että elämäntyyliäni ei hyväksytty. Varsin railakasta kun oli.

Kahdeksankymmentäluvun opiskelin kolmella eri paikkakunnalla. Vajaan vuoden Tampereella, siellä minulla oli hyvä ystävä, hänen kanssaan asuimme kimppakämpässä. Ja muutenkin meininki oli vähän toista. Ihan hauskaa aikaa, nuoruus ja hulluus. Minua pidettiin vähän outona lintuna, jolla kummallisia ideoita ja aina hauskaa. Mutta luultavasti minua pidettiin pinnallisena liitäjänä ja ehkä olinkin sitä. Seuraava paikkakunta oli Pori. Siellä opiskelin hoitajaksi. Oikein kunnon opiskelijaelämää. Tampereen ystäväni oli hakenut myös sinne, emme tienneet tuota, tapasimme pääsykokeissa. Aluksi olimme se pari, mutta minä liikkuvainen ihminen sain paljon muitakin kavereita, ja toisaalta jo silloin liikuin paljon yksinkin. En halunnut olla kiinni jonkun toisen aikatauluissa, kun lähdimme tyttöjen kanssa juhlimaan. Toiset taas eivät voineet missään nimessä lähteä yksin, he eivät kokeneet mielekkääksi lähteä yksin minnekään. He eivät olleet niin vilkkaita, että olisivat  saaneet kontaktia toisiin ilman toisen apua. Minä en sitä kaivannut, minun oli helpompi liikkua missä vain ja koska vain, kun ei ollut "riippakiveä" roikkumassa mukana. Ja kyllähän minä liikuinkin ja kuinka monesti olin hukassa, siis lähinnä henkisesti. Kaikki oli vain pinnallista liitoa edelleenkin. Ja putosin monesti kovaa ja korkealta.

Hoitajakoulun jälkeen jäin vähäksi aikaa töihin Poriin, muut lähtivät kuka minnekin. Parhaat kaverit eivät jääneet, mutta tuota en surrut. Pidin parhaaseen yhteyttä ja hän on vieläkin olemassa, vaikka emme niin usein enää pidä yhteytttä. Tämä ystävä on jopa tyttäreni kummitäti, ei siis Tampereen aikana ystäväksi tullut ihminen vaan siellä Porissa hänen jälkeensä. Sain työpaikan muutaman kuukauden jälkeen muualta, tässä vaiheessa jätän paikkakunnat pois. Työ hoitajan työtä ja vuoden sopimus kerrallaan. Kolme vuotta kyseissä paikassa. Satunnaisia ystäviä, parempia ystäviä, läheisempiä, kaikenlaisia. Kaveripiirini oli laaja ja minun seurastani pidettiin, keksin aina hauskoja juttuja, vein toisia kokemaan asioita, joihin heillä ei ollut rohkeutta. Aivan mieletöntä aikaa. Työstäni pidin valtavasti, liikuin sulavasti ihan missä vain. Minusta ei ottanut selvää olenko heinäsirkka vai silakka, aina liikkeellä, oli kyseessä työ tai vapaa-aika. Yksi uusista ystävistäni tuli töihin minun jälkeen noin vuoden kuluttua, en pitänyt hänestä ensin ollenkaan. Kummallinen ihminen, ehkä koin hänet "kilpailijaksi", hän vei minun osuuttani hauskanpidossa ja omituisten asioiden kanssa. Jossain vaiheessa jotenkin oudosti kuitenkin löysimme toisemme, yksi syy taitaa olla, että asuimme samassa talossa seinänaapureina. Lopulta olimme kuin yksi ihminen, koimme juuri samoja asioita ja meillä oli samoja kokemuksia ja näkemyksiä. Hän oli myös hoitaja, mutta käynyt sen jälkeen myös askartelualan koulutuksen. Hänen kanssaan opin kaikenlaista hauskaa siltä saralta, hän teki itse vaatteensa lähes kaikki ja opetti minuakin. Minua, joka inhosin käsitöitä, tästä postausta blogissa aiemmin jo ollut. Aloin kiinnostua näistä asioista ja hain tuohon kouluun, pääsin ja otin virkavapaata työstäni. Tässä vaiheessa palasin satakuntaan. Vuoden koulutus ja minun piti palata työhöni sen jälkeen. Vaan elämä vei taas eri suuntaan. 

