En ole viime aikoina pystynyt kunnolla kontrolloimaan edes itseäni, saati sitten ympäristöä. Omat mielentilat heittelehtivät suuuntaan jos toiseenkin. Jokainen päivä on arvoitus. Pääsenkö ylös sängystä ja mihin aikaan. Jaksanko edes kahvia keittää. Kotityöt tuntuvat välillä ylivoimaisilta. Ja muuta vastaavaa. Ei ole siis pelkoa ympäristön suhteen.

Saisipa edes itsensä kontrolliin. Yritän parhaani ja onnistunkin toisinaan ihan loistavasti. Ei minulla ole tällaista elämä ennen ollut. Kaikki on sujunut omalla painollaa, enkä ole muutenkaan, ainakaan mielestäni, muiden elämään puuttunut. No, ehkä nuorempana. Sepon aikana minun oli pakko huolehtia monista asioista ja varmaan siksi nyt tuntuukin ettei jaksaisi mitään. Silloin annoin kaikkeni, että Sepon loppuelämä olisi edes siedettävä.

Vuonna 1994, jolloin ensimmäisen kerran minulla todettiin mielialahäiriöitä, olen kirjoittanut seuraavanlaisen runontapaisen.

 

Minun kipujeni syyt 

löytyvät syvältä sieluni sopukoista.

Matkallani elämässä

 olen rikkonut itseni liian monesti.

Tuhansia siruja 

 on jäänyt eilisiin, entisiin elämiin.

Nyt itseäni kokoilen

 pala kerrallaan, alusta ja aina uudelleen.

Monet säröt

puuttuvat palat tekevät minusta hauraan.

Ehkä joskus

aikojen kuluessa saan sisimpääni rauhan.

17.10.1994

Koskahan tuo päivä koittaa?