Olen aina itsekin ihmetellyt mielialojeni vaihtelua, mutta en ole osannut pitää niitä sairauden oireina, niin hoitoalan ihminen kuin olenkin. Eihän sitä itsellä. Masennuskaudet olen tunnistanut selvästi ja silloin olen apua osannutkin hakea, paitsi tietenkin ensimmäisellä kerralla, jolloin minut ohjattiin hoitoon, muistaakseni vuonna -94. Minua on aina pidetty positiivisena, iloisena ja erittäin aikaansaavana ihmisenä. No sitähän olenkin, mutta kuinka paljon se on ollut hypomaniaa tai jopa maniaa, sitä en osaa sanoa. Nyt kun diagnoosi on siis tehty virallisesti, alkaa miettimään näitä asioita. Olenko oikeasti positiivinen, iloinen, rohkea, innostuva ja kaikkee muuta? Onko kaikki tuo ollutkin vain sairautta? Minun on vaikea hyväksyä tuota asiaa. Mikä minä olen oikeasti? Mikä on minua itseäni ja mikä sairauttani? 

Edellisessä postauksessa ja tehtävässä kehoitettiin olemaan onnellinen, opettelemaan onnellisuutta. Minun ei tarvitse sitä opetella, joko olen onnellinen tai sitten en ole. Tasaista välimuotoa ei taida olla. Mielialat pomppii kahden välillä, mania versus masennus. Löytyykö sieltä jostain se hypomanian ja lähes normaalin tila? En osaa enää sanoa. En osaa pukea edes sanoiksi mitä nyt ajattelen koko asiasta. Olen hämmentynyt koko tilanteesta. Mistä tiedän, koska olen onnellinen ja koska olen maaninen. Pohdin nyt liikaa tätä asiaa, tarkkailen olotilojani ja mielialojani. Asteikolla masennus - hypomania - mania, mikä on tänään mieliala? Tämä ei ole enää yhtää kivaa. En ole varma hyväksynkö tämän diagnoosin, ainakaan vielä en ole valmis siihen. 

Diabetesdiagnoosin saatuani hyväksyin sen, ok, sen eteen täytyy tehdä jotain. Verenpainelääkitys oli vähän toinen juttu. Mutta kun ajattelen sitä tilannetta, jolloin tuo "tauti" ilmeni, olen tullut siihen tulokseen, että minulla on kenties ollutkin pahanlaatuinen paniikkikohtaus, täytyykin puhua tuosta asiasta lääkärille, ehkä popsin aivan turhaan verenpainelääkettä. Fibromyalgiaoireeni ovat kadonneet jonnekin myös,onko sekin ollut oire aivan jostain muusta. Se nimittäin tehtiin suurin piirtein samoihin aikoihin kuin keskivaikea masennus ja depersonalisaatiotila. Kuinkan paljon fyysiset oireeni ovatkaan olleet vain henkisen oireilun tulosta? Ovat tulleet nahan läpi, kun pää ei enää kestänyt omaa sairauttaan. Niin, mitä tähän nyt oikein sanoisi.


Kehystä onnesi

Minkä onnen hetken kehystän, kun en enää tiedä mikä on ollut oikea onnenhetki? Lasten syntymät, kaikki kolme, voisivat olla niitä. Sanon kaikki kolme, vaikka kolmas syntyi kuolleena. Silti siinä oli mukana surullista onnea. Nähdä kaunis tyttönen helpon synnytyksen jälkeen, pitää häntä sylissä niin paljon kuin halusi, siihen annettiin mahdollisuus ja ennen kaikkea lupa. Olen kuullut, että "entisinä" aikoina kuollut lapsi on viety heti pois, eikä äiti ole saanut häntä pitää, ehkä ei edes nähdä. On luultu, sen vievän kaipuun pois. Onneksi nykyään on asiat toisin, ja vaikka olisikin kuten ennen, olisin ollut valmis vaikka tappelemaan sen vuoksi, että saan pitää kuollutta lastani lähelläni. No lähes jossain asioissa niin jouduinkin tekemään. Laittaisin tänne kuvan hänestä, mutta luulen etteivät lukijani haluaisi nähdä kuollutta vauvaa pikkuisessa arkussa. Se on rankkaa katsottavaa. Kun puhun asiasta ihmisille, kysyn haluavatko he nähdä kuvan, joku haluaa joku ei. Asia konkretisoituu kuvan myötä, mutta voi aiheuttaa painajaisia joillekin. Jopa vihaa olen kokenut joidenkin taholla, "Kuinka kehtaat näyttää tuollaista kuvaa". Hyllyssäni lasivitriinissä on kuva hänestä kehyksissä, enkeleiden ympäröimänä, Sepon kuvakin oli jonkin aikaa samassa paikassa, mutta hänet olen siirtänyt muistojen laatikkoon. 

Kehystä onnesi

Kaksi muuta lastani ovat myös lasivitriinissä, mutta heistä on kuvia siellä eri ikäisenä ja eri elämän vaiheissa. Siinä hyllyllä on myös kaksi pientä iloista keijukaista, elämän vertauskuvia minulle. Nämä lapset ansaitsevat aina kehykset ympärilleen. He ovat kaikki kaikessa minulle. Ehkä vielä enemmän sen jälkeen kun Pilvi syntyi, minulla on sentään kaksi elävää lasta, joista on tullut lähes aikuisia, ovathan he jo molemmat yli kahdenkymmenen. 

On taas syyskuu, ja minua pelottaa. On kahdestoista syyskuu Pilvin syntymästä. Joka vuosi alkaa sama "synnytysahdistus" näihin aikoihin, olen siitä kirjoittanutkin aikaisemmin, varmaan useaankin kertaan. En tiedä miten tämä aika menee tänä vuonna, vielä ei ole asia aivan kovasti pinnalla. Paitsi että huomaan jo tässäkin postauksessa kirjoittavani Pilvistä. 

Onneksi olen nyt saamassa hoitoa tähän "onnellisuus-surullisuus "sairauteeni. On aloitettu lääkitys, jonka tehosta ei vielä tietoa, koska uutta lääkettä olen ottanut vasta muutaman päivä. Joku terapiantapainen alkaa ensi viikolla, aivan uuden ja tuntemattoman ihmisen kanssa. Kuinka paljon vie aikaa selvittää kaikki asiat, että päästään tähän hetkeen? Kuinka paljon hän tutustuu aikaisempiin tietoihini ennen ensimmäistä tapaamista? Kohtaavatko kemiamme hyvällä tavalla vai huonolla tavalla? Niin moni asia on nyt auki, ja kuinka paljon revitään auki vanhoja asioita? Vai lähdetäänkö tästä hetkestä taaksepäin? Ihan oikeasti vähäsen pelottaa.