Löysin "elämäni" miehen, naimisiin ja lapsia ja niin edelleen. Vaan oliko hyvä olla, eipä tietenkään, lopulta. Alkuunsa tietenkin kaikki hienosti, mutta minun pintaliitoni ei ollut vielä loppuun käyty. En vielä tänä päivänäkään tiedä mikä lopulta johti avioeroon, mikä on se lopullinen syy. Pitkään sitä hain ja syytin kaikkia mahdollisia tahoja, mutta en itseäni. Varmaan syvin syy on itsessäni, mutta sillä ei ole enää merkitystä, se on menneisyyttä. Silloin se olisi pitänyt tajuta. Tässä vaiheessa ollaan pitkällä yhdeksänkymmentäluvulla. Elämä oli yhtä sekavaa paskaa, missään ei ollut mitään mieltä, ystäviä, nojoo, jos heitä niiksi voi kutsua oli vaikka ja kuinka paljon. Ehkä pahin vuosikymmen elämässäni on juuri yhdeksänkymmentäluku, kaikkein sekavin. Minä olin hukassa, pienet lapset mukanani. Katkaisin kierrettä muuttamalla asuntoa, ystäväpiiriä miesystäviä, hah, ja sehän vaan jatkui. Lopulta muutin takaisin kotipaikkakunnalle. Yhdeksänkymmentäluvun lopulla.

Ja nyt ollaan tässä. 2000-luvun asioita blogissani jo paljon onkin. Mutta ne ystävät, missä ne ovat? Kyllä he jossain ovat, jääneet kaikkien myrskyjen taakse, joskus kaipaan tuota Tampereen ystävää, olen kyllä myöhemmin tavannut häntä sattumalta, hän oli jopa jossain vaiheessa esimieheni eräässä työpaikassa, jossa olin sijaisena. Porin ystäväni on siis tyttären kummitäti ja yhteydenpito ajoittaista. Hoitaja/askartelija ystävästäni en tiedä missä menee. Häntä olen joskus yrittänyt etsiä, kun olen saanut vinkkiä missä menee. Lähettänyt kirjeitä muutaman kerran, vastausta ei ole tullut. Ehkä kohtaamme joskus. Hän sanoi, minun muuttaessani pois opiskelemaan jotenkin näin; "Vaikka menisi kymmenen, kaksikymmentä vuotta tai ihan mikä tahansa aika, kun seuraavan kerran tapaamme, ojennan sinulle omenan ja sinä otat sen vastaan, aivan kuin se olisi itsestäänselvyys."  Minä en ikävä kyllä muista enää tarkkaa sanamuotoa, mutta hän tarkoitti tuolla sitä, että pitkäkään aika ei voi erottaa meidän yhteyttä ja ystävyyttä, että kun ojennamme omenan toiselle, se on kuin olisimme koko ajan olleet yhdessä. Tai jotain, vaikea selittää. Olen tuota omenaa muutaman kerran ojentanut, mutta se ei löytänyt kohdettaan. En tiedä löytääkö koskaan. Vai lähettääkö hän joskus omenan.

Tämä tehtävä piti kertoa uusista ystävistä, ja mistä minä olen kertonut, kadonneista ystävistä. Mihin minä tarvitsen uusia ystäviä, kun entisetkin ovat kadonneet. Olen saanut uusia ystäviä, ne keistä olen blogissani tähän saakka kertonut ovat kaikki uusia 2000-luvun ystäviä. Minulla on joka vuosikymmenelle omanlaiset ystävät, näköjään. Minulla ei ole ikiystävää, ei koskaan tule olemaankaan. Olenko viallinen? No en tietenkään. Tai tavallaan. Lapsuuteni kuusi ensimmäistä vuotta olin itse oma ystäväni, koska ketään muuta ikäistäni ei ollut koko kylällä. En edes tiennyt mitä ystävyys on. Jättikö tuo kuusi vuotta minuun lähtemättömän vaikutuksen ystävyydestä? Että itsen kanssa voi olla oma itsensä, muihin ei voi luottaa. Ole siis vain itsesi ystävä. Ole avoin uusille ihmisille olisi parempi otsake tälle tehtävälle. Ystävä - sana on ehkä minun kohdalla vaikea, olen siis avoin, mutta vain silloin kun tunnen siihen tarvetta. Pakko ei ole kaikkien kanssa ystävystyä.