Voi kun voisikin tehdä niin. Minulla on taas syyskuun synnytysmasennus, kahdestoista jo. Pian on lapseni syntymäpäivä. Kunpa voisikin tanssia kaksitoistavuotiaan tyttäreni syntymäpäivänä. Voin vain viedä uuden kynttilän ja enkelin haudalle. Hän ei nähnyt edes ensimmäistä syntymäpäiväänsä, se oli samalla hänen kuolinpäivänsä. Hautakivessä on vain yksi päivämäärä.

 Joskus radiosta tulee musiikkia, jonka haluaa laittaa isolle, ja "riehua" musiikin tahtiin, tai ei välttämättä edes tahtiin. Rytmistä viis, kunhan vain saa musiikin itseensä ja riehua itsensä uuvuksiin asti. Se toisinaan saa kuonat pois sisuksista. Masentuneena ei meinaa jaksaa edes sohvalta nousta. Jo pelkkä ajatteleminenkin uuvuttaa. Kaiken tekeminen on kuin tervanjuontia. Sitä kuuntelee mielellään vain surullisia kappaleita, vaikka pitäisi tehdä juuri toisinpäin. 

 Olen saanut uuden terapeutin, en vielä tiedä miten hänen kanssaan alkaa sujua. Vasta kaksi kertaa olemme tavanneet. Jotenkin tuntuu, että onko mistään terapiasta mitään hyötyä. Samat jutut jo ties kuinka moneen kertaan kerrottu, aina eri ihmiselle, aina samat haavat pitää repiä auki, josko ne edes ovat kaikki ehtineet umpeutuakaan. 

 Voi kun voisikin tanssia huolensa ja murheensa pois, kun se olisikin niin yksinkertaista. Tänä syksynä tämä synnytysmasennus tuntuu jotenkin kaksinkertaiselta. Suren menetettyä lasta, suren samalla Seppoa. Nämä kaksi kuolemaa kohtaavat toisensa ja liittyvät yhdeksi isoksi möykyksi. Haluaisin tanssia huoleni ja murheeni pois. Unohtaa kaiken ikävän. Mutta se on mahdotonta, aina jossain kulman takana vaanii surupeikko.