Niinhän siinä tarvitaan. Pitkästä aikaa minulla on Suuri Ikävä Seppoa. Keskiviikkona 8. elokuuta, olisi tullut tasan neljä vuotta ensikohtaamisestamme. Sitä ei tullut, ei ainakaan yhdessä. Nämä ensimmäiset päivät ja viikot silloin neljä vuotta sitten olivat niin täynnä puhdasta rakkautta, ettei minulla ole sanoja sitä kuvaamaan. Tai olenhan minä kuvannut niitä aiemmissa teksteissäni. Kävin tänään haudalla, ja voi sitä ikävän määrää. Kun saisi vielä tuntea samanlaista rakkautta kuin silloin. Sitä onnentunnetta ja hyvänolontunnetta.

Qween esittä juuri kappaletta jossa kerrotaan rakkaudesta, voimallisesti. I Love Again. En tiedä onko tuo kappaleen nimi, mutta niin siinä sanotaan ainakin. Ja paljon muuta. - yritän muuttaa asioita - anna minulle mahdollisuus -edelleenkin rakastan sinua- I still loving you. Ja niin edelleen.

Meitä oli kaksi, jossain vaiheessa vain toinen jaksoi rakastaa, toinen tiesi kuolevansa. Lopuksi meitä ei enää ollut, jäin yksin rakkauteni kanssa.


Olen Ollin kanssa nykyään uudelleen. Rakkaudesta en tiedä, hän ilmeisesti rakastaa minua, minä en pysty antamaan yhtä paljon. Hän pitää huolen monista asioista ja antaa kaikkensa, että minulla olisi kaikki hyvin. Osat ovat vaihtuneet, aiemmin minä annoin kaikkeni rakkaalleni, nyt joku muu haluaa antaa kaikkensa minulle. Tasapaino puuttuu. Minä yritän. Ehkä jonain päivänä ymmärrän ja jaksan paremmin, vielä on sydämessä kipeä paikka menneestä neljästä vuodesta. Vähitellen, kun ollaan Sepon kuolinpäivässä, ehkä silloin olen koko vuoden kierron käynyt läpi jokaisesta hetkestä, jotka meillä oli. Eri vuodenaikaan ja niihin muutamiin vuosiin sekä niiden aikana tapahtuneisiin asioihin. 

Ehkä jonain päivänä osaan vielä rakastaa aidosti ja oikeasti.