Tämä onkin vaikea kysymys, vastaus vielä vaikeampi selittää. Kirjoitin tehtävän siis 12.6, enkä saanut mitään aikaiseksi koko loppukuun ajan. Ja kun jonkinlaisen vastauksen olisin saanut aikaiseksi, olikin vuodatus kaatunut. No eipä haittaa, ei se vastaus olisi vielä sittenkään ollut valmis.

Onko vieläkään. Jokaisen onnellisuus tuntuu eri tavalla eri ihmisillä. Tottakai onnellisuus näkyy koko olemuksessa, hymy on herkässä, askel kevyt, ja tuntuu  ettei  mikään tehtävä tai asia ole liian raskas. Itseni kohdalla muistan viimeksi neljä vuotta sitten elokuussa olleeni erittäin onnellinen, silloin tapasin Sepon. Niin lyhyt aika ja silti pitkä ja raskas tie tähän päivään. Paljon ehti tapahtua muutamassa vuodessa. Onnea, surua, taistelua sairautta vastaan. Joka lopulta vei voiton helmikuussa. 

Ollin kanssa aloitettiin uudelleen vähitellen, enkä ollut lainkaan varma, että juttu onnistuisi kaikkien pettymysten jälkeen. Hänen ja minun suhteeni oli niin tulehtunut, etten voinut luottaa uuteen alkuun ollenkaan, suru painoi mieltä monia kuukausia Sepon kuoleman jälkeen, enkä tiennyt miten pääsisin asian yli. Terapiakeskustelut auttoivat paljonkin, Olli yritti ymmärtää ja tukea, odotti, että olisin valmis luottamaan häneen uudelleen. Mikäli hän olisi vaatinut minua unohtamaan välissä olleet kolme vuotta välittömästi, en olisi lähtenyt mukaan uudelleen. Mutta hän oli kärsivällinen, loi uutta tulevaisuutta itselleen ja samalla minulle, meille. Nyt voisin sanoa aika pitkälle jo luottavani tähän uuteen alkuun ja uskallan olla onnellinenkin välillä. Paljon olen muuttunut näinä vuosina. Jopa Ollikin sen myöntää, välillä kyllä ihmettelee, etten ole enää niin "rohkea" kuin olin ollut. Jotenkin säikky ja paniikkia iskee välillä. Mutta olemme paljon puhuneet näistä asioista ja olen saanut viimeinkin kerrottua mielialasairaudestani ja sen oireista ja sen aiheuttamista tuntemuksista. Ennen en sitä pystynyt tekemään, enkä oikein itsekään ymmärtänyt sairauttani. Ja kun toinen ei ymmärrä sitä ja vaatii liikoja, olettaen toisen olevan vain ärtyisä tai laiska tai ihan jotain muuta kuitenkin, ei siinä voi olla onnellinen. 

Nyt voisin sanoa olevani lähes onnellinen, on tietenkin asioita joista en ole päässyt yli, eikä minun tarvitsekaan vielä. Aika parantaa ja armollisen unohduksen kun sen aika on. Joka päivä muistan Sepon jostakin tilanteesta tai esineestä tai jostain muusta putkahtaa esille, mutta ei tee enää niin kipeää kuin vielä keväällä teki."Ajan kuluessa haalistuvat surun värit", näin luki eräässä saamassani kortissani, ja näin se on. Surun harmaaseen väriin tulee vähitellen niitä iloisiakin värejä, muistaa niitä hyviä hetkiä, timantteja ja tähtiä. Onnenhetkiä.

Nyt on aika lähteä tätä tietä eteenpäin. Edellinen polku on tallattu, mutta se polku on kuitenkin sydämessä aina, ehkä jonain päivänä se umpeutuu, kun siellä käyn harvemmin ja harvemmin, mutta siellä se kuitenkin on pohjalla. Uusi tie on vielä hento, mutta toivon sen muuttuvan vähitellen tukevaksi ja varmaksi. Olli aikoinaan lupasi minulle 60 vuotta, en tiedä miksi juuri tuo luku, se ei varmaan tule koskaan toteutumaan, ajasta on vasta 10 vuotta yhteensä käytetty. Minun täytyisi elää yli satavuotiaaksi, samoin hänen,  mikäli tuo vuosimäärä toteutuu. Kaikesta huolimatta ei ole enää onnellisuuskaan mahdoton asia, vaikka välillä tuntui, ettei sellaista asiaa enää olekaan. Tästä jatketaan.