Mikäli lähden purkamaan tätä tehtävää kuten se lukee tarkasti, eli virvoita henkiin lapsuutesi rakkaus kimaltaviin jne asioihin, niin ei tästä mitään kimaltavaa tule. Jos virvoitan henkiin lapsuuteni rakkauden asioihin, on se lähinnä mutaa ja likaa. Joten kerronpa miten.

Olin siis yksin, en yksinäinen. Ainut lapsi siihen saakka kunnes pikkuveljeni syntyi vähän ennen neljättä syntymäpäivääni. En tiennyt muita samanikäisiä olevan olemassakaan, enkä varsinkaan tyttöjä. Kylällä oli poikia, joiden iät olivat pari kolme vuotta enemmän kuin minun. Heistä ainoastaan serkkupojan kanssa joskus olin tekemisissä, hän oli kolme vuotta vanhempi. Eli en leikkinyt muiden lasten kanssa lainkaan. Joskus kyläillessä tapasin muitakin lapsia, mutta jostain syystä hekin poikia! Outoa, ei ihme etten oikein ole koskaan sydänystävää kenestäkään tytöstä onnistunut saamaan. Tämä liittyi suoraan edelliseen tehtävävään.

Minä en leikkinyt mitään prinsessaleikkejä, minulla oli nukkeja, mutta en muista niillä kovin paljon leikkineeni. Kimaltavista asioista puhumattakaan. Mutta, mitkä olivat sitten asiat joista olin kiinnostunut. Sammakot, hämähäkit, toukat ja madot, muta ja kura. Oman tien päässä oli syvä oja, ojassa rumpu, joka meni tien ali. Siellä oli vesi uurtanut syvänteen johon vesi jäi olemaan, keväisin sammakot kävivät kutemassa sinne. Minä tietenkin istuin kuraisessa ojassa ja katselin sammakoita, vihreä kutu oli mielenkiintoista, oja ihan vihreänä sitä. Myöhemmin kudusta syntyi nutipäitä, jotka uivat vedessä ja vähitellen alkoivat saada sammakon muodot. Ne olivat minun kavereita, itkin jokaista sammakkoa joka loikki tielle ja jäi niiden harvojen autojen alle, joita silloin kulki siinä.

Meillä oli kauppa ja tietenkin meillä myytiin maataloustuotteita myöskin. Lannoitteita pidettiin vanhanajan kioskinnäköiseksi rakennetussa rakennuksessa. Kuinka monet tunnit istuinkaan siellä säkkien päällä ja seurailin isojen hämähäkkien, joilla oli aivan mielettömän pitkät jalat, ahkerointia verkkojen kanssa.Valtaisia verkkoja oli pitkin rakennuksen nurkkia ja seiniä. Ja miten julmaa oli kun niihin takertui jokin hyönteinen ja pyristeli irti, jäädäkseen vain enemmän kiinni, hämähäkki kaikessa rauhassa kääri tuon hyönteisen koteloon muhimaan myöhempää ruokailuhetkeä varten. Miten paljon lannoitemyrkkyä olen hengittänyt ja likaisista käsistäni nuoleskellut suuhuni, saanut paljaille jaloille. Ei kenellekään tullut tuollainenkaan silloin mieleen.

Myös kaikki muut peltojen ojat olivat kaikenlaisia asukkaita täynnään. Mitä ihanimpia kiiltäviä koppakuoriaisia, nyt päästiin kimaltaviin asti jopa. Kaikki koppakuoriaiset olivat erilaisia, varsinkin sontatunkion koppakuoriaiset olivat valtavan kokoisia ja komeita. Perhostentoukista ainoastaan sitä vihreää inhosin, onkohan se nokkosperhosen toukka, en tiedä. Mutta ne mustat karvaiset, ne piti pelastaa, jos en olivat vaaran paikassa, eli keskellä pihaa. Madot sateen jälkeen pois auringonpaisteesta. 

Myöhemmällä iällä, kouluiässä, kun osasin ajaa polkupöyrällä ja sain ajella kylällä, minulla oli joen rannalla paikka kauempana kylällä, jossa joen vesi oli kesäisin niin matala, että siitä pääsi yli. Voi mitä ihanaa teräksenharmaata mutaa ja savea siellä olikaan, miten upealta se tuntui varpaiden välissä, kun siinä käveli, miten pursui varpaissa ja käsissä. Tein itselleni oikein kunnon savihoitoja, hieroin sääret ja käsivarret mudalla. Mudan kuivuttua, se lähti palasina irti, mudasta sai muovailtua kaikenlaista, siihen mutalampeen saattoi tehdä kokonaisia pikkukyliä. En todellakaan kimaltanut kotiin mennessä! 

Ja monta muuta tarinaa olisi kerrottavana noista lapsuuden touhuista ja pimeistä ja hämäristä ja likaisista paikoista, jotka olivat lempipaikkojani. Joissa eli mitä kummallisimpia ötököitä. Tietenkin pidin myös kukista, silloin niitä olikin pellonpientareet täynnään. Kukkia, joita ei näe enää kuin kukkakaupassa, esimerkiksi ruiskaunokki, kuinka moni on nähnyt ruiskaunokin livenä luonnossa itsekseen kasvamassa villinä. Moni muukin kukka on kadonnut, niittyleinikkiäkään ei juuri näe, ja mitä kaikkea niitä silloin olikaan. Voikukista serkkutyttö opetti tekemään seppeitä, "nappikukan" napit kävivät moneen leikkiin, kävyt ja kivet olivat mitä ihmeellisimpiä asioita ja kävivät milloin lehmästä milloin astiasta, tilanteesta riippuen. Osaako enää nykylapset edes kuvitella, mitä kaikkea käpy voi olla. 

En minä mitään kimalluksia tarvinnut, silmät ympyriäisenä, loistaen ja säteillen juoksin äidille näyttämään maailman ruminta toukkaa tai sammakkoa. Kerroin tarinan kivestä, jossa eli kääpiö tai muu olio, kun se näytti kääpiöltä tai jotain. Kaikki kimallus on tullut vasta teini-iässä, seitsemänkymmentäluvulla, joka ei enää ollut elämäni parasta. Lue edellisestä postauksesta, ja monessa muussakin on tuosta pätkinä. Koulukiusattuna, syrjittynä, revittynä irti luonnosta ihmisten joukkoon, julmaan maailmaan, pois luonnon läheisyydestä ja sen tuomasta rauhasta ja onnellisuudesta. Nyt asun kaukana keskustasta ja ihmisistä, no liiasta määrästä ihmisiä. Peltoja ympärillä, kuten lapsuudessani, ötököitä on vähemmän, villikukkia vielä vähemmän. Mutta periaatteessa samankaltaiset olosuhteet. Täällä on minun Säteilypaikkani! Se on Tässä